Avainsana: syntisyys

Herra missä on hyvyytesi?

Published on by Jaakko Pirttiaho3 Comments

”… käänny puoleeni suuren laupeutesi tähden” (Ps. 69:17)

Herra, Sinä tiedät minun vaikeuteni ja kaikki ne haasteet, jotka repivät minun sieluani kappaleiksi.

Sinä tiedät kaikki omat heiveröiset yritykseni pitää itseni pinnalla, ettei upottava lieju imaisisi minua kokonaan.

Sinä tiedät mielettömyyteni ja hulluuteni. Tiedät, miten yhä uudelleen jään laumastasi ja itken loukkaantuneena suurten kivien takana.

Jeesus, olen kadotettu ilman Sinua. Olen eksyksissä ja suunnaton ilman Sinua. Vajoan synteihini ja ylitsepääsemättömiin ongelmiini ilman elämää suurempaa laupeuttasi.

Herra Jeesus Kristus, armahda minua. En sitä ansaitse, mutta vetoan sinun omaan Sanaasi.

Sinä et voi olla hiljaa. Sinä asut pyhyydessäsi ja siellä missä on yksi katkennut ihminen. Sinä et syytä etkä ohjeista kaukaa. Sinä tulet luokseni, Sinä nostat minut harteillesi ja annat pelastuksen.

Minä turvaan Sinuun, Herra. Sinä olet ainoa toivoni. Ohjaa minut upottavasta liejusta lujalle kalliolle. Ole mielettömyyttäni suurempi, vapauta minut suuren uskollisuutesi tähden.

Herra, olen katkennut. Mutta minä turvaan sinun järkkymättömään armoosi. Kaikkivaltias, luo minuun elämää, luo Sinun elämääsi, jotta voisin rakastaa niitä, jotka Sinua kaipaavat.

Virvoita minua!

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Herra, virvoita nimesi tähden, vanhurskaudessasi auta minun sieluni ahdistuksesta” (Ps. 143:11)

Herra, miten ihanat ovatkaan Sanasi! Ne lupaavat Sinun maailmasi sateita vaikka minä en sitä ansaitse.

Miten voisinkaan ansaita armoasi! Miten uupupeena ja särkyneenä voisin pyytää apuasi sen tähden, että minä olisin ansainnut sen?

Ei, minä uuvun yhä uudestaan omaa syntisyyttäni. Kierrän elämäni kirottua kehää ja odotan uusia, Sinun vihreyttä tulvivia laitumia omien askeleitteni päässä. Mutta päädyn aina samaan juoksuhiekkaan, samaan tilattomaan ahdinkoon, umpikujaan ilman yhtään avattua ovea.

Minun askeleeni vievät vielä vuosikymmenten jälkeen tuhoon. Mutta Sinun askeleet ovat iloa täynnä. Ne ovat aina valmiita ottamaan minun askeleet sulautumaan kauniisti Sinun askeliisi.

Sinun askeleet ovat olemassa kuristavimmassa yksinäisyydessä. Ne ovat olemassa pahimmassakin vankilassa. Ne laulavat taivaallista keveyttä, toivon rytmiä elämäni oksennukseen.

Herra, avaa jälleen Sinun askeleesi. Niitä maistaneena jään kaipaamaan Sinua.

Sinä virvoitat minut rakkautesi tähden!

Köyhien ja rikottujen Jumala

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Sillä hän ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa” (Ps. 22: 25).

Psalmissa 22 kuvataan Kristuksen kärsimyksiä ja kokemuksia ristillä kuolinkamppailussa ja sen jälkeen.

On hurjaa ajatella, että kolmiyhteinen Jumala ikäänkuin kysyy itseltään: ”Olethan Sinä todella niin armollinen ja huolehtiva, kuin olemme yhdessä luvanneet?”

Jeesus joutui kokemaan sitä samaa, kestämätöntä piinaa, joka monesti ylittää meidänkin kestokykymme: kärsimys on lähellä ja on vahvuudeltaan sielun murskaava mutta Jumala pysyy hetkestä seuraavaan etäällä. Eikö Hän yhtään välitä?

En tiedä voiko seuraavaa sanoittaa astumatta harhaan? Mutta yritän. Kun Poika kokee yhteydenmenetyksen Isään, kun Poika tuntee olevansa heitetty köyhien ja kurjien pariin, eikä voi itse asemaansa parantaa, Hän joutuu kysymään: ”Olethan Sinä, Isä, oikeasti myös minun ja minunlaisten köyhien auttaja?”

Jumala todistaa sekä itselleen että samalla kaikille maailman ihmisille: ”Hän auttaa kurjan vahvempien alistajien käsistä! Minä, Poika, olen sen kokenut!”

Vaikka ihmiset halveksivat, juoruavat, luokittelevat, työntävät sinut syrjään kuin eilisen Hesarin, Jumala on toisenlainen. Se oli Pojan kokemus Isästä, ja se vetää sanattomaksi.

Siis et voi olla niin ongelmainen, et niin syntinen, et niin pahoissa riippuvuussiteissä, ettei Jumala kuulisi sinua herkällä korvalla. Hän kuulee, tietää kuulemattakin ja astuu alas pimeyteesi jotta sinä saat nousta ylös uuden päivän aamunsarastukseen!

Puhalla minuun uudelleen

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51: 12).

Miten minä saatoin mokata niin pahasti? Miten saatoin unohtaa Jumalan käskyt, lähimmäisteni hauraan elämän ja antaa vallan himolle, jota ei voi selittää millään pienemmäksi kuin täydeksi tuhovoimaksi?

Enkö minä, Daavid, ollut Jumalan valitsema, eikö Hänen Henkensä asunut minussa ja enkö minä ollut kirjoittanut taivaallisen inspiraation vallassa lauluja, joissa nyt ymmärrän tuoksahtaneen ennenaikaisen itsekehun (esim. Ps. 17: 1-5)?

Mitä minä enää voisin sanoa sinulle, Jumalani? Käsiäni tahraavat kaikkein räikeimmät ja inhottavimmat synnit! Enää en voi luottaa omaan suoruuteeni, oman sydämeni puhtauteen, sillä nyt näen, että se on musta kuin piipun läpi pudonnut joulupukki.

Anna anteeksi! Eikä Herra vain sitä – mikä ei ole pieni pyyntö – vaan palataan yhdessä ihan alkuun ja luo minuun jotain uutta, entistä vahvempaa tavalla, jolla loit ensimmäisen ihmisen.

Puhalla sisälläni Elämää, uudista minut! Ehkä minun piti elää näin vanhaksi huomatakseni, että kaikki on Sinun varassasi? Minä petän alta kuin syksytalven ensimmäinen, hentoisella äänellä ritisevä jääkerros mutta Sinulla on voima ja valta puhaltaa vanhaankin astiaan uutta tulta!

Jumalani, luo minut jälleen tänään uudelleen, puhalla ja puhku, muovaa taitavilla käsilläsi, rakasta ja nuhtele, mutta älä ikinä, ikinä hylkää!

Sortumisia ja uusia rajan ylityksiä

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

Se oli lopultakin vain yksi askel muiden joukossa. Vuosikymmenien odotus, hiekanmakuinen elämä sinne saakka, missä kotimaa siirtyi tunnemuistista lupauksen varaan, päättyi luvatun maan rajalla. Kuinka monta sortumista ja uutta nousua edelsikään sitä yhtä hetkeä.

Ehkä odotin enemmän? Ehkä seurasin Joosuaa sillä riemulla, että viimein saisin asettua aloilleni, levähtää oliivipuiden alla ja punoa omia lankapunoksiani.

Mutta yhtä askelta, kaikkia sitä edeltäneitä taisteluja seurasi uudet taistelut, uudet nouset ja sortumiset. Yhtä ihmettä oli seurata järkkymättömän Jerikon järkkymistä ja yhtä ihmettä oli hävitä heti seuraava taistelu, jonka piti olla vain kevyt venyttely.

Eilen olin Joosua, sitä ennen Akan ja tänään yksi lapsista, jotka saavat todistaa isiensä voitot ja haavat.

Alan ymmärtää, että elämä on yhtä sortumista ja uudelleen nousua. Taisteluja seuraa levähdykset ja sitten taas seuraavat kamppailut. Kuinka monta kertaa olen heittänyt pyyhkeen kehään ja silti heti seuraavana päivänä Sinun voimastasi jatkanut.

Sinä olet lopullinen kotimaani. En aina ymmärrä matkareittejä, en turhia katkeamisia, en hyvyytesi määrää tai epäuskoni syvyyttä mutta haluaisin ymmärtää Sinua. Vain Sinä kestät syntieni painon ja huutoni ääret. Vain Sinä keräät kyyneleeni ja jäät vierelle, kun olen epätoivossani tarttunut kiinni ja työntänyt muut kauaksi.

Sinä olet sortumisieni ja uusien nousujen siltana. Sinä, Herra Jeesus Kristus, sinä olet jokainen askeleeni ja jokainen pysähdykseni. Kiitos siitä.