Mutkaisia teitä

”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Pelkäsin, ja yritin pitää harharetkeni muilta salassa. Sinä näit sisälläni vellovan tuskan ja halusit jakaa hartioitani painavat valjaat.

Niinpä viimein kerroin sinulle kaiken. Kerroin vauhtisokeuden, äkkipysähtymiset, huumaavat huiput ja katkerat laaksot. Sait tietää jokaisen mutkan, kuopan ja kaatumisen.

Olin varautunut syytetyn rooliin. Mutta Sinä katsoit lempeästi, sanoit jo tienneesi jokaisen askeleeni. Odotin tuomiota, mutta sain osakseni kyynelehtivän Vapahtajan.

Sinulle annoin koko historiani. Lupasit anteeksiantamuksesi antavan jokaiseen kipeään muistoon uuden sävyn.

Pidä minua kädestä kiinni. Opeta minulle sinun vauhtisi ja matkareittisi.

Tule rohkeasti syntiseksi

Otsikko on ärsyttävä ja se on helppoa ymmärtää väärin. Ei Raamattu tietenkään opeta, että meidän kristittyjen tulee elää synnissä, siis muitta mutkitta hyväksyä se elämäämme. Syntihän on tuhovoima, joka tuhoaa sekä ihmistä itseään että toisia ihmisiä.

Mutta huomaa, että Jeesuksen opetuksen mukaan Pyhän Hengen yhtenä tehtävänä on osoittaa ihmisille heidän syntisyytensä (Joh. 16). Tämä Pyhän Hengen työ ei pääty suinkaan siihen, kun ihminen tulee kristityksi vaan se jatkuu elämän loppuun saakka.

Mitä lähempänä Jumalaa ihminen elää, sitä syntisemmäksi hän itsensä tuntee. Tämä johtuu siitä, että Jumalan pyhyyden valossa paljastuu oma sielun pimeys. Jumalan pyhittävässä työssä ihminen näkee aina syvemmin oman parantumattoman tilansa ja tulee sitä kautta tarvitsemaan vahvemmin Jumalan armoa. Ristillä syntiemme tähden kärsivä Kristus tulee Hengen työn kohteena olevalle kristitylle aina vain tärkeämmäksi.

Jos siis tunnet itsesi syntiseksi ihmiseksi, olet Jumalan Hengen oppikoulussa. Uskalla rohkeasti katsoa omaan sisimpääsi ja olla samaa mieltä Jumalan kanssa. Hän tarkastelee ulkoisen käytöksemme lisäksi sisäisiä vaikuttimiamme, tunteitamme, sekä halujamme ja näkee kaiken mitä muilta ihmisiltä kätkemme.

Suostu tulemaan syntiseksi, se on tienä Kristuksen syvempään tuntemiseen.

Suolan makuiset kyyneleet

”Te olette maan suola. Mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei kelpaa enää mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi” (Matt. 5:13).

Jeesuksen aikaan suola saatiin Kuolleesta merestä. Jalostamattossa muodossa se sisälsi epäpuhtauksia, jotka tekivät suolan kelvottomaksi.

Jeesus ei jossittele vaan julistaa, että kristityt ovat maan suola. Kristityt omistavat Kristuksen, joka tuntuu, näkyy ja kuuluu arjessa itselle ja toisille.

Uskonyhteys tulisi olla kiinteä ja alati uudistuva. Synti pyrkii soluttautumaan elämäämme niin, että alamme helliä sitä. Silloin vaarana on paatumus ja maun menettäminen.

Suolan tulisi pysyä terveenä. Kyyneleet ovat suolaisuuden kanava; kyyneleet eivät menetä makuaan. Kyyneleet ovat tarpeellinen parannuksen lahja. Kun näemme oman syntisyytemme, puolinaisuutemme ja kovuutemme, saamme itkeä asenteitamme Jumalan edessä.

Kyyneleet ovat suolaisia. Jos ne olisivat makeita, ne julistaisivat helppoa elämää. Kirpeän suolaisina ne lohduttavat meitä sillä tietoisuudella, että hengellistä elämää ei ole ilman kipua. Eikä epäonnistumista.

Non-stop taistelu

”Palattuaan Joosuan luo he sanoivat hänelle: `Älköön koko kansa lähtekö sinne ylös. Menköön kaksi- tai kolmetuhatta miestä. He kyllä kukistavat Ain. Älä vaivaa sinne koko kansaa, sillä ailaisia on vähän.´” (Joos. 7:3)

Taistelu Aita vastaan on esikuva kristityn taistelusta omaa syntistä luontoa, lihaa vastaan. Saatamme ajatella, että eihän se kummoinen taistelu ole ja juuri siitä syystä emme kiinnitä asiaan sen vaatimaa huomiota. Sen tähden saatamme kokea meitä yllättäviä tappiota.

Jokaisessa kristityssä on jäljellä vanha luonto tai liha, joka vetää meitä jatkuvasti syntiin ja eroon Jumalasta. Jos unohdamme tai kiellämme tämän Raamatussa selvästi esiin tulevan todellisuuden, olemme aseettomina Ain edustalla.

Tätä taistelua käydään kyllä voitosta käsin. Mutta jos emme ole tietoisia taistelun luonteesta, häviämme toistuvasti.

Vanha luontomme on synnin ystävä. Se haluaa viekoitella meitä antamaan pikkusormen asioille, jotka ovat harmaata aluetta: ”Kyllähän minulla on oikeus olla tässä tilanteessa katkera”, ”eihän yksi pieni juoru nyt niin vakavaa ole”, ”voinhan tässä tyhjyydessäni hieman vilkaista tuhmia nettisivuja”.

Aakan -niminen mies kätki syntinsä syvälle maahan. Vaikka se oli ihmisiltä piilossa, Jumala kuitenkin näki sen. Se oli Ain tappion siemen.

Miten taistelemme syntistä luontoamme vastaan? Tärkeintä on tunnustaa, että meillä on jatkuvasti vaarallinen vastustaja. Sitä vastaan emme pärjää omahyväisesti luulotellen, että olemme päässeet asemaan, josta emme voi langeta

Ymmärtäessämme vastustajan vaarallisuuden, havahdumme tarpeellemme saada apua. Mistä sen löydämme? Herralta Jeesukselta Kristukselta. Hänelle saamme joka päivä kertoa pienet ja suuret syntimme – se on totuudessa elämistä. Saamme tehdä parannusta asioista, jotka eivät ole oikein. Meidän on hyvä korjata vääriä tapojamme. Ja antaa Jeesuksen korjattavaksi ne asiat, joiden edessä olemme voimattomia.

Hämmästyttävä kohtaaminen Sykarissa (Joh. 4)

Epäonnistuneeseen elämäänsä vangitulle ihmiselle mikään muu ei ole niin vapauttavaa kuin että joku näkee hänen sisälleen ja hyväksyy hänet.

Jeesus antaa Sykarin kaivon naiselle sitä mitä tämä todellisuudessa eniten kaipaa: Nainen uskaltaa näyttää Jeesukselle rikkinäisyytensä ja epäonnistumisensa. Hän sanoo Jeesukselle, että ”tässä on häpeäni syy: Minulla ovat menneet ihmissuhteet rikki, en ole samanlainen kuin muut, olen epäonnistunut.” Hän on todella rohkea.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten Jeesus reagoi tähän? Hän ilmoittaa naiselle olevansa se Jumala, jota tämä on kaivannut häpeänsä keskellä. Nainen on ajatellut, että vaikka tämä elämäni meni pieleen, niin odotan messiasta: ”Minä tiedän, että messias tulee”. Jeesus vastaa ”Minä olen” – Jahve.

Jeesus sanoi, että monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi – tämä nainen, jota kukaan ei pidä minään, hän kantaa sisällään odotusta Jumalaa kohtaan. Hänen elämänsä ei täytä muiden silmissä onnistumisen asteikkoa mutta hän salassa kaipaa Jumalaa. Jeesus kohtasi paljon sellaisia ihmisiä, joiden elämä oli kyllä mallillaan kaikin puolin, mutta sieltä oli tämä salainen ja nöyrä kaipaus kadonnut. Onko niin, että juuri meidän elämämme kivut ja epäonnistumiset saavat meidät huokailemaan itseämme suuremman puoleen? Niin monesti Jeesus puhui ihmisille vain vertauksin ja peitti oman olemuksensa mutta tässä yhdessä kohtaamisessa hän heittää kuin viitan yltään ja sanoo: Katso, minä olen se, joka loin sinut ja minä otan sinun särkyneen elämäsi ja teen siitä jotain ihan uutta ja kaunista!