“Siksi iloitsen heikkoudesta…” (2. Kor. 12:10).
Taidamme itsekukin ajatella, että heikkous kuuluu uskon elämämme alkuvaiheisiin? Miellämme helposti uskossa kasvamisen tarkoittavan sitä, että heikkoutemme jää taka-alalle ja sijaan tulee vahvuus.
Apostoli Paavali joutui kokemaan toisenlaisen järjestyksen; hän oli ensin mielestään vahva ja onnistunut, vuosien myötä Kristuksen seurassa hänestä tuli heikko ja tarvitseva.
Me häpeämme omia heikkouksiamme ja haluaisimme piilottaa niitä toisilta. Heikkous tarkoittaa sitä, että en onnistu elämässäni niin kuin haluaisin enkä pysty olemaan se ihminen, joka toivoisin olevani. Heikkouden olemassaolo ja sen kokeminen painaa meitä alas ja synnyttää alamittaisuuden kokemuksen. Moni heikkoutensa tunnustava ajattelee olevansa myös yksin; toiset ovat vahvempia ja parempia. Tämän tähden moni jää pois seurakunnan yhteydestä.
Palaan vielä Paavaliin. Paavali ymmärsi kipeiden kokemustensa kautta, että raamatullinen kristillinen elämä ei ole sulaumaa ihmisen vahvuudesta ja Jumalan vahvuudesta. Hän ymmärsi, että Jumalan tarkoittama elämä toteutuisi vain seuraavan yhtälön kautta: Ihmisen heikkous yhdistettynä Kristuksen voimaan.
Heikkoja, ontuvia ja raajarikkoja me olemme kaikki. Emme sitä haluaisi myöntää, tahtoisimme nähdä heikkoutta vain toisissa. Mutta Jumala sallii meille joskus syviäkin epäonnistumisten kokemuksia, jotta kuviteltu vahvuutemme karisisi pois.
Vasta heikkoina ymmärrämme, että Jumalan armo on meille kaikki kaikessa. Vasta heikkoina tarvitsemme Kristusta olemaan meille kaikki se Elämä, jota kipeästi tarvitsemme.
Ehkä sinäkin itket omia heikkouksiasi ja syntisyyttäsi? Saat omistaa sen saman vastauksen, jonka Jumala antoi Paavalin itkuisiin pyyntöihin: “Minun armoni riittää sinulle”.
