Aloitin eilen rukoukseni epämääräisillä, takeltelevilla sanoilla ”Eihän minulla Isä oman elämäni sekasorron takia ole oikeutta anoa apuasi…”
Rukous katkesi sisälläni räjähtäneeseen maamiinaan. Olin sekoittanut oman elämäni ja evankeliumin yhteen vaarallisella tavalla.
Kun elämä soljuu mallikkaasti urillaan, yhteys Jumalaan tuntuu oikeutetummalta. Likapyykkien seassa kahlatessa tuntuu oikeammalta hautautua vaatekasan alle taivastutkan ulottumattomiin.
Evankeliumin uskomattoman hyvä uutinen tarkoittaa, että juuri likaisena, trombien alle jääneenä, elämän syöksykierteessä olevana meillä on enemmän kuin lupa astua Isän armollisten kasvojen eteen.
Meillä ei ole vain lupaa, vaan mitä lämpimin ja aina voimassa oleva kutsu meitä ikävöivän Jumalan läsnäoloon. Siinä on sitä paitsi liitteenä Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen ehdoton suosituskirje.
”Eihän minulla ole Isä oikeutta pyytää” on vaarallista nöyristelyä. Tietenkään kenelläkään meillä ei sitä oikeutta oman elämämme kurssisuhdanteilla ole. Ei vaikka olisimme onnistuneet kahlaamaan vuosikymmenemme moitteettomasti.
Evankeliumissa kohtaavat Jumala ja ihminen. Toinen on Kaikkivoipa ja toinen kaikki-tarvitseva.
Minulla on ”Elämä mallillaan” -tosi-tv-sarjan sijasta hiljainen vaikerrus Jeesus Sinun puoleesi. Eikä minulla olisi sitäkään, ellet rakastaisi minua eloon, muistamaan kuinka uskomaton Pelastaja Sinä olet.
Kiitos, että avunhuuto pitää sisällään aina Sinun taivaallisen tarkan kuulosi. Kiitos, että tänään juuri tällaisena saan astua Valtaistuinsaliin ja tietää, että kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta Sinä kuulet, autat, pelastat, lohdutat ja rakastat minua. Jokaista puoleesi kääntyvää.
