Uskallatko antaa elämäsi Jeesukselle?

”Jumalan armahtavan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: `Antakaa elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumala järjellisellä tavalla.´” (Room. 12:1).

Olen aikoinaan kuunnellut kymmenittäin erilaisia antautumispuheita ja yrittänyt parhaani mukaan totella niitä. Puheiden painotus oli siinä, että kun sinä antaudut Jeesukselle syvemmin, Hän siunaa sinua yhä enemmän. Vaikka tässä on totuuden siemen, tällainen julistus on lähtökohdaltaan lakihenkistä ja se tarkoituksestaan huolimatta vie ihmisiä vain etäämmälle. Miksi? Koska aina kun Jumalan siunaus sidotaan ihmisen toimintaan, ollaan lain alaisuudessa ja lain alaisuus synnyttää kapinaa.

Raamattu kyllä kehottaa meitä antamaan itsemme rakkaalle Vapahtajallemme. Kristus tahtoo olla elämässämme, ei vain sivuroolissa, vaan koko elämämme ydin. Mutta Huomaa Paavalin kehotuksen alku: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan…” Paavali tuo esille Jumalan armon ja kehottaa sen jälkeen. Kristuksen armo ja rakkaus vaikuttaa sen, että niiden kohteena oleva ihminen haluaa luovuttaa elämänsä Hänelle.  Kehotuskin on kyllä monesti meille paikallaan, kunhan järjestys on oikea.

Jeesus pyytää meitä antamaan elämämme ehdoitta ja kokonaan Hänelle, koska Hän haluaa ottaa yksin vastuun meistä. Hän tahtoo näyttää meille, mihin Hän elämässämme pystyy, kun saa olla yksin sen Kapteeni ja määrätä suunnan. On pelottavaa antaa elämänsä lankoja toiselle, mutta tässä tapauksessa siihen kätkeytyy suuri siunaus. Mitä enemmän Kristus saa hallita elämäämme, sen enemmän pääsemme sisälle kristilliseen iloon ja lepoon. Nämä ominaisuudet ovat yläpuolella olosuhteita ja arjen realiteetteja.

Jeesus ei koskaan käske eikä vaadi, me ihmiset sorrumme siihen. Ajattelemme edistävämme Hänen asiaansa työntämällä ihmisiä sinne, minkä ajattelemme olevan heille hyväksi. Mutta voisimmepa luottaa enemmän. Sillä Jumalalla on meille jokaiselle myös omat aikataulunsa. Ja monesti ihminen on valmis antamaan elämänsä Vapahtajalleen silloin, kun käsissä on enää sirpaleet. Ensin on yritetty oman tahdon tie ja sitten on jäljellä Jeesus. Hän armossaan houkuttelee ja kutsuu meitä jatkuvasti luokseen ja antamaan elämämme kaikkine mahdottomuuksineen Hänen käsiinsä.

Jeesus haluaa antaa elämääsi korvikkeiden sijaan syvimmän sydämen täyttymyksen: Hänet itsensä. Korvikkeet voivat tuntua rakkailta ja niitä voi olla vaikea antaa Herralle. Mutta tietäisimmepä, miten valjuja ne ovat aidon Elämän rinnalla! Pyydä Jeesusta ”valtaamaan” elämääsi enemmän, Hän tulee tekemään sen. Uskalla kertoa sekin, ettet uskalla. Sinua autetaan.

uskallatkoantaaDSC01768

Minun osuuteni pelastuksessa?

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä Hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani.” (1. Kor. 15:10)

Tulin uskoon 16-vuotiaana ja olen ollut siis Jeesuksen oma nyt 22 vuotta. Mikä on ollut minun osuuteni hengellisessä elämässäni? Ymmärrämme usein, että pelastus on Jumalan lahja, mutta mikä osuus minulla on ollut hengellisessä elämässä, kasvussa tai uskon säilymisessä? En tohdi kirjoittaa nyt yleisellä tasolla, vaan katson omaan elämääni – aihepiiri on niin tulenarka.

Minun on Jumalan edessä pakko tunnustaa: osuuteni on ollut vastaanhangoittelu ja -rimpuilu. Olen kiinnittänyt sydämeni enemmän luotuun kuin Luojaan, olen kapinoinut, vastustellut Jumalan tahtoa, halunnut puolustella syntejäni ja elää elämäni köydet omissa käsissäni ja petollisesti luottaa itseeni. Olen epäonnistunut ja langennut niin monesti, etten osaa laskea. Olen joutunut tyhmyyteni ja väärien valintojeni takia niin eksyksiin, etten ole osannut löytänyt tietäni takaisin Jumalan luokse. Olen joutunut särkymään lukemattomia kertoja, enkä voi syyttää kaikesta vain olosuhteita tai toisia ihmisiä. Tiedän myös miltä tuntuu elää paatumuksessa ja olen monesti halunnut heittää koko uskon ja Jeesuksen selkäni taakse. Jumalan työtäkin olen tehnyt paljon sillä motiivilla, että minua kiitettäisiin ja ihailtaisiin. Lähimmäisen kärsimykseen olen vain harvoin jaksanut ottaa osaa.

Älä ymmärrä minua väärin, en ole purkamassa tässä Raamatun sisäistä jännitettä pois. Tiedän, että Raamattu kehoittaa meitä kilvoitteluun, kasvuun, synnin hylkäämiseen ja Jumalan rakastamiseen. Jumala kehottaa meitä antamaan itsemme Hänelle ja taivuttamaan sydämemme samaan suuntaan Hänen tahtonsa kanssa. Kerron vain, miten itse olen noiden kehotusten kanssa onnistunut. Ja samalla huomaan Raamatussa toisen, syvemmän ulottuvuuden: Jumala vaikuttaa omissaan tahtomisen ja oikein tekemisen. Jännite on tässä: Hän sekä kehottaa meitä elämään oikein ja pyhittymään ja samalla ilmoittaa, ettemme pysty siihen omassa voimassamme.

Paavali kertoi nähneensä evankeliumin asialla enemmän vaivaa kuin kukaan muu. Sitten hän kiirehtii korjaamaan: hän ei itse ollut siihen pystynyt, vaan sen oli tehnyt hänessä vaikuttanut runsas ja aktiivinen Jumalan armo. Työ ja elämä olikin Kristuksen vaikuttamaa ja aikaansaamaa.

Minun osuuteni on todella ollut vastaanhangoittelu. Mutta kuule myös tämä: Jeesus on ollut minua kohtaan yli ymmärryksen käyvällä tavalla uskollinen, hellä, rakastava ja armahtava. Hän on tullut lukemattoman monesti etsimään minut ja kantanut turvaan. Hän on paistanut pimeyteeni armonsa kirkkautta, kun olen ollut hukkumassa pimeyteeni. Hän on rakkaudellaan kerta toisensa jälkeen sulattanut paatuneen sydämeni ja hellästi kutsunut minut jatkamaan matkaa. Se, että ylipäätään tänään saan uskoa Jeesukseen, johtuu siitä, että Hän on ollut tuhat kertaa sitoutuneempi minuun kuin minä Häneen.

Tunnustan myös tämän – tosin pienesti ja varovaisesti: olen alkanut rakastumaan Häneen. Luulen, että sitä Jumalan armo saa aikaan. Jos voit yhtään samaistua elämäni tunnustukseen – edes jossain määrin – voit luottaa siihen, että Jeesus ei jätä sinuakaan. Hänen rakkautensa saa myös sinut rakastumaan.

IMG_8284

Synti on meissä syvemmällä

”Voiko nubialainen muuttaa ihonsa väriä tai pantteri täpliään? Yhtä mahdotonta on teidän tehdä hyvää, niin syvälle pahaan te olette juurtuneet!” (Jer. 13:23).

Nuorena, 16-vuotiaana uskovana kirjoitin ensimmäisen Raamattuni etukanteen viisi syntiä, joita minun tuli välttää ja joita vastaan taistelin. Ajattelin, että kun pääsen niistä eroon oman tahtoni ja Jumalan armon avulla, voin elää jumalallista, pyhää elämää. Selvennykseksi, nuo samat synnit tahtoisivat upottaa minut vieläkin, yli 20-vuotta myöhemmin.

Syntilistani sisälsi selviä, näkyviä syntejä. Syntikäsitykseni oli pinnallinen. Jotkut opettavat elämäntapasynneistä, tarkoittaen – jos ymmärrän oikein – että kun pääsemme eroon meitä vaivaavista, tietyistä elämäntapaan liittyvistä synneistä, seurauksena on pyhä elämä.

Jeesus opetti Pyhän Hengen tehtävänä olevan synnin ja vanhurskauden osoittaminen (Joh. 16:8). Se tarkoittaa sitä, että mitä enemmän Jumalan Henki pääsee tekemään meissä työtään, sitä syntisempiä ymmärrämme olevamme. Näemme Jumalan valossa, ettei ongelmamme ole korjattavissa pelkästään tiettyjen ”elämäntapasyntien” korjaamisella, vaan olemme rikki paljon vakavammin. Jumalan Henki osoittaa meille, miten suurin ongelmamme on jatkuva itseriittoisuus, itsekkyys, oman edun tavoittelu ja ylpeys. Ja miten suurimmat syntimme eivät ehkä olekaan ne, mitä pahaa teemme vaan se hyvä, mitä emme tee toisillemme. Jumalan laki tukkii kaikkien meidän suut, se tekee meistä ihan yhtä syntisiä suhteessa toisiimme.

Mistä siis voimme tietää toimiiko Jumalan Henki elämässämme? Varmin mittari on kysyä, tunnenko itseni syntiseksi? Ihminen tuntee syntisyytensä vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen valossa. Kun pyydät enemmän Jumalaa, saat nähdä syvemmälle itseesi. Saat nähdä olevasi niin musta nubialainen, ettet voi sitä itse koskaan muuttaa.

Pinnallinen syntikäsitys johtaa pinnalliseen armokäsitykseen. Mistä syntyvät kiihkeimmät armon vastustajat kristittyjen piireissä? Varovaisesti luulen, että juuri pinnallisesta syntikäsityksestä? Mutta kuule, pelkäämällä armoa me pelkäämme itse Kristusta. Pelkäämme tulevamme niin köyhiksi, ettei meille ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa Jumalan lupauksiin.

Kristus lahjoittaa meille itsensä, tarkoittaen pelastusta, pyhitystä ja kaikkea hengellistä elämää. Elämä Kristuksen kanssa ei ole yhteistyöelämää vaan elämää Kristuksen varassa. Tämän tien löytävät vain syntiset. Jos siis huokailet syntiesi tähden, olet hyvällä tiellä. Vaihe yksi on hyvässä vaiheessa. Vaihe kaksi on edessä: tunnustaa synnit Jeesukselle ja luottaa yksin Jumalan armoon. Siis itseensä Kristukseen.

syntionmeissa

Autuaita ovat heikot kristityt

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5: 3).

Jeesuksen Vuorisaarnan aloitus kohahdutti Häntä kuulemaan tullutta kansaa shokkiaallon tavoin. Voin melkein nähdä, kuinka tavallinen kansa sai yllättävän toivon kipinän ja alkoivat janota lisää sanoja Taivaasta. Samaan aikaan Jumalalle pyhittyneet lainopettajat ja fariseukset pyörittelivät päätään ja totesivat kyseessä olleen taas yhden harhaopin. Pitäväthän he tavallista, hengellisesti köyhää kansaa Jumalan silmissä kirottuna.

Meillä on jokaisessa sukupolvessa suuri vaara ymmärtää kristinusko väärin, tehdä siitä farisealainen uskonto. Jeesuksen julistama usko ei ole koskaan vahvoja ja itseriittoisia ihmisiä varten – kristinusko kuuluu heikoille, köyhille ja ahdistetuille. Yritän nyt Vuorisaarnaa lyhyesti seuratessani selittää asian.

Ensimmäinen lausahdus kosketti kaikkia hengeltään eli hengellisesti köyhiä ihmisiä. Mitä ihmeen autuasta voi olla hengellisesti köyhä, tai niin kuin alkukieli ilmaisee: rutiköyhä? Onnellisuus piilee siinä, että Jumala katsoo sellaisten ihmisten puoleen. Jumala lahjoittaa koko taivaan rikkaiden sille, jolla ei itsellään ole muuta kuin omat puutteensa ja syntinsä.

Jeesus jatkaa opettamalla, että ”autuaita ovat murheelliset.” Varmasti Hän tarkoittaa tässä koko ihmiselämän murheen kirjoa, mutta etenkin sitä murhetta, joka esiintyy suhteessa Jumalan vaatimuksiin. Murheellinen ihminen kokee olevansa niin hengellisesti kuollut, ettei pysty elämään Jumalan yhteydessä. Se synnyttää syvän ja epätoivoisen murheen. Monet elävät tänäänkin tällaisen murheen kanssa ja kokevat totaalista yksinäisyyttä. Jeesus lupaa: Jumala antaa tällaisille ihmiselle lohdutuksensa. On autuasta olla murheellinen ja saada Jumalan antama, yli ymmärryksen käyvä lohdutus.

”Autuaita ovat kärsivälliset”, tarkemmin hiljaiset. He eivät pysty enää selittelemään oman sydämensä kylmyyttä ja syntisyyttään vaan hiljenevät nähdessään oman auttamattoman tilansa. He ovat kuin Jesaja, joka näki Jumalan kirkkauden ja kuvitteli kuolevansa siihen paikkaan oman syntisyytensä tähden.

”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano; heidät ravitaan.” Oma sisäinen köyhyys, murhe omien syntien takia ja epätoivoisen tilansa näkeminen saa kristityn huokaamaan Jumalan armoa ja pelastusta. Heidän kokemansa ongelmat ja puutteet sekä väärät valinnat ovat luoneet heihin aikaisempaa syvemmän hengellisen tarpeen. Ja Jeesus lupaa: tuohon tarpeeseen vastataan.

Nyt tapahtuu ihme. Itsessään köyhä ja murheen alas painama ihminen saa omistaa itsensä Kristuksen. Hän on tullut Jumalan kouluissa riittävän tyhjäksi, jotta hänet voidaan täyttää. Seuraavat autuaaksijulistukset tarkoittavat tätä: Kristus heissä armahtaa toisia, Hän on heidän vanhurskautensa ja rakkautensa, hän luo myötätunnollaan yhteyttä ja rauhaa ympärilleen.

Tämä kaikki synnyttää myös vainoa, joka tulee monesti omien taholta (j. 10-12). Tällaisia kristittyjä syytetään armon liiallisesta korostamisesta ja Jeesus-keskeisyydestä, katteettomasta levosta ja turhasta luottamuksesta. He eivät elä ympäröivän uskonnollisuuden mukaan, vaan Kristus heissä kaataa raja-aitoja, luo yhteyttä spitaalisiin, ulosheitettyihin ja toivottomiin. Heitä kadehditaan, koska vaikka he ovat vain köyhiä yksinhuoltajaisejä, -äitejä, vaikka heille on elämässään näkyviä ongelmia ja vaikka he ovat muiden silmissä oppimattomia, käsittämätön ja selittämätön laupeus huokuu heidän ympärillään. Ja siellä missä on Kristus, siellä on elämä ja herätys.

Paavali kokosi tämän kaiken sanomalla, että silloin hän oli heikko, silloin hän on väkevä. Ja hän oli mielistynyt heikkouteen, koska se oli ainoa tapa omistaa suunnaton Kristuksen voima.

autuaitaovat_img_5722 (1)

Kaikkien janoisten sankari

”Köyhät ja kurjat etsivät vettä, mutta sitä ei ole, heidän kielensä on janosta kuivettunut. Minä Herra, kuulen heitä, minä, Israelin Jumala, en heitä hylkää. Paljaille kallioille minä puhkaisen jokia, notkelmiin lähteitä. Autiomaan minä muutan vesilammikoiksi ja kuivan hietikon lähteiden maaksi” (Jes. 41: 17,18).

Hebreankielen sana ”köyhä” viittaa kolmeen asiaan. Ensinnäkin se tarkoittaa pelastuksen ulkopuolella olevia. Toisekseen se tarkoittaa kiusattuja ihmisiä. Kolmanneksi se viittaa nöyriin ihmisiin. Mutta nyt kyseessä ei ole sellainen nöyryys, jonka ihminen voisi laskea omaksi edukseen vaan sellainen ominaisuus, jossa ihminen on nähnyt oman tilansa Pyhän Jumalan edessä ja painanut päänsä tomuun. Jeesus muuten ”vaalisaarnassaan” (Luuk. 4) kertoo tulleensa auttamaan juuri tällaisia köyhiä ihmisiä!

Lainaamani Jesajan kirjan jakeet kertovat hengellisestä janosta. Siinä kuvataan ihmisiä, jotka ovat nääntyneet oman elämänsä keskellä eivätkä löydä mistään apua. He kaipaavat elämäänsä lohdutusta, apua ja valoa mutta sitä ei ole heille suotu. He kokevat joutuneensa sellaiseen erämaahan, josta ei ole ulospääsyä ja josta he eivät pysty selviytymään hengissä. He tarvitsisivat ihmettä – vettä kalliosta.

Jumala on aina kärsivän ja särkyneen ihmisen puolella. En ole löytänyt evankeliumeista yhtään sellaista kohtaamista, jossa Jeesus olisi torjunut köyhää ja kurjaa ihmistä. Hän kohtasi laidasta laitaan elämän rikkomia, väärin valintojen murskaamia, syyllisiä ja ulosheitettyjä ihmisiä ja jokaisen kerran pysähtyi heidän hätänsä äärellä ja asettui heidän puolelleen.  Hän suojasi näitä köyhiä ihmisiä syyttäjiltä ja sormella osoittelijoilta.

Erämaassa kristitty ymmärtää, että hänen syvin tarpeensa on saada kohdata Jumala. Hän kaipaa saada kosketusta elävältä Jumalalta, Jumalalta, joka voi saada hänen nääntyneen sielunsa kuoleman partaalta eloon. Mutta hän masentuu ymmärtäessään, ettei tällaista kohtaamista näytä tulevan, koska hän kokee olevansa liian toivoton, liian kaukana, liian kuiva ja liian köyhä.

Kuvaan astuu ihana evankeliumi. Jumala astuu alas kuivettuneen lapsensa erämaahan ja puhkaisee esiin runsaat vesilähteet. Jumala nostaa nääntyneen syliinsä ja juottaa tätä kuin pientä karitsaa. Tiedäthän, että tämä Jumalan virkistävä, lohduttava ja elämää tuova vesi on Hänen armon evankeliuminsa? Jos olet nääntynyt, niin oletko ehkä katsonut liian paljon itseäsi ja mahdottomia olosuhteitasi? Evankeliumi puhuu sinulle lohduttavia sanoja. Ja niissä Jumalan omissa sanoissa on voima. Jumalan Sanassa Kristus tulee lähellesi ja kuiskaa sinulle: ”Älä pelkää. Minä annan sinulle itseni ja sinä olet Minun.”

kaikkienjanoisten