Minäkö tekopyhä?

”Te mielettömät!” (Luuk. 11: 40).

Erään kerran Jeesus kutsuttiin erään eliittiuskovan, fariseuksen kotiin ruokailulle. Jeesus ei piitannut fariseusten seremoniapuhtaussäädöksistä ja sai pahennusta osakseen. Tästä syntyivät havahduttavat sanat.

Jeesus syytti fariseuksia tekopyhyydestä. Hänen mukaansa he huolehtivat eniten siitä, mikä näkyi ulospäin; he halusivat olla hurskaita ja moitteettomia ihmisten edessä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Jumala näki heidän sisälleen: siellä asui kaikki mahdollinen pahuus. 

Fariseukset osoittivat halveksuntaa ihmisille, jotka eivät päässeet heidän rimoituksiinsa. He olivat paatuneet omille ongelmilleen ja silloin oli aikaa syynätä toisten elämää.

Tekopyhyyden houkutus ei ole pieni. Miten monesti minä huutelen teräviä sanoja toisille, vaikka omassa elämässäni löytyy hirsiä kokonaisten bordellien rakentamiseen? Miten paljon käytän aikaani kiillottaakseni niitä nahkasaappaita, joilla voin talloa heikompia alleni?

Hengellisesti terveet kristityt ovat hiljaisia, koska he ovat suostuneet näkemään omat ongelmansa. He eivät jaksa leikkiä kiiltokuvaroolileikkejä, koska he tietävät, että totuus on aina valhetta vahvempaa. 

Aitous on Jumalan kohtaamisen ensimmäinen ja tärkein askel. Ja kun oma sydän saa kellua armon valtameressä, siitä merestä riittää annettavaa myös toisille.

En osaa edes rukoilla!

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut kipeästi tunnustamaan itselleni, että en osaa rukoilla. Vaikka olen lukenut aiheesta kymmeniä kirjoja, kuullut puheita ja itsekin siitä opettanut, silti rukouselämässäni on aivan lapsenkengissä.

On aika nöyryyttävää mennä Jeesuksen luokse tyhjin käsin ja sanoa opetuslasten tavoin: ”Opeta minua rukoilemaan” (Luuk. 11:1).

Mutta ehkä kristinusko kiteytyy juuri avuttomuuden tunteeseen? Ehkä oma neuvottomuutemme ja heikkoutemme – ja sen myöntäminen – kuljettaa meitä pienen joen lailla kohti suurta ulappaa?

On vähän jopa noloa sanoa, mutta minusta Jumala on vastannut pyyntööni. Näen Hänen hymyilevän ja sanovan: ”Nyt olet viimein huomannut oman kyvyttömyysi. Nyt on Minun aikani antaa!”

Voisiko usko olla näin helppoa? Voisiko se olla toisaalta jokapäiväistä tarvetta ja pyytämistä ja toisaalta – Jumalan puolelta – iloista antamista?

Tuo mies hyväksyy syntiset!

”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: `Tuo mies hyväksyy syntiset ja syö heidän kanssaan.´” (Luuk. 15:2).

Fariseus -niminen puolue oli olemassa sitä varten, että Israelin kansa saisi moraalisen herätyksen ja alkaisi jälleen kunnioittamaan Jumalan lakia. Fariseukset kieltäytyivät ystävystymästä syntisten kanssa, koska he pelkäsivät niin toimiessaan hyväksyvänsä synnin ja mitätöivänsä Jumalan pyhyyden. Ateriayhteys oli juuri ystävyyttä.

Minkä shokin ja paheksunnan Jeesus saikaan aikaan ottamalla luokseen syntisiä ja osoittamalla heille avointa yhteyttä. Kynnyksellä ei kyselty todisteita parannuksenteoista eikä aterioilla vilkuiltu olkapäiden yli merkitseviä, alempaan kategoriaan asettavia katseita.

Markus lisää evankeliumissaan, että yleisesti syntisinä pidetyt ihmiset muodostivat ison joukon Jeesuksen seuraajista (Mark. 2:15). Nämä, ei vaan ex-syntiset, vaan todella edelleen syntiset viihtyivät Jeesuksen seurassa, koska Jeesus osoitti heille aitoa ystävyyttä ja antoi heille ihmisarvon. Jos Jeesus olisi nyrpistellyt nenäänsä tai keskittynyt osoittamaan ihmisten puutteita, ei tämä kyseinen ihmisryhmä olisi kauaa Häntä seurannut.

Jeesus vastasi jatkuvaan paheksutaan sanomalla, että Hänen missionsa oli tavoittaa kadonneet. He olivat Jeesuksen tuloon saakka kadoksissa huolimatta vuosisatoja kestäneestä lain ja oikein tekemisen opettamisesta. Jeesus toimi toisin: Hän rakasti. Rakkaus avasi syntisten ja särkyneiden sydämet yhteydelle, jossa itsensä kohtaaminen ja muutos oli mahdollista.

Olisiko meillä tästä jotain opittavaa? Me puhumme ulkopuolella olevien tavoittamisesta mutta teot ovat monesti hyvin ohuita. Eikö meidän tulisi Jeesuksen esimerkkiä seuraten hakeutua huonomaineisten ja syntisten seuraan ja rakastaa heitä – silläkin riskillä, että meidän tahraton julkisivu ryvettyisi. Jeesusta pilkattiin syntisten ystäväksi, eikö se olisi meille arvonimi, joka osoittaisi, että olemme oivaltaneet jotain keskeistä oikein?

Ajattele lopuksi vielä tätä: me voimme olla vaikuttamassa ihmisten elämään positiivisella tavalla sen määrän mukaan miten rakastamme heitä. Rakkaus synnyttää luottamussuhteen ja vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä voidaan puhua kipeistäkin asioista. Silloin saattaa käydä niin, että joudun myös itse Jumalan tahdon mukaiseen muutosprosessiin.

Ehkä siis olisi aika laskea kivet ja alkaa rakastaa?

Kohti kiirastulta

”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi” (Luuk. 22:32).

Pietarin uskonkoetus ei päättynyt sankaritarinan loppuhuipennukseen. Ei, se oli kaikkea muuta. Pietari epäonnistui surkeasti, ei vain tehnyt syntiä vaan jopa kielsi kaikki siteet Herraansa.

Jeesus oli ennustanut Pietarille jo etukäteen tulevasta rähmälleen menosta, mutta tämä oli siinä vaiheessa ollut voimiensa tunnossa ja antanut sanojen mennä pieninä syksyn lehtinä kasvojensa editse. ”Saatana saisi kyllä koetella, mutta minä selviän”, taisi olla Pietarin ajatus.

Minä luulen, että ihan jokainen kristitty joutuu joskus elämässään vastaavaan kiirastuleen. Joillekin se on lyhyt mutta niin kipeä hetki elämää, toiset joutuvat olemaan seulonnassa vuosia ja kun pääsevät pinnalle, joutuvat uudelleen mankeliin.

Pietarin epätoivo oli valtava. Hän juoksi karkuun painavia katseita ja varmaan toivoi, että olisi voinut juosta karkuun myös itseään ja syyttävää omaatuntoaan. Hänen elämänsä pohja oli romahtanut, edessä oleva pimeys näytti loputtomalta.

Onneksi Pietarin elämä eikä selviytyminen ollut hänestä itsestään kiinni. Jos hän oli malttanut kuunnella muutamaa päivää aikasemmin Jeesuksen sanoja, hän ehkä epätoivonsa keskellä muisti: ”Mutta Minä olen rukoillut puolestasi – kun palaat…”

Jos sinä joudut tänään elämään kiirastulessa, sinulla on sama Vapahtaja. Hän on jo ennalta nähnyt jokaisen kuopan, johon kaadut ja jokaisen liekin, joka nuolee uskosi rippeitä. Ja Hän on ollut polvillaan Isän edessä, esittänyt asiasi palavasti ja murtuneella sydämellä.

”Kun palaat” – se oli lupaus. Pietari palasi toisten opetuslasten pariin ja kutsumukseensa entistä vahvempana. Hänellä ei ollut enää omatekoista pullistelua vaan hän sai omasta kokemuksestaan varmana opettaa, että Jumalan armo oli elämää suurempi. Jos niin ei olisi, ei Pietari olisi koskaan noussut omasta haudastaan.

Niin sinäkin palaat. Entistä vahvempana. Kristuksen käsivarsilla.

Onko elämäsi yhtä itkua?

”Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa” (Luuk. 6: 21).

Kun Jeesus katsoi ympärillään olevaa suunnatonta ihmisjoukkoa, Hän pystyi aistimaan heitä yhdistävän epätoivon ja surun. Monet olivat fyysisien sairauksien murtamia, toiset olivat väsyneet elämän vaatimuksiin. Osa ihmisistä oli sisältä amputoitu.

Jeesus näki itkua, jolle ei ollut löytynyt lohduttajaa. Silloin Hän sanoi sanat, joiden on täytynyt hoitaa rikkinäisiä kuulijoitaan enemmän kuin mitkään maailman parannusvoiteet: ”Te olette autuaita. Minä lupaan teille: Te saatte vielä iloita.”

Itkevät olivat autuaita, koska heidän kipunsa olivat saaneet heidät jättämään arkiset askareensa ja lähtemään etsimään semikuuluisaa matkasaarnaajaa. Ilman lohdutonta itkua heilllä ei olisi ollut tarvetta jättää kuokkaa maahan ja lähteä raamattutunneille. Monet vaikeuksissa olevat poistuivat Jeesuksen ”raamattuopetuksista” samojen kipujen kanssa, mutta tunnejäljellä siitä, että Jeesuksen seurassa kivut unohtuivat ja oli yksinkertaisesti hyvä olla. Samat ihmiset hakeutuivat Jeesuksen luokse yhä uudelleen – Jeesus ei ollut heille vain yksin hyvä tapa viettää lauantai-iltaa, Hän oli jotain, joka antoi hauraimmallekin syyn elää seuraavaan päivään.

Tuntuuko sinun elämäsi olevan täynnä kyyneleitä? Minä uskon – olkoon se kuinka älytöntä tahansa – että Jeesus tahtoo sanoa sinulle: Olet autuas.

Onnellisuuden rattailta tippuminen ei ole autuasta. Kiduttavan vetinen elämä ei ole autuasta. Mutta kauhun muuttaa iloksi se taivaallinen todellisuus, että Jeesus on kanssasi itkun keskellä. Hän on Jumala, joka pitää sanojensa voimalla maailmankaikkeutta pystyssä ja joka tahtoo ja kykenee sytyttämään valot yhden pimeässä konttaavan ihmisen sisälle.

Jos lohduttomat kyyneleet ovat seuranasi tänään, on sinulla myös universumin ylivertaisesti paras lohduttaja. Hän voi kääntää itkun nauruksi nanosekunnissa ja jos Hän ei sitä tee, ota se Jeesuksen antamana VIP-korttina Hänen seuraansa.