Avainsana: siunaukset

Onneni on olla lähellä Jumalaa

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani” (Ps. 73:26).

Psalmin 73 kirjottaja oli joutunut uskon yöhön. Hän tunsi päivä päivältä yhä syvenevää kriisiä itsensä ja olosuhteiden kanssa. Pahinta oli jäytävä kokemus siitä, että toiset saivat nauttia elämästä vailla ongelmia.

Psalmin kirjailija oli omistanut elämänsä Jumalan etsimiselle. Hänen sisällään kiehui kipu siitä, että omistautuminen Jumalalle ei näyttänyt tuovan siunauksia tässä ajassa. Päinvastoin ne, jotka hylkäsivät Jumalan, näyttivät kukoistavan.

”Minä mietin ymmärtääkseni tämän mutta se oli minusta kovin vaikeaa”. Niin se on meillekin. Jokainen syvästi kärsivä joutuu miettimään miksi -kysymystä. Eikä sopivia vastauksia tunnu löytyvän. Paitsi yksi: missä menin niin harhaan? Mitä olen tehnyt väärin?

Psalmin lopussa on Raamatun paradoksaalisimmat ja lohduttavimmat löydät. Ankara kärsimys tarjosi kirjoittajalle huikean näköalan: vaikka kaikki muu menisi, Jumalan läheisyydessä on ihmisen onni.

Juuri kärsimysten keskellä – ei niiden jälkeen tai niitä ennen – psalmista saattoi nähdä Jumalan salaisuudet. Valtakunnan aarteet, joita ei ilman kärsimystä voinut omaksua.

Jumala johdattaa tahtonsa tiellä pimeydessäkin. Hänen valkeutensa häikäisee juuri pimeässä. Kestävin ja tyydyttävin onnellisuus on löydettävissä juuri, kun se näyttää karanneen pysyvästi luotamme.

Helpon elämän kirous?

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Kun Rehabeamin kuninkuus oli vakiintunut ja hänestä oli tullut hyvin mahtava, hän hylkäsi Herran lain, niin myös koko Israel hänen kanssaan” (2. Aik. 12:1).

Rehabeam oli kuningas Salomon poika, Daavidin pojanpoika. Hänen valtakautensa lähti liikkeelle kipeässä merkeissä mutta ehkä juuri vaikeudet saivat hänet etsimään Jumalan tahtoa.

Kun Rehabeamin vaikeudet loppuivat ja alkoi mukava elämän helppous, Jumala unohtui. Sama syy- ja seuraussuhde tuntuu tulevan esiin Raamatusta vähän väliä. Hyvinvoinnin keskellä ihminen kiinnittää katseensa Jumalan sijaan muihin asioihin?

Miten tärkeitä meille ovatkaan inhoamamme vaikeat vaiheet! Ne karsivat meidän ja Jumalan välistä turhaa etäisyyttä ja saavat meidät oikealla tavalla tarvitseviksi.

Ehkä vaikeudet ovat joltain kulmalta katsottuna Jumalan siunaus? Jos ne työntävät meitä mukavuusalueeltamme ja saavat huutamaan Jumalaa avuksemme, niillä on ollut elintärkeä vaikutus elämäämme.

Hyvä Jumala tahtoo antaa aurinkoisia päiviä. Mutta silti – ehkä pilviset päivät ovat meille joskus täsmälääkkeitä?

Mitä Sinä minulle antaisit?

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: `Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri´” (1. Moos. 15: 1).

Juuri silloin Aabraham oli rohkaisun tarpeessa. 10 pitkää odotuksen vuotta olivat kyllin pitkä aika haalistaakseen Jumalan sanat, lupauksen, joka aikoinaan paloi miehen sisällä juhannuskokon tavoin mutta oli vuodenaikojen loputtomassa vaihtelussa hiipunut hitaasti kyteväksi luovutuksen savumerkiksi.

”Mitä sinä minulle antaisit” oli sanoja, jotka kumpusivat todellisesta arjesta. Jumala oli kyllä antanut siunauksensa monella tavalla, mutta liian monesti oli Aabraham nyyhkyttänyt tukahtuneesti vällyjensä alla kohtaloaan, joka ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut sallinut hänelle omaa jälkeläistä.

”Mitä sinä minulle antaisit?” Jumala, sinun aikasi oli toimia lupauksesi mukaan kaikkina näinä menneinä vuosina. Sinä olisit voinut auttaa hieman silloin, kun minun kehossani oli vielä toivoa pojan saamiseen. Mutta nyt päiväys on umpeutunut. Mitä Sinä siis minulle antaisit?

Minä luulen, että Jumala juuri tuona hetkenä hymyili. Se mitä Hän tulisi tekemään yli-ikäisen miehen kautta, ei tulisi olemaan uskoa vahvistava ihme vain Aabrahamin perheväelle vaan lukemattomille miljoonille Jumalan lapsille seuraavien tuhansien vuosien aikana. Jumalan ”parasta ennen” -päiväys kun ei suostu kumartumaan ihmisten vastaavien edessä.

Jumalan ei tarvinnut muuttaa lupaustaan tai lukea kuin sopimusehtojen pientä pränttiä vierittäen epäonnistumisestaan syyn Aabrahamin harteille. Lupaus oli edelleen voimassa, näytti se miten epätodennäköiseltä tahansa.

Miten paljon mekin teemme todennäköisyyslaskelmia elämämme ja Jumalan sanojen risteyspinnoilla. Ehkäpä epäuskossamme pudotamme Jumalan meidän tasallemme ja oletamme, että Hän on yhtä rajallinen kuin mekin? Ja ehkä siksi Hän vie meitä yli todennäköisyyksien ja aktivoi lupauksensa juuri silloin, kun me toteamme Raamatun äärellä: ”Mitä Sinä minulle antaisit”?

Mitä tein väärin?

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

Mooseksen sisällä kohisi kuin viheliäinen syystrombi. Oliko hän kuullut Jumalaa väärin? Ehkä aikaisemmalta leiripaikalta olisi sittenkin pitänyt lähteä vasemmalle mutta hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella riittävän tarkasti?

Israelin kansa oli Mooseksen johdolla täydessä umpikujassa. Edessäpäin yli ylitsepääsemätön meri, sivuilla vuoret ja takana – tulosuunnassa – vihaiset Faraon sotajoukot, jotka kiisivät niin, että hevosten synnyttämä pölypatsas uhkasi suu ammollaan nielaista karkumatkalla olevat ressukat.

Eikö meidän elämämme ole usein samassa pisteessä Mooseksen kanssa? Olemme luottaneet Jumalan johdatukseen, halunneet pyytää Hänen selviä suuntaviittojaan, kuunnella parhaamme mukaan ja sitten ottaa rohkeita askeleita suuntaan, jonne Jumala on tuntunut ohjaavan – ja silti olemme vuorten ja meren ympäröiminä ilkeiden olosuhteiden uhatessa nielaista meidät?

Kaikesta huolimatta Mooses oli kuullut Jumalaa oikein. Hän ja kansa olivat juuri oikeassa karttapisteessä. He olivat yhtä lähellä ja kaukana tuhosta kuin Jumalan ihmeestä.

Me tiedämme, että Kaislameri aukesi ja Jumala pelasti kansansa ihmeen kautta. Mutta emme ehkä osaa ajatella, mikä epätoivo oli valloillaan juuri ihmettä ennen. Se on se sama, joka velloo omassa sisämmässämme ja kuiskaa, että kaikki on ohi.

Jos ajattelemme elämäämme Jumalan ihmeiden kannalta, vastoinkäymiset ja umpikujat kertovat parhaiten Jumalan johdatuksesta. Tämä ajatus kannattaa pureskella hyvin.

Jumala oli sittenkin mukana!

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mikä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille” (Fil. 1: 12).

Kaikki näytti olevan lopussa. Paavali nytkähteli synkissä mietteissä tuimien vartijoiden tuuppimana, kahleiden painaessa nilkkoja. Miten seurakunnat nyt pärjäisivät? Miten hänen itsensä kävisi?

Vankiselli huokui epätoivoa ja kuolemaa. Vanha, paljon kokenut ruumis ei jaksanut enää ottaa vaikeita olosuhteita nuoruuden vetreydellä ja sieluun tihkui lamaannuttavaa toivottomuutta huoneen katosta, joka tuntui muodostavan muurin Jumalan eteen.

Mutta synkässä tyrmässä alkoi loistaa evankeliumin soihtu. Paavali alkoi hiljalleen käsittää, että hänen umpikujansa olikin Jumalan voitto. Hän ei ollut vankilassa sattumalta, huonon tuurin tai Jumalan vihan tähden.

Ilon irti repivä tyrmä olikin juuri se paikka, jossa Jumalan ilo nosti Paavalin olosuhteiden yläpuolelle. Kuolema muuttui elämäksi siinä samassa, kun Paavali näki kahleensa Jumalan suunnitelmien takaajaksi. Jumala oli sittenkin kaiken takana!

Ehkä sinäkin kuljet tänään pää allapäin kohti kaiken inhimillisen toivon päätöstä. Miten hyvä Jumala voi sallia näin tyrmääviä iskuja, lyöntejä, jotka vavahduttavat sinut raiteiltaan? Ehkä juuri Paavalin sanoissa on vastaus: kaiken takana on Isän rakastava sallimus.

Ehkä vankilasi onkin Jumalan siunausten avattu kaksoisportti.

Myötätunnon voima

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Kun Job oli rukoillut ystäviensä puolesta, Herra käänsi hänen kohtalonsa” (Job. 42:10).

Jobin tarina kuvaa kysymysmerkkejä täynnä olevaa menetystä ja kärsimystä, yksin jäämistä parhaiden ystävien keskellä. Mutta tarinan päätös on uskomaton osoitus siitä, miten Jumala kykenee kääntämään kaikkensa menettäneen ihmisen elämän jälleen elämisen arvoiseksi.

Oletko huomannut, miten Jumala nosti Jobin elävän kirjoihin? Hän vaikutti hänen ympärillä olevissa ihmisissä myötätuntoa ja halua antaa omastaan. Lohduttavat sanat valuivat toivoa ja taloudellinen apu nosti Jobin jaloilleen. Kun jokainen antoi hieman, saldona oli Jobin elämän kaunis päätösluku.

Kristillinen elämä on elämää toisia ajatellen. Me tarvitsemme myötätunnon vallankumousta, Jumalan näkökykyä, jotta näkisimme ahdingossa olevia ihmisiä ja olisimme valmiita hyppäämään antamisen kutsumukseemme.

Ilman ystävien muuttunutta asennetta Jobia kohtaan kirjan päätös olisi surullinen. Ilman meidän myötätuntoa monet läheisemme jäävät vailla Jumalan siunaavaa kosketusta. Ja me samalla, antajina ja saajina.

Anna meille, Isä, tahtoa koskettaa kärsiviä lähimmäisiämme rakastavalla tavalla. Auta meitä antamaan aikaamme, ajatuksiamme, sanojamme ja varojamme niille, jotka odottavat Sinun apuasi. Aamen.