Köyhien ja rikottujen Jumala

”Sillä hän ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa” (Ps. 22: 25).

Psalmissa 22 kuvataan Kristuksen kärsimyksiä ja kokemuksia ristillä kuolinkamppailussa ja sen jälkeen.

On hurjaa ajatella, että kolmiyhteinen Jumala ikäänkuin kysyy itseltään: ”Olethan Sinä todella niin armollinen ja huolehtiva, kuin olemme yhdessä luvanneet?”

Jeesus joutui kokemaan sitä samaa, kestämätöntä piinaa, joka monesti ylittää meidänkin kestokykymme: kärsimys on lähellä ja on vahvuudeltaan sielun murskaava mutta Jumala pysyy hetkestä seuraavaan etäällä. Eikö Hän yhtään välitä?

En tiedä voiko seuraavaa sanoittaa astumatta harhaan? Mutta yritän. Kun Poika kokee yhteydenmenetyksen Isään, kun Poika tuntee olevansa heitetty köyhien ja kurjien pariin, eikä voi itse asemaansa parantaa, Hän joutuu kysymään: ”Olethan Sinä, Isä, oikeasti myös minun ja minunlaisten köyhien auttaja?”

Jumala todistaa sekä itselleen että samalla kaikille maailman ihmisille: ”Hän auttaa kurjan vahvempien alistajien käsistä! Minä, Poika, olen sen kokenut!”

Vaikka ihmiset halveksivat, juoruavat, luokittelevat, työntävät sinut syrjään kuin eilisen Hesarin, Jumala on toisenlainen. Se oli Pojan kokemus Isästä, ja se vetää sanattomaksi.

Siis et voi olla niin ongelmainen, et niin syntinen, et niin pahoissa riippuvuussiteissä, ettei Jumala kuulisi sinua herkällä korvalla. Hän kuulee, tietää kuulemattakin ja astuu alas pimeyteesi jotta sinä saat nousta ylös uuden päivän aamunsarastukseen!

Puhalla minuun uudelleen

”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51: 12).

Miten minä saatoin mokata niin pahasti? Miten saatoin unohtaa Jumalan käskyt, lähimmäisteni hauraan elämän ja antaa vallan himolle, jota ei voi selittää millään pienemmäksi kuin täydeksi tuhovoimaksi?

Enkö minä, Daavid, ollut Jumalan valitsema, eikö Hänen Henkensä asunut minussa ja enkö minä ollut kirjoittanut taivaallisen inspiraation vallassa lauluja, joissa nyt ymmärrän tuoksahtaneen ennenaikaisen itsekehun (esim. Ps. 17: 1-5)?

Mitä minä enää voisin sanoa sinulle, Jumalani? Käsiäni tahraavat kaikkein räikeimmät ja inhottavimmat synnit! Enää en voi luottaa omaan suoruuteeni, oman sydämeni puhtauteen, sillä nyt näen, että se on musta kuin piipun läpi pudonnut joulupukki.

Anna anteeksi! Eikä Herra vain sitä – mikä ei ole pieni pyyntö – vaan palataan yhdessä ihan alkuun ja luo minuun jotain uutta, entistä vahvempaa tavalla, jolla loit ensimmäisen ihmisen.

Puhalla sisälläni Elämää, uudista minut! Ehkä minun piti elää näin vanhaksi huomatakseni, että kaikki on Sinun varassasi? Minä petän alta kuin syksytalven ensimmäinen, hentoisella äänellä ritisevä jääkerros mutta Sinulla on voima ja valta puhaltaa vanhaankin astiaan uutta tulta!

Jumalani, luo minut jälleen tänään uudelleen, puhalla ja puhku, muovaa taitavilla käsilläsi, rakasta ja nuhtele, mutta älä ikinä, ikinä hylkää!

Sortumisia ja uusia rajan ylityksiä

Se oli lopultakin vain yksi askel muiden joukossa. Vuosikymmenien odotus, hiekanmakuinen elämä sinne saakka, missä kotimaa siirtyi tunnemuistista lupauksen varaan, päättyi luvatun maan rajalla. Kuinka monta sortumista ja uutta nousua edelsikään sitä yhtä hetkeä.

Ehkä odotin enemmän? Ehkä seurasin Joosuaa sillä riemulla, että viimein saisin asettua aloilleni, levähtää oliivipuiden alla ja punoa omia lankapunoksiani.

Mutta yhtä askelta, kaikkia sitä edeltäneitä taisteluja seurasi uudet taistelut, uudet nouset ja sortumiset. Yhtä ihmettä oli seurata järkkymättömän Jerikon järkkymistä ja yhtä ihmettä oli hävitä heti seuraava taistelu, jonka piti olla vain kevyt venyttely.

Eilen olin Joosua, sitä ennen Akan ja tänään yksi lapsista, jotka saavat todistaa isiensä voitot ja haavat.

Alan ymmärtää, että elämä on yhtä sortumista ja uudelleen nousua. Taisteluja seuraa levähdykset ja sitten taas seuraavat kamppailut. Kuinka monta kertaa olen heittänyt pyyhkeen kehään ja silti heti seuraavana päivänä Sinun voimastasi jatkanut.

Sinä olet lopullinen kotimaani. En aina ymmärrä matkareittejä, en turhia katkeamisia, en hyvyytesi määrää tai epäuskoni syvyyttä mutta haluaisin ymmärtää Sinua. Vain Sinä kestät syntieni painon ja huutoni ääret. Vain Sinä keräät kyyneleeni ja jäät vierelle, kun olen epätoivossani tarttunut kiinni ja työntänyt muut kauaksi.

Sinä olet sortumisieni ja uusien nousujen siltana. Sinä, Herra Jeesus Kristus, sinä olet jokainen askeleeni ja jokainen pysähdykseni. Kiitos siitä.

Syntini ovat minut vanginneet

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.

Seison tai kaadun

”… jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps. 139:2)

Sinä, Herra, tiedät, kuinka istun päivästä toiseen elämäni palapelin äärellä ja ja yritän saada viimeisiä puuttuvia palasia paikoilleen, niitä tuskaisesti pyöritellen, väkisin paikalleen runtaten ja lopulta heittäen koko aikaansaannoksen ilmaan tuhanneksi sirpaleeksi vain, jotta aloitan hetken päästä itkuisena uudelleen.

Sinä tiedät hapuilevat askeleet, pimeän, joka kuiskii majapaikkaa, jotta voin hetken aikaa nuolla haavojani piilossa, kursia itseäni kokoon ja astua jälleen valoon, ehjempänä ja parempana – jotta Sinä avaisit sylisi ja rutistaisit.

Sinä tiedät tämän päivän etukenoisen juoksemisen, etten huomenna makaisi rähmälläni; tiedät huomisen vääjäämättömän painon; tiedät ne sakkokierrokset, joita itselleni määrään, jotta voisin uskaltautua jälleen armopoluillesi.

Sinä tiedät kuinka kiihkeästi haluan elää oikein ja kuitenkaan en ollenkaan; kuinka haluan etsiä Sinua ja samalla työntää selkäni taakse; vastustaa vastustamatonta ja antaa sen voittaa valmiiden selitysten kera.

Sinä, Herra, näet mitä ihmiset näkevät minussa. Ja niin paljon syvemmälle. Silti sinä tahdot rakastaa ja hellästi kuivata kyyneleeni. Sinä olet, Herra, elämäni ihme.