Avainsana: ilo

Ilo, missä piileskelet?

”Iloitkaa aina Herrassa!” (Fil. 4:4).

Murrettu, kahleilla kuristettu, kutsumuksestaan tyrmään heitetty Paavali kokee Taivaan ilon laskeutuvan murheelliseen sieluunsa kuin Jumalan kastelukannusta valutettuna.

Oletko Paavali, ei, oletko Jumala hullu, kun kehotat iloitsemaan kaikkia, ottamatta erilleen niitä, joiden elämä ei ole oranssisen ilta-auringon sävyttämä järven peilipinta? Miten voit puhua ilosta, kun täällä todellisessa elämässä koetaan raakoja menetyksiä, ahdistuksia, surua ja sanomatonta kipua?

Jeesuksen antama ilo tulee aina kärsimyksen keskelle ja on kipujen hedelmä. Kärsimys ja kaikki ilon vastakohta avaa Jumalan ilolle reitin valua elämäämme. Kärsimys pakottaa meitä kuin kasveina etsimään janon tyydytystä pintahöttömaata syvempää.

Kristuskallio löydetään paahteessa. Juuremme alkavat tanssia kovaa pintaa vasten ja itse kallio alkaa puhua reittiohjetta, joilla juuremme pääsevät juomaan kallion kätkemää Elämää.

Vieläkin sanon, yhä uudelleen, vaikka viimeisinä sanoinani, mestauslavalla ollessani: Iloitse rakkaani! Miksi? Koska sinun Jeesus on päättänyt rakastaa sinua ja olla kanssasi halki kaiken elämän.

Iloitse, sillä sinulla on Jumala, joka laittaa elämäsi kosmoksen jokaisen yksityiskohdan avaamaan reittiä, jolla Ilo saa juosta elämääsi! Ilo, joka on Kristuksen yksi ihana lempinimi.

Tuskan ja vääryyden maailma

”Sinä olet sen nähnyt, silä sinä havaitset vaivan ja tuskan…” (Ps. 10: 14).

Tämä luomasi maailma, Jumala, on perustoiltaan vääntynyt vinoon. Täällä onni ei jakaudu tasaisesti ja keväisen nuppuun puhjennutta iloa saattaa seurata kulman takana sanomattomat kivut.

Tässä luomassasi maailmassa toiset saavat lennellä vapaina ja nauttia lempeistä lounaistuulista, toiset ovat halki elämänsä kuin moukarin alla taottavana.

Tämä maailma, jonka piti olla ilon, jakamisen ja yhteyden luja valtakunta, on pistoutunut kuin huone, jonne on heitetty kranaatti.

Liian paljon kauniiden liljojen tilalla on toivotonta tuhkaa ja toisille suunnatun välittämisen sijaan on tullut yhteyttä repivä itsekkyys.

Mutta Jumala, Sinä et ole hylännyt maailmaasi, joka on parantumattomasti sairas ja jossa sen asukkaat itkevät vaivojensa alla.

Ei, Sinä olet astunut alas, ottanut maailmasi uudelleen harteillesi ja vetänyt sydämeesi jokaisen kyyneleen ja jokaisen elämänhalun vievän tuskan.

Sinä rakastat maailmaasi, joka on armotta pilalla. Sinä olet avannut sen armottomuuteen armon ja arvottomuuteen arvon.

Ja Sinä olet luvannut nähdä maailmasi jokaisen elävän yksilön. Nekin, jotka kokevat olevansa jo kivusta kuolinkankeita. Sinä olet luvannut nähdä, astua vierelle, jakaa kaikki suru ja ottaa toivoton sydäntäsi vasten.

Sinulle minä annan sairaan maailmasi ja sairaan sydämeni tuottaman kivun. Sinä olet luvannut. Sinä olet luvannut.

Rauhoitu, sydämeni!

Jumalan kevät tulee!

”Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa Jumalassa, joilla on mielessänsä pyhät matkat!” (Ps. 84: 6).

Raamatun kauniit sanat muuttuvat meille todellisuudeksi arjen kautta, sellaisen arjen, jota emme uskoneet koskaan kokevamme.

Eikö meillä ollut voimamme Jumalassa jo ihan alusta saakka, silloin kuin elämä oli yhtä keväistä auringon loistoa ja luonnon kasvuvoimaa? Ei, silloin vielä voimamme oli meissä itsessämme ja Jumala suostui olemaan ”Vapaudut vankilasta” -monopolikortti.

Voimanlähteen siirto on tärkeää ja se tekee kipeää. Aivan kuin ylirehevä luonto joutuu äkillisesti syksyn tullessa riisuuntumaan ja paljastamaan alastomuutensa, samoin Jumala laittaa meidätkin riisuutumiskouluun.

Kuinka kauan kestää, ennenkuin kristityn luottamus on yksin Jumalassa? Minulla se on kestänyt vuosia, tai kohta alkaa näyttää siltä että vuosikymmeniä. Ehkä koko elämä?

”Joilla on mielessänsä pyhät matkat” tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalan kaipaamista. Riisuttu ihminen kaipaa Jumalaa, lohdun, elämän ja toivon antajaa. Itseensä luottavalle riittää uskontunnustus ja tieto siitä, että Jumala on jossain lähettyvillä vaikeuksien sattuessa kohdalle.

Ei tunnu autuaalta kokea voimattomuutta haasteiden edessä, kyvyttömyyttä pitää elämää hallinnassaan, elää yhä pimenevässä ja loputtomalta tuntuvassa yössä tai epäonnistua samoissa asioissa yhä uudelleen. Eikö minulla ole enempää tahdonvoimaa, päättäväisyyttä, sisäistä voimaa?

Luonto kuolee ja jää pakkasen ja jään alle määrätyksi ajaksi, noustakseen jälleen kukoistamaan. Samoin kärsimykset eivät kestä loputtomiin, sinäkään et ole vangittu pimeyteen ja heikkouteen iänkaikkisuuteen, vaan vielä tulee Jumalan määräämä kevät.

Jumalan kevät on elämää Hänen voimassaan! Se on ihmeellistä elämää, se on kaiken matkan arvoista. Keväällä elämä ottaa luonnon uudelleen otteeseensa, palauttaa elämän kuolleelle. Samoin Jumalan keväässä Hän palauttaa toivon toivottomalle, ilon lohduttomalle ja elämän sen menettäneelle, mutta ei sitä alkuperäistä ja riisuttua vaan elämän, joka ei ehdy!

Jumala ompi laturimme!

”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90: 14).

Pitkien remonttipäivien jälkeen kokoan akkutyökalut yhteen ämpäriin ja vien ne varastoon huoltoon. Akut imevät latureista yön aikana riittävän määrän virtaa seuraavan päivän haasteita varten.

Väkisinkin mieleeni on tullut, että kunpa myös minulla ja meillä kaikilla väsyneillä ja ”akuista” kaikki puristetuilla ihmisillä olisi laturit, joihin mennä latautumaan ja palautumaan aina seuraavan päivän tarpeitä varten.

Mooses tuntuu rukoilevan juuri tätä. Itse asiassa Daavid ja monet muut pyytävät Jumalaa olemaan se virtalähde, johon liitettynä katkennutkin ihminen voi eheytyä ja jaksaa taas; Jumala ei liikkunut Raamatun henkilöiden elämässä ollut tiedon tasoilla vaan Hän oli ennen kaikkea kaiken arjen Jumala.

Miten viisaita sanoja erämaakoulut samonnut Mooses osaakaan meille lausua. Miten minä, väsynyt ja toivoni jonnekin viimeisten vuorenhuippujen sekaan kadottanut ihminen voisin iloita jokaisesta jäljellä avautuvasta uudesta päivästä? Siten, että Jumala kääntää kasvonsa puoleeni ja antaa elämän virrata kuihtuneeseen olemukseeni.

Ravitse siis Isä meitä! Ole enemmän kuin Dewaltin akkulaturi, ole ihmislaturi, voimalähde, joka kykenee lataamaan liian tyhjiksi käyneitä ja siten rikkinäisiä sydämiä!

Anna armosi paistaa sydämiimme tänään ja herätä meissä uusi jaksaminen, uusi ilo ja uusi toivo!

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.