Puu natisee pimeässä yössä.
Arkki huokaa hyökyaaltojen sylissä.
Pitkien hirsien läpi tuoksuu pihka,
joka sekoittuu veden kylmään huuruun
ja eläinten lämpimään höyryyn.
Leijonat nukkuvat
murina rinnassaan.
Lampaat värisevät toisiaan vasten.
Hevonen lyö kaviollaan lankkuun:
kuinka kauan vielä?
Maan lähteet räjähtivät syvyydestä.
Taivaan padot repesivät auki.
Vesimassat piiskasivat puuta.
Vuoret hukkuivat,
ja maa katosi syvyyteen.
Ei ruoria.
Ei purjetta.
Ei peräsintä.
Ei tähteä, jota seurata.
Ei rantaviivaa.
Vain Jumala.
Hän, joka sinetöi oven.
Kun syvyys vaati omansa,
aaltojen harjalla Hän piti,
eikä päästänyt irti.
Yön ollessa säkkipimeä,
Hän näki.
Lopulta sade väsyi.
Pilvet repeilivät.
Eikä arkki enää valittanut.
Ja sitten —
siipien ääni.
Valkean kyyhkyn kujerrus.
Tuore oliivipuun oksa nokassaan,
öljyn ja maan tuoksuinen.
Kuolemalla ei ollutkaan viimeistä sanaa.
Itkin,
niinkuin Nooa.

”On Jeesus mun arkkini. On turva mulla hänessä. On Jeesus mun arkkini, kun häneen turvaudun. Hän ympäröi mua ja kaipaa myös sua. Ja sua niinkuin mua vie Taivaan Isän luo.”
Hengellinen laulu