Sortumisia ja uusia rajan ylityksiä

Se oli lopultakin vain yksi askel muiden joukossa. Vuosikymmenien odotus, hiekanmakuinen elämä sinne saakka, missä kotimaa siirtyi tunnemuistista lupauksen varaan, päättyi luvatun maan rajalla. Kuinka monta sortumista ja uutta nousua edelsikään sitä yhtä hetkeä.

Ehkä odotin enemmän? Ehkä seurasin Joosuaa sillä riemulla, että viimein saisin asettua aloilleni, levähtää oliivipuiden alla ja punoa omia lankapunoksiani.

Mutta yhtä askelta, kaikkia sitä edeltäneitä taisteluja seurasi uudet taistelut, uudet nouset ja sortumiset. Yhtä ihmettä oli seurata järkkymättömän Jerikon järkkymistä ja yhtä ihmettä oli hävitä heti seuraava taistelu, jonka piti olla vain kevyt venyttely.

Eilen olin Joosua, sitä ennen Akan ja tänään yksi lapsista, jotka saavat todistaa isiensä voitot ja haavat.

Alan ymmärtää, että elämä on yhtä sortumista ja uudelleen nousua. Taisteluja seuraa levähdykset ja sitten taas seuraavat kamppailut. Kuinka monta kertaa olen heittänyt pyyhkeen kehään ja silti heti seuraavana päivänä Sinun voimastasi jatkanut.

Sinä olet lopullinen kotimaani. En aina ymmärrä matkareittejä, en turhia katkeamisia, en hyvyytesi määrää tai epäuskoni syvyyttä mutta haluaisin ymmärtää Sinua. Vain Sinä kestät syntieni painon ja huutoni ääret. Vain Sinä keräät kyyneleeni ja jäät vierelle, kun olen epätoivossani tarttunut kiinni ja työntänyt muut kauaksi.

Sinä olet sortumisieni ja uusien nousujen siltana. Sinä, Herra Jeesus Kristus, sinä olet jokainen askeleeni ja jokainen pysähdykseni. Kiitos siitä.

Syntini ovat minut vanginneet

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.

Seison tai kaadun

”… jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps. 139:2)

Sinä, Herra, tiedät, kuinka istun päivästä toiseen elämäni palapelin äärellä ja ja yritän saada viimeisiä puuttuvia palasia paikoilleen, niitä tuskaisesti pyöritellen, väkisin paikalleen runtaten ja lopulta heittäen koko aikaansaannoksen ilmaan tuhanneksi sirpaleeksi vain, jotta aloitan hetken päästä itkuisena uudelleen.

Sinä tiedät hapuilevat askeleet, pimeän, joka kuiskii majapaikkaa, jotta voin hetken aikaa nuolla haavojani piilossa, kursia itseäni kokoon ja astua jälleen valoon, ehjempänä ja parempana – jotta Sinä avaisit sylisi ja rutistaisit.

Sinä tiedät tämän päivän etukenoisen juoksemisen, etten huomenna makaisi rähmälläni; tiedät huomisen vääjäämättömän painon; tiedät ne sakkokierrokset, joita itselleni määrään, jotta voisin uskaltautua jälleen armopoluillesi.

Sinä tiedät kuinka kiihkeästi haluan elää oikein ja kuitenkaan en ollenkaan; kuinka haluan etsiä Sinua ja samalla työntää selkäni taakse; vastustaa vastustamatonta ja antaa sen voittaa valmiiden selitysten kera.

Sinä, Herra, näet mitä ihmiset näkevät minussa. Ja niin paljon syvemmälle. Silti sinä tahdot rakastaa ja hellästi kuivata kyyneleeni. Sinä olet, Herra, elämäni ihme.

Käsittämätön armo

”Kun Manasse rukoili Jumalaa, Jumala myöntyi hänen pyyntöönsä” (2. Aik. 33: 13).

Vaikka apostoli Paavali kirjoittikin Timoteukselle olevansa maailman suurin syntinen, Raamatussa eräs toinen henkilö ilmoittautuu kilpaan mukaan. Tämä henkilö on Juudan kuningas Manasse.

Manasse teki niin paljon järkyttäviä ja vääriä asioita, että Raamatun kirjoittajilta tuntuvat välillä loppuvan sanat kesken. Manassen elämää lukeva joutuukin kysymään: onnistuiko hän tekemään elämässään yhtään asiaa oikein?

Manassen pahuudesta kärsivät lukemattomat ihmiset sekä hänen aikanaan että vielä hänen jälkeensä. Raamattu ilmoittaakin, että Manasssen jälkeiset sukupolvet joutuivat pakkosiirtolaisuuteen juuri hänen jumalattomuutensa tähden (2. Kun. 24:3,4).

Jos joku ihminen ei siis ansaitsisi armoa ja anteeksiantamusta, se olisi juuri tämä pohjaan saakka irvokas ja päämäärätietoisen syntinen kuningas. Onkin ihmeellistä, että juuri Manassen elämässä Jumalan armo laskeutuu niin alas, että se alittaa kaikki päättelyketjumme.

Manasse koki armon ja hänen elämänsä suunta muuttui. Keskellä sairasta pahuuttaan hän uskaltautui huutamaan Jumalaa avuksi ja hänen rukouksensa kuultiin. Armo ei myöskään jäänyt vain hänen huulilleen, vaan Jumalan ansaitsematon rakkaus näkyi muuttuneina tekoina.

Kun Jumalan anteeksiantamus riitti Manasselle, ei kenenkään tarvitse jäädä sen ulkopuolelle. Manassella oli tarjottavanaan vain avuton huuto, mutta se riitti, koska se suuntautui oikealle taholle.

Tuo mies hyväksyy syntiset!

”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: `Tuo mies hyväksyy syntiset ja syö heidän kanssaan.´” (Luuk. 15:2).

Fariseus -niminen puolue oli olemassa sitä varten, että Israelin kansa saisi moraalisen herätyksen ja alkaisi jälleen kunnioittamaan Jumalan lakia. Fariseukset kieltäytyivät ystävystymästä syntisten kanssa, koska he pelkäsivät niin toimiessaan hyväksyvänsä synnin ja mitätöivänsä Jumalan pyhyyden. Ateriayhteys oli juuri ystävyyttä.

Minkä shokin ja paheksunnan Jeesus saikaan aikaan ottamalla luokseen syntisiä ja osoittamalla heille avointa yhteyttä. Kynnyksellä ei kyselty todisteita parannuksenteoista eikä aterioilla vilkuiltu olkapäiden yli merkitseviä, alempaan kategoriaan asettavia katseita.

Markus lisää evankeliumissaan, että yleisesti syntisinä pidetyt ihmiset muodostivat ison joukon Jeesuksen seuraajista (Mark. 2:15). Nämä, ei vaan ex-syntiset, vaan todella edelleen syntiset viihtyivät Jeesuksen seurassa, koska Jeesus osoitti heille aitoa ystävyyttä ja antoi heille ihmisarvon. Jos Jeesus olisi nyrpistellyt nenäänsä tai keskittynyt osoittamaan ihmisten puutteita, ei tämä kyseinen ihmisryhmä olisi kauaa Häntä seurannut.

Jeesus vastasi jatkuvaan paheksutaan sanomalla, että Hänen missionsa oli tavoittaa kadonneet. He olivat Jeesuksen tuloon saakka kadoksissa huolimatta vuosisatoja kestäneestä lain ja oikein tekemisen opettamisesta. Jeesus toimi toisin: Hän rakasti. Rakkaus avasi syntisten ja särkyneiden sydämet yhteydelle, jossa itsensä kohtaaminen ja muutos oli mahdollista.

Olisiko meillä tästä jotain opittavaa? Me puhumme ulkopuolella olevien tavoittamisesta mutta teot ovat monesti hyvin ohuita. Eikö meidän tulisi Jeesuksen esimerkkiä seuraten hakeutua huonomaineisten ja syntisten seuraan ja rakastaa heitä – silläkin riskillä, että meidän tahraton julkisivu ryvettyisi. Jeesusta pilkattiin syntisten ystäväksi, eikö se olisi meille arvonimi, joka osoittaisi, että olemme oivaltaneet jotain keskeistä oikein?

Ajattele lopuksi vielä tätä: me voimme olla vaikuttamassa ihmisten elämään positiivisella tavalla sen määrän mukaan miten rakastamme heitä. Rakkaus synnyttää luottamussuhteen ja vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä voidaan puhua kipeistäkin asioista. Silloin saattaa käydä niin, että joudun myös itse Jumalan tahdon mukaiseen muutosprosessiin.

Ehkä siis olisi aika laskea kivet ja alkaa rakastaa?