Oletko riittävän syntinen?

”ja jos siis pappi havaitsee, että spitaali on levinnyt yli koko ruumiin, hän julistakoon sairaan puhtaaksi. Koska sairas on tullut kauttaaltaan valkoiseksi, hän on puhdas” (3. Moos. 13:13)

Spitaali kuvaa Mooseksen kirjoissa syntisyyttä. Spitaaliin sairastunut tuli eristää leirin ulkopuolelle, sillä Jumalan läheisyydessä ei saanut olla saastaisuutta.

Lainaamani ote spitaalilaista on häkellyttävä: jos spitaalinen oli aivan kauttaaltaan spitaalin peitossa, eikä hänessä ollut yhtään tervettä kohtaa, hänet tuli julistaa puhtaaksi. Hän ei siis muuttunut puhtaaksi, vaan hänet julistettiin puhtaaksi papin toimesta ja niin hän sai taas elää Jumalan läheisyydessä.

Juuri samalla tavalla Jumala julistaa jumalattoman ihmisen puhtaaksi. Siinä vaiheessa, kun ihminen ymmärtää olevansa Jumalan edessä läpeensä syntinen, hänet julistetaan ihmeen kaltaisesti puhtaaksi ja Jumalalle kelpaavaksi.

Oletko siis tullut riittävän syntiseksi? Ajatteletko vielä pystyväsi parempaan, teetko Jumalalle uusia lupauksia ja yritätkö osoittautua vähemmän spitaaliseksi? Entä jos Jumalalla ei ole ongelmaa meidän syntisyytemme vaan sen puutteen kanssa? Entä jos Hän odottaa sinun taistelevan syntiesi kanssa niin kauan, ettet enää jaksa?

Silloin, kun itse koet olevasi kadotettu, juuri silloin Jumala julistaa sinut pyhäksi. Nimittäin vain syntiset tarvitsevat Vapahtajaa. Itsensä täysin spitaalisina näkevät odottavat pelastusta itsensä ulkopuolelta. Ja sen se saavat!

Matka kyynellaaksoon ja takaisin

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat!” Ps. 84:6

Sydämeni vavahtaa ajatellessani näitä sanoja ja niiden syvyyttä. Nopeasti luettuna ne tuntuisivat kertovan helposta elämästä ja vahvasta uskosta.

Tästä samasta asiasta Paavali kirjoitti satoja vuosia myöhemmin. Hän oli joutunut astumaan alas kyynellaaksoon oppiakseen tuntemaan Kristuksen voiman. Hän oli saanut armon ymmärtää, että todellisen Vahvuuden löytyminen tapahtuu oman heikkouden kautta.

Riisuttu ihminen. Siitä tässä jakeessa puhutaan. Sellaisesta ihmisestä, joka on joutunut riisuutumaan pois omasta voimastaan ja omista onnistumisistaan. Ei helpolla eikä omalla suostumuksella vaan lukemattomien kipeiden riisumiskoulujen kautta.

Riisuttuna ja tyhjänä ihminen uskaltaa nojata Jumalaansa tavalla, jota ei ennen tiennyt mahdolliseksi. Syntinen ihminen huutaa avukseen Vapahtajaansa ja syntyy ennennäkemätön kohtaaminen: syntinen ja pyhä ottavat toisensa omakseen.

Kun Kristus yksin jää yksin sielun tarttumapinnaksi – se on Raamatun todistus onnellisten ihmisten salaisuudesta. Heillä on mielessään pyhät matkat; heillä on jatkuva Rakastettunsa ikävä.

Kyynellaaksossa saatetaan viettää tovi jos toinenkin. Siellä saatetaan viettää kokonainen elämä. Mutta se on vain yksi näkökulma. Toinen näkökulma kertoo voimasta, lähteestä ja onnesta.

Jeesuksen toinen tuleminen

Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.

Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.

Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!

Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?

Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.

Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.

Herramme tule!

Voiko armoa käyttää väärin?

”Laki kuitenkin tuli väliin, jotta rikkomus tulisi suureksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5: 20).

Joskus näyttää siltä, että me kristityt pelkäämme armon esilläpitämistä. Monesti kuuleekin ajatuksen siitä, että ”liiallinen” armo johtaa välinpitämättömyyteen ja syntien puolustelemiseen.

Voiko Jumalan armoa käyttää väärin? Mielestäni kysymys on nurinkurinen. Vastaus on kyllä, jos armo käsitetään vain ajatuksen tasolla, kuin teoriana tai käyttötavarana. Sen sijaan, jos Jumalan armo otetaan vastaan sydämen tasolla, silloin armosta tulee kristityn suurin aarre ja koko elämän käyttövoima.

Tällaisen armon korostamista ei tarvitse pelätä eikä suitsia. Se on ja pysyy Jumalan ansiottomana lahjana syntiselle. Se johtaa meidät henkilökohtaiseen suhteeseen personoidun Armon, Jeesuksen kanssa. Koko ajatus armon ”käytttämisestä” on siis yhtä outoa kuin ajatus Jumalan ”käyttämisestä”.

Mitä sitten kun armossa elävä kristitty tekee syntiä? Onko se armon väärinkäyttämistä? Ei, sillä jokainen kristitty tekee syntiä. Eikä kyse ole vain yksittäisistä teoista, vaan synti edelleen asuu kristityssä (Room. 7). Juuri jatkuvan syntisyytensä takia Jumalan omat tarvitsevat Hänen armoaan.

Älä pelkää siis käyttäväsi armoa liikaa tai väärin, vaan laita toivosi sen varaan. Siis Jumalan varaan. On hyvä muistaa, että armoa tarvitsevat vain ne, jotka näkevät oman puutteellisuutensa.

Jumala näkee sielun vamman

”Mutta sinun haavasi minä kasvatan umpeen, minä parannan sinun vammasi, sanoo Herra, koska sinua Siion, kutsutaan hylätyksi, sellaiseksi, jota kukaan ei kaipaa” (Jer. 30:17)

Kun kristitty toistuvasti toimii jossain kohden vastoin Jumalan Sanaa eikä pysty yrityksistään huolimatta parempaan, hänen sielussaan saattaa olla vamma. Tällainen vamma tai haava saattaa saada kristityn ontumaan ja vuosikausia kestäneestä yrittämisestä huolimatta hän ei pysty korjaamaan itseään.

Jumalan Sana lupaa, että Hän itse korjaa haavamme ja vammamme. Meidän ei tarvitse piilotella Jumalalta syntisyyttämme ja rikkinäisyyttämme vaan saamme tuoda peittelemättä kaiken Hänen eteensä. Tähän meitä kehotetaan. Ja Jeesus lupaa puhdistaa meidät kaikesta synnistä sekä parantaa sisimpämme.

Parantuminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa. Helposti tahtoisimme uskoa enemmän kokemuksiamme kuin Jumalan Sanan lupausta.

Parantuminen on myös monesti kivuliasta, koska Jumala ei laita haavojemme päälle laastaria vaan käy aina ongelmiemme ytimiin saakka. Ja vaikka on tuskallista nähdä omia puutteitaan ja vammojaan, Jumalamme näyttää meille niitä vain, jotta voisimme eheytyä.