Niille, jotka ovat menettäneet kaiken

”Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukouksiaan” (Ps. 102:18).

Yksi vastoinkäyminen toisensa jälkeen. Yksi menetys, ja yhä yksi. On paljon ihmisiä, jotka tänään kokevat menettäneensä kaiken. He ovat joutuneet luopumaan niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat olleet heille rakkaimpia.

Kaikkensa menettäneet jäävät monesti yksin. He kantavat menettämisen ja syyllisyyden leimaa. Heistä saatetaan kuiskia lounastauoilla ja seurakuntien vaatenaulakoilla. Monesti heidän elämästään tiedetään kauempaa enemmän.

Kaikkensa menettänyttä kutsutaan suuntamaan itkunsa ja huutonsa Jumalan puoleen. Jumalasta maalataan meille sellainen kuva, ettei Hän käänny vain onnistuneiden ja omistavien ihmisten puoleen, vaan yhtälailla niiden, jotka ovat totaalisessa nollapisteessä.

Jumala ei halveksi onnetonta ihmistä. Hän ei tyydy sanomaan ”Kas niin, Minähän sanoin!” Häntä koskettaa särkyneen ihmisen kärsimys ja Hän tahtoo auttaa.

Kun kerran Jumala kuulee kaiken menettäneiden rukoukset ja arvostaa niitä, siitä syntyy uudenlainen omistaminen. Voi hyvin olla, että kaikkensa menettänyt ihminen saa menettämiensä asioiden tilalle enemmän. Ja jos hän ei saakaan samanlaatuisella tavalla, niin syvemmällä.

Hän saa nähdä Jumalan laupiaat ja myötätuntoiset kasvot. Niiden kasvojen säteilyssä ihminen on kaiken siunauksen ja täyteyden keskellä.

Miten vastaanotan Jumalan siunaukset?

Raamattu kuvaa siihen 2 tapaa: lain teot ja uskossa kuulemisen. Lain teot tarkoittavat kaikkia niitä tekoja, joilla yritämme saavuttaa Jumalan suosiota, siunauksia tai ylläpitää pelastustamme. Kyseeseen tulee tällöin sinänsä hyvät asiat kuten rukoileminen, antautuminen, synnin vastustaminen, Raamatun lukeminen, ja niin edelleen. Teemme näitä asioita, jotta Jumala siunaisi meitä.

Sitten on toinen tapa, jota nimitetään uskossa kuulemiseksi. Se tarkoittaa sitä, että kristitty kuulee, mitä Jumala tahtoo hänelle lahjoittaa, uskoo ja ottaa lahjan vastaan. Tässä vaihtoehdossa ihminen ei itse suorita mitään vaan yksinkertaisesti tyhjin käsin ottaa vastaan sen, mitä Jumala on luvannut antaa. Olennaista ei myöskään ole se minkälainen ihminen on vaan se, miten armollinen Jumala on.

Kun kirjoitin alussa, että Raamattu kuvaa kaksi tapaa Jumalan siunausten omistamiseen, se ei aivan pidä paikkaansa. Totta on kyllä se, että ihminen usein yrittää ansaita Jumalan siunauksen omalla toiminnallaan. Mutta ihminen voi elää lähellä Jumalaa vain kuulemalla Jumalan armolupauksia ja yksinkertaisesti uskomalla ne.

Riippumatta siitä millaista elämäsi on tänään, uskalla uskoa ja ottaa vastaan Jumalan lupaukset. Hän antaa sinulle Poikansa Jeesuksen ja Hänessä on koko Jumalan täyteys. Uskalla tulla lapsenmieliseksi, joka ottaa vastaan ja nauttii lahjasta.

Päämäärä kateissa?

Israelin 3 miljoonainen kansa sai kokea Jumalan erityistä huolenpitoa erämaassa 40 vuoden ajan. Miten ihmeellistä, että kansa, joka asui keskellä puutetta, sai jatkuvasti tarvitsemansa ravinnon, vaatteet ja kaiken muun tarpeellisen.

Jumala pyysi kansaa vain luottamaan Häneen, kaikki kansan tarpeet oli Jumalan hallinnassa. Samoin Jumala pyytää meitäkin luottamaan Häneen.

Me kipuilemme opiskelujen, työpaikkojen, rahallisen pärjäämisen, omaisuuksien tai niiden puuttumisen vuoksi – kaiken sen vuoksi, mitä Israelin kansa kipuili omalla tavalla omana aikanaan. He kipuilivat sitä, kuinka tulisivat toimeen ja Jumala osoitti heille suuruutensa.

Mutta Jumalan suunnitelma ei ollut vain tarjota apua matkalla vaan tavoite oli päästä luvattuun maahan. Onkohan tämä tavoite meiltä kristityiltä joskus hukassa?

Me järkytymme, jos Jumala ei siunaakaan meidän elämäämme tavalla, jota toivomme. Kyselemme, miksei Hän voisi antaa meille sitä tai ottaa tämän pois elämästämme? Miksei Hän voisi siunata meitä tuntuvammin ja näkyvämmin?

Samalla emme taida nähdä sitä siunausta, joka on tänään elämässämme. Ehkä näkisimme sen paremmin, jos katsoisimme elämäämme Jumalan tavoitteesta käsin: me olemme matkalla taivaaseen – nykyinen elämä ei ole kaikki. Tämä on vasta matkantekoa, jossa meitä monin tavoin valmistellaan. Siunataan mutta myös koetellaan. Täytetään puutteita ja joskus annetaan kokea niitä. Kaikki päämäärän vuoksi.

Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen sekä perillepääsyn että matkan aikaisten tarpeiden suhteen.

Telttavaarnoja ei olisi syytä lyödä liian tiukkaan kiinni, sillä matka on vielä kesken ja maali häämöttää edessä.

Annamme Jumalan kädestä

”Mikä minä olen, tai mikä on minun kansani, kyetäksemme antamaan vapaaehtoisesti tällaisia lahjoja? Sinusta tämä kaikki on tullut, ja omasta kädestäsi me olemme ne sinulle antaneet.” (1. Aik. 29:14)

Jumalan temppeli oli alkuvalmisteluissa ja kansa lahjoitti omasta varallisuudestaan tulevia rakennustöitä varten. He antoivat, koska he näkivät asian tärkeänä ja vapaaehtoisesti ojensivat Jumalalle osan siitä siunauksesta, jota olivat saaneet kokea.

Daavid ihmitteli, miten he kykenivät antamaan niin suuria lahjoja? Vastaus oli siinä, että kaikki oli Jumalan antamaa lahjaa. Jumala oli siunannut ja sitä oli hyvä jakaa eteenpäin.

Me emme tänään rakenna ensisijassa fyysisiä temppeleitä, koska me kristityt olemme itse Jumalan temppeli. Mutta rakennustyöt ovat kovasti kesken ja käynnissä jatkuvasti.

Me saamme antaa työhön lahjaksi kaikkea sitä, mitä Jumala on meille suonut. Ennen kaikkea itsemme ja sen mukana hengelliset lahjamme, aikaamme, voimiamme ja myös monenlaista käytännön tukea.

Antamiseen ei saa syyllistää tai pakottaa. Kun kristitty kokee Jumalan asian olevan sydämen asia, hän haluaa Jumalan vaikuttamana luopua omastaan. Vaikka luovuttaminen sotii lihallisuuttamme vastaan, se on mitä enimmissä määrin Hengen vaikuttamaa hedelmää.

Oikeastaan me vain palautamme osan kaikesta siitä siunauksesta suoraan Jumalalle, josta olemme saaneet osamme. Ja antaessamme ilomme lisääntyy, koska huomaamme olevamme jokainen elintärkeitä tässä rakennushankkeessa.

Jumala ei jää velkaa

”Te kylvette paljon, mutta saatte vähän satoa. Te syötte, mutta ette tule kylläisiksi. Te juotte, mutta janonne ei sammu. Te pukeudutte, mutta teidän ei tule lämmin. Ja palkkatyöläinen panee työnsä palkan rikkinäiseen kukkaroon.” (Hagg. 1:6)

Profeetta Haggai oli viimeisiä Vanhan Testamentin kirjaprofeettoja. Hän kutsui pakkosiirtolaisuudesta palannutta kansaa jatkamaan keskeytynyttä Herran temppelin rakentamista. Haggai sanoi kansalle suoraan, että heitä kiinnosti enemmän omien talojen kunnostaminen kuin Herran temppeli. Asian olisi kuulunut olla toisin päin.

Sitten Haggai kertoo meitäkin koskevan hengellisen periaatteen: Antaessamme itseltämme varoja, aikaa tai vaivaa Jumalalle, se palautuu Jumalan siunauksena elämäämme takaisin. Taas jos keskitymme ensin itseemme, voi olla, että emme silti saavuta sitä, mitä haluamme.

Oletko huomannut, kuinka vaikeaa on antaa jotain jollekin toiselle? Tai kuinka vaikeaa on antaa rahaa esimerkiksi kristilliseen työhön? Meillä on pinttynyt kuva siitä, että meidän omaisuutemme on meidän oma asiamme ja meidän tulee käyttää sitä pääasiassa itseemme. Sitä voisi kutsua kaiketi omistushaluksi ja joskus jopa ahneudeksi? Todellisuudessa kaikki mitä meillä on, on lainaa. Jumala voi tänään ottaa siunauksensa meiltä pois tai sitten Hän voi lisätä sen moninkertaiseksi.

Herran temppelin rakentaminen on tänäänkin pahasti kesken. Rakennamme yhdessä Kristuksen ruumista. Se työ vaatii monenlaisia työntekijöitä, meitä kaikkia. Jumala kutsuu meitä antamaan omastamme. Paavali lisää, että iloista ”antajaa Jumala rakastaa”, tarkoittaen, että pakkoa tai velvoitetta ei ole. Mutta Malakian kirjassa Jumala haastaa meidät tuomaan täydet kymmenykset Hänelle ja sitten seuraamaan, miten taloutemme käy (Mal. 3:10)!

Jumala lupaa, että jos annamme omastamme, Hän ei jää meille velkaa. Jeesuksen mainitsema köyhä leski antoi kaiken mitä hänelle oli ja luulenpa, että ettei hänen käynyt huonosti?