“Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja moittimatta, niin se hänelle annetaan” (Jaak. 1:5).
Jos joltakin puuttuu viisautta – keneltäpä sitä ei puuttuisi? Mitä enemmän Jumalaa oppii tuntemaan, sitä enemmän ymmärtää viisauden puutteensa.
Viisauden puuttumisen tunnustaminen on nöyryyden merkki. Mistäpä muualta kristittyjen keskuudessa syntyy älyttömät ja hajoittavat väittelyt, kuin omasta luuloviisaudesta ja -tiedosta? Jokainen on mielipiteestään täysin varma, kuin hänellä olisi käsissään lopullinen totuus.
Mistä viisauden löytää? Se löytyy Jumalan salatusta ilmoituksesta, Raamatusta. Salatuksi kutsun sitä sen vuoksi, että se on täynnä jumalallista viisautta ja elämää ja paraskin sen tuntija on vasta pintavesissä.
Psalmin 119 kirjoittaja ymmärsi oman ymmärtämättömyytensä. Hän pyysi Jumalaa poistamaan peitteen silmiltään, että saisi oppia Raamatun ihmeellisyyksiä (119: 18). Hän anoi viisautta taholta, joka antaa “auliisti ja moittimatta.”
Viisaus ei ole yksinomaan korkeissa asemissa olevien etuoikeus. Se ei löydy ainoastaan yliopistojen auditorioista. Se asettuu asumaan sinne, missä ihminen tuntee oman tarpeensa ja pyytää opastusta. Viisaus karttuu Raamatun ja sen Tekijän seurassa.
