”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)

Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?

Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?

Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.

Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?

Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.