Jumala ompi laturimme!

”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90: 14).

Pitkien remonttipäivien jälkeen kokoan akkutyökalut yhteen ämpäriin ja vien ne varastoon huoltoon. Akut imevät latureista yön aikana riittävän määrän virtaa seuraavan päivän haasteita varten.

Väkisinkin mieleeni on tullut, että kunpa myös minulla ja meillä kaikilla väsyneillä ja ”akuista” kaikki puristetuilla ihmisillä olisi laturit, joihin mennä latautumaan ja palautumaan aina seuraavan päivän tarpeitä varten.

Mooses tuntuu rukoilevan juuri tätä. Itse asiassa Daavid ja monet muut pyytävät Jumalaa olemaan se virtalähde, johon liitettynä katkennutkin ihminen voi eheytyä ja jaksaa taas; Jumala ei liikkunut Raamatun henkilöiden elämässä ollut tiedon tasoilla vaan Hän oli ennen kaikkea kaiken arjen Jumala.

Miten viisaita sanoja erämaakoulut samonnut Mooses osaakaan meille lausua. Miten minä, väsynyt ja toivoni jonnekin viimeisten vuorenhuippujen sekaan kadottanut ihminen voisin iloita jokaisesta jäljellä avautuvasta uudesta päivästä? Siten, että Jumala kääntää kasvonsa puoleeni ja antaa elämän virrata kuihtuneeseen olemukseeni.

Ravitse siis Isä meitä! Ole enemmän kuin Dewaltin akkulaturi, ole ihmislaturi, voimalähde, joka kykenee lataamaan liian tyhjiksi käyneitä ja siten rikkinäisiä sydämiä!

Anna armosi paistaa sydämiimme tänään ja herätä meissä uusi jaksaminen, uusi ilo ja uusi toivo!

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.

Elämän antajan seurassa

”Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö” (Joh. 6:57).

Jeesuksen askeleet olivat keveät ja elämänmakuiset. Väsyneenä, ihmisten piirittämänä, mitään omistamatta ja vastusten edessä hän pursusi elämää, joka veti puoleensa kuin seireenit merellisissä tarinoissa.

Jeesus tuli antamaan ihmisille iankaikkisen elämän, elämän, joka saavuttaisi huipennuksen kerran Isän edessä ja olisi samalla elettävissä jo täällä elämän vaihtelevalla maaperällä.

Jeesus käytti vahvoja sanoja ja mielikuvia vakuuttaakseen, että kolmiyhteisestä Jumalasta virtaava elämä olisi enemmän kuin teoria tai pieni alkusalaatti ennen pääruokaa. Yltäkylläinen elämä, täydellinen ilo, janon sammuttava lähde ja nälän täyttävä ruoka olivat kaikki tuntuvia ja maistuvia käsitteitä, jotka herättivät kuulijansa odottamaan enemmän. Etsimään enemmän, olemaan tyytymättä rippeisiin.

Jeesus näytti elämällään miten todellista ja täyttävää yhteys Isään voi olla. Hän sai jatkuvaa elämää – joka sisälsi ilon, luovuuden, elämänhalun, toivon ja luottamuksen – Isältään ja sanoi saman toimivan seuraajillaankin. Miksi? Koska Hän itse jakaisi täsmälleen samaa elämää veljilleen. Minulle ja sinulle.

Se, etten tänään elä lapsen lailla, joka iloitsee Isän läsnäolosta ei tarkoita, ettei sellaista elämää olisi olemassa. Se tarkoittaa sitä, että löydettävää on yhä enemmän. Se tarkoittaa, että minä saan kaiken vaikeuden keskelläkin kirkkaan suunnan jokaiselle elämäni päivälle.

Jeesus, minä tarvitsen tänään sitä elämää, jota vain sinä voit antaa. Tarvitsen näköalaa, sielun tilaa, iloa, jota kukaan ei tukahduttaa ja katsettasi, joka täyttää kurttuun painuneen sieluni keveällä elämänhalulla. Minä tarvitsen sinua. Kipeästi. Aamen.

Onko minulla vielä toivoa?

”Herra, onko minulla vielä toivoa? Kaikki on sinun varassasi” (Ps. 39:8).

Miten syvien menetysten, kipujen ja näköalattomuuksien läpi onkaan kulkenut se ihminen, joka kesken elämänsä joutuu kysymään: ”Onko minulla vielä toivoa?”

Samaa kysymystä kysyvät tänään tuhannet ihmiset. Jumalan rakkaat lapset hapuilevat fyysisten ja henkisten kipujen alla ja yrittävät etsiä tukevaa tarttumapintaa, josta saada otetta, maata, jonka päällä jalat eivät vajoaisi eilisen päiväkirjamerkinnöiksi.

”Onko minulla vielä toivoa?” nousee niiden huulilta, joita riisutaan tukiverkoista, jotka ovat kannatelleet tänne saakka mutta ovat tänään osoittautuneet liian heiveröisiksi.

Daavid vastaa itselleen yhdellä lauseella, jonka toinen pää ulottuu hänen hätäänsä ja toinen ylettyy taivaaseen: ”Kaikki on sinun varassasi”.

Jään miettimään sanojen syvyyttä. Näissä sanoissa on kristityn ilo ja elämä. Näiden sanojen varassa Jeesus eli elämänsä maan päällä ja kutsui seuraamaan esimerkkiään.

”Kaikki on sinun varassasi” on viimeinen huone ennen kaiken toivon päättymistä. Mutta se ei valmistakaan vierastaan katsomaan katkerana toisten menestystä ja avaa porttia kohti kuolemaa vaan lahjoittaa elämän, joka on täynnä merkitystä – elämän Isän tahdossa ja voimassa.

Mahdottomuudesta säteilevää iloa

”Olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh. 15:11).

Jeesus piti viimeisiä opetushetkiään nuhjuisille opetuslapsille ennen kuolemaansa. Edessä oli hirveä, ruumiin ja sielun särkevä kärsimysnäytelmä, malja, jonka edessä Jeesus vavahteli ja oli poissa sijoiltaan.

Ennen Via dolorosaa Jeesus mainitsi, kuin ohimennen, että Hän koki sisimmässään syvää iloa. Olosuhteet eivät säteilleet kirkkautta eikä tulevaisuus ollut punaista ruusutarhaa; ilon lähde oli siellä, mistä mekin sen tavoitamme.

”Olen puhunut tämän teille, jotta…” Uskon, että opetuslapset muistelivat näitä sanoja monesti. Sanoja, joiden voimasta ilo hiipi vaivihkaa sielun ikkunoista sisään ja keskellä pimeää sytytti kaikki loistelamput palamaan.

Miten voisin itse löytää Jeesuksen ilon? Miten voisin kokea sitä keskellä ahdistavia tulevaisuudennäkymiä? Miten ilo voisi voittaa masennuksen ja uupumuksesta seuraavan näköalattomuuden? Palaan Jeesuksen sanoihin, sanoihin, jotka ovat kirjoitettu ylös juuri siksi, että me saisimme itkeä ja haukkoa sisäämme vapauttavaa taivaallista ilmaa elämän tunkkaisuudessa.

Tänään en tavoita iloa olosuhteista enkä inhimillisistä laskelmista. Huolet eivät ole vähentyneet eikä vaikeudet poistuneet. Mutta silti Jeesus opettaa ärsyttävän rohkeasti ilosta. Sen täytyy olla olemassa siis minuakin varten, meitä jokaista kärsivää varten.

Tule, Jeesus ja palauta meidät sanojesi äärelle! Anna ilosi vyöryä näkymättömän maailman levollisuudesta sielumme levottomuuteen. Anna meidän juuri tänään ja tässä levätä sinun voimallisten ja elämää luovien sanojesi varassa, Sinun varassasi!