Jeesukseen katsominen

Pietari, Jaakob ja Johannes saivat unohtumattoman kokemuksen noustessaan eräänä päivänä Jeesuksen kanssa neljästään eräälle vuorelle rukoilemaan. Heidän ollessaan vuorenhuipulla Jeesuksen olemus muuttui ja Hänen viereensä ilmestyivät Vanhan Testamentin suuret hahmot, Mooses ja Elia. Opetuslasten ihmetellessä näkemäänsä tapahtui jotain merkillistä ja hyvin tärkeää. Pilvi peitti vuorenhuipun ja opetuslapset kuulivat taivaasta äänen: ”tämä on Minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Tämän Jumalan puheen jälkeen opetuslapset eivät nähneet kuin Jeesuksen yksin. Jumala kiinnitti opetuslasten huomion Jeesukseen ja saman Hän haluaa tehdä kaikkina aikoina kaikille kristityille.

Kuinka monesti me tahtoisimmekin kiinnittää huomiomme johonkin ”ihmeellisempään” kuin yksin Jeesukseen? Opetuslapsetkin olivat varmasti hyvin hämmästyksissään Mooseksen ja Elian läsnäolosta. Olen miettinyt, että olisiko näillä miehillä jotain sanottavaa meidän tämän ajan kristillisyydelle? Edustaisiko Mooses tässä tapahtumassa Jumalan antamaa lakiliittoa, jossa korostuvat ihmisen suoritukset ja tämän oma osuus? Voisiko Elia puolestaan ihmeitä tekevänä profeettana kuvata sitä kristillisyyden muotoa, jossa kiinnitetään huomio kaikenlaisiin hämmästyttäviin ja suureellisiin merkkeihin ja tekoihin? Ainakin olen murheellisena havaitsemassa, että nämä kaksi ”kristillisyyden muotoa” ovat vangitsemassa kristittyjen huomion pois pääasiasta. Toisessa huomio kiinnittyy ihmisen mahdollisuuksiin miellyttää Jumalaa, ihmisen omiin tekoihin ja suorituksiin, toisessa siihen ns. ihmeelliseen hengellisyyteen, jossa juostaan aina sinne, missä Hengen ajatellaan kulloinkin vaikuttavan ja jossa etsitään toistaan suurempia ihmeitä ja merkkejä.

Mikä on pääasia? Opetuslapset saivat katsella sekä Moosesta että Eliaa aikansa, mutta Jumala halusi osoittaa heille minkä tuli olla huomion keskipiste. Jumalan antamalla lailla on myös meille nykyajan kristityille oma merkityksensä, emme suinkaan ole sitä hylänneet. Otamme myös kiitoksella vastaan kaikki Hengen ilmenemismuodot, kunhan ne tapahtuvat raittiisti. Pääasiasta emme kuitenkaan voi koskaan, mistään hinnasta tinkiä. Jumala näytti opetuslapsille, että Jeesusta heidän tuli kuunnella ja katsella; Hän oli kaiken keskipiste. Samaa Hän haluaa osoittaa meillekin. Jeesus on aina pääasia, Hän ei voi eikä saa syrjäytyä!

Mitä näemme Jeesusta katsoessamme? Apostoli Johannes katseli Jeesusta ja kuvasi häntä sanomalla, että Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Tämä Hänen totuutensa on sitä totuutta, joka kertoo meille millaisia me olemme. Hänen totuutensa valossa alamme nähdä selkeästi omaa pahuuttamme. Hänen armonsa kuvaa sitä suunnatonta rakkautta meitä pahoja kohtaan, jonka tähden Luoja oli valmis antamaan henkensä luotujen puolesta. Nämä Jeesuksen olemuksen kaksi puolta ovat aina voimassa, löydämme ne aina Hänestä. Näemme myös niiden vaikutukset niiden ihmisten elämästä, jotka ovat tulleet Hänen kohtaamikseen; he ovat murtuneet oman köyhyytensä tähden ja ovat samaan aikaan rikkaita omistaessaan Kristuksen rajattoman armon. Heistä huokuu yhtä aikaa sekä kipu omasta tilastaan että sanoinkuvaamaton sisäinen rauha ja onni. He ovat pienentyneet niin paljon, että näkevät edessään itsensä sijasta suuren Kristuksen.

Jeesusta katseleva kristitty näkee siis hänet totuutena ja armona. Nämä kaksi ominaisuutta toimivat jatkuvasti käsi kädessä niin, että vain Jumalan ansaitsemattoman rakkauden ymmärtäneinä voimme uskaltaa katsoa sydämemme pimeyteen. Ilman armoa tahdomme peittää syntisyytemme, sekä toisilta että myös itseltämme. Toisaalta juuri totuuden näkeminen avaa meidät vastaanottamaan Jumalan armoa. Eiväthän vahvat ja itsessään hyvät tarvitse armoa, he ovat tyytyväisiä omaan erinomaisuuteensa ja omiin tekoihinsa. Jeesuksen totuus murtaa meidän erinomaisuutemme ja tekee meidät köyhiksi. Hänen totuutensa varmistaa, että pysymme Hänen armossaan.

Jeesuksen katseleminen on kristillisyyden ydin ja yksittäisen kristityn suurin etuoikeus. Mitä tarkoittaa Jeesukseen katsominen? Sitä on vaikea sanoin kuvata. Siinä yksittäinen ihminen alkaa ymmärtää, että Jeesus on hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Se on sisäisen huomion kiinnittämisestä Elämän lähteeseen, sen näkemistä, että Jeesus on personoitu Ihanuus ja Täyteys. Se on myös sydämen lukkiutumista Jeesukseen tavalla, jossa halutaan omistaa vain Hänet ja nähdä Häntä entistä selkeämmin.

Millaisena meidän tulisi hänet nähdä? Opetuslapset näkivät hänet hetken aikaa kirkastuneena, kunnes pilvi jätti jäljelle ”tavallisen” Jeesuksen. Jumala kehotti opetuslapsia kuuntelemaan tätä tavallista Jeesusta. Mitä heidän tuli kuunnella? Huomaa, että tästä ihmeellisestä tapahtumasta lähtien Jeesus alkoi opettaa opetuslapsille omaa ristin tietään. Hän kertoi Hänen päämääränsä olleen ihmiskunnan syntien sovitus. Miten kolmiyhteinen Jumala tahtoo meidän siis katselevan Jeesusta? Katsomalla Häntä ristiinnaulittuna!

Ei ole mitään ihmeellisempää kuin katsella sydämen silmin ristiinnaulittua Jeesusta. Ristin juurelle saavat tulla kaikki epäonnistuneet, heikot, horjuvat, masentuneet ja väsyneet. Sinne saavat tulla ne, joita ei muualle hyväksytä. He saavat nostaa epätoivoisen katseensa kohti kärsivää Vapahtajaa ja huomata, että ristiltä heihin virtaa ihmeellistä lohdutusta sekä rauhaa.

Ristin luota ei tule lähteä pois. Se ei ole paikka, jossa käydään vain hakemassa voimaa, vain jotta voitaisiin lähteä etsimään jotain parempaa tai ihmeellisempää. Jumalalla ei ole mitään syvempää kuin ristiinnaulittu Poika.

Jeesukseen kiinnittyvä kristitty keskittyy pääasiaan. Hän alkaa ymmärtää, että kaikki muut asiat, jopa muut tärkeät uskonasiat, ovat toisarvoisia tämän pääasian rinnalla. Tällainen kristitty katselee Jeesusta niin, että hän suorastaan ”unohtaa” muun ympärillä olevan hengellisen hyörinnän.

Kristuksen katselemisessa on myös omat vaikutuksensa. Jeesus on kuin aurinko, joka paistaa täydeltä terältä heti, kun tullaan valonsäteiden alle. Jeesukseen keskittyvä kristitty on samoin tämän Kristus-auringon vaikutuksen alaisuudessa ja siinä Jeesuksessa oleva ihmeellinen armo virtaa esteettä häneen. Tässä yhteydessä kristityn elämästä alkaa hämmästyttävällä tavalla loistaa jotain ihanan lämmintä ja kaunista. Jeesukseen keskittyvä ihminen ei kuitenkaan todellisuudessa itse usein näe hänessä tapahtuvia armon vaikutuksia. Hänen sisäiset silmänsä ovat niin kiinni Jeesuksessa, ettei hän edes kykene näkemään itsessään esiin tulevia Hengen hedelmiä. Ja vaikka hän näkisikin ne, ei hän niistä välittäisi, koska hän tahtoisi vain katsella itse Elämää ja todellista Antajaa!

jeesukseenkatsominen

Isä, voiko se todella riittää?

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme.” (Hebr. 6: 18)

Jumala on luvannut, että evankeliumi riittää meille pelastukseksi. Hän on luvannut, että armo riittää jumalattomallekin jumalayhteyden palauttamiseksi ja siinä pysymiseksi. Koska me ihmiset emme millään tahdo uskoa näin hyvää uutista, Jumala on vielä vannonut sen. Hän tahtoo sanoa: ”Jaakko (lue oma nimesi), minä todella, todella, vakuutan ja vannon, että minä rakastan sinua, heitän kaikki syntisi meren syvyyksiin ja tuon sinut taivaaseen lopulliseen pelastuksen päämäärään. Vannon, että saat viettää ikuisuuden sylissäni, en ikinä päästä sinusta irti!”

Siteeraamassani raamatunkohdassa on ilmaus ”Hänen turviinsa paenneita.” Haluaisin piirtää tästä ihanan lohdullisen kuvan eteesi. Pieni lapsi on juossut isänsä turviin ja isä on nostanut hänet syliinsä. Lapsi on ollut aikaisemmin päivällä leikkimässä lähinaapurustossa, mutta illan tultua hän ei olekaan väsymykseltään osannut löytää kotiin. Hän alkaa olla peloissaan ja vapisee kylmästä etsien tuttuja kotikulmia. Yhtäkkiä hän näkee isänsä turvallisen hahmon kaukaa tien päästä. Isä levittää kätensä ja huutaa iloisesti: ”Jaakko, siellähän sinä olet, tule rakas tänne!” Lapsi juoksee isäänsä vastaan ja isä koppaa hänet syliinsä, hellittelee ja hieman toruukin. Lapsi on näännyksissä ja niin isä ottaa tämän syliinsä ja lähtee kantamaan tätä kohti kotia. Lapsi on vieläkin peloissaan tapahtuneesta ja kysyy: ”Isä, löydätkö sinä meidät perille?” Isä katsoo lasta lämpöisesti hymyillen ja se riittää vastaukseksi. Hetken kuluttua lasta alkaa vaivata uusi epäilys: ”Mutta Iskä, minä taisin eksyä kauas, jaksathan sinä varmasti kantaa minua näin pitkän matkan?” Isä puristaa lastaan tiukemmin kiinni rintaansa ja vakuuttaa: ”En mistään maailman hinnasta enää irrota sinusta otettani, kannan sinut kotiin saakka.” Lasta alkaa itkettää. ”Isä, anteeksi, aika kului niin siivillä ja minä innostuin. En osannut enää kotiin. Ethän ole vihainen?” Isääkin alkaa itkettää ja hän vastaa: ”Jaakko, tiedäthän, että minä rakastan sinua. Mennään nyt kotiin, siellä on kaikki valmista ja pääset lepäämään. Nyt olet turvassa.”

Vaikka tämä oli ontuva vertaus, juuri tällä tavalla Jumala kantaa meitä kohti taivasta. Hän pyytää meitä luottamaan siihen, että Hän sekä osaa, tahtoo että jaksaa viedä meidät perille saakka. Matkan aikana on monta kivikkoa ja suota ja saatat monesti epäillä, mutta etkö silloin todellisuudessa epäile aina omia mahdollisuuksiasi tai vaikeita olosuhteita? Sinua ei ole kuitenkaan pyydetty luottamaan niihin, vaan ikiaikojen Jumalaan. Hän rakastaa sinua ja kantaa sinut kotiin saakka. Hän on sen luvannut ja jopa vannonut.

SAMSUNG CSC

Eiväthän minun syntini tule julki?

”Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen” (Joh. 8:3).

Monet meistä – ehkä jo pitkäänkin Jeesuksen seurassa olleet – pelkäämme, että jonain päivänä meidät heitetään tarkimmin salattujen syntiemme kanssa Jeesuksen ja ihmisten eteen. Pelkäämme, että salaiset syntimme, ne syntimme, joista emme ole vielä päässeet irti ja jotka repivät sieluamme joka päivä, tulevat kaikkien nähtäville ja tuomittaviksi. Ehkä sinullakin on sellaista pelkoa?

Haluamme monesti piilottaa Jeesukseltakin arimmat ja kipeimmät asiamme, syntimme ja epäonnistumisemme. Olemme kyllä kuulleet, että Hän tietää meidät läpikotaisin ja tiedämme, että Hän kolkuttaa sydämemme ovelle mutta saatamme kokea liiaksi huonommuutta ja häpeää. Voimme kuitenkin pelätä, että jos todella päästäisimme Hänet katsomaan sydämemme repaleisuutta, meidät torjuttaisiin.  Saati, mitä toiset kristityt ajattelisivat?

Tämä kertomuksen nainen heitettiin säälimättä Jeesuksen eteen. Hänellä ei ollut mitään puolusteltavaa, todistusaiheet olivat vääjäämättömiä. Hän ei voinut katsettaan nostaa vaan odotti jo tulevaa tuomiota. Fariseukset olivat nykyajan ihmisten tavoin valmiita kivittämään hänet, mutta mitä sanoisi Jeesus? Hän kirjoitti maahan, ehkä Jeremian kirjan sanoin (Jer. 17:13):”… jotka luopuvat sinusta, häviävät kuin tomuun kirjoitetut nimet”  – saadakseen fanaattisen oikeaoppiset moralistit tuntemaan pistoksen sydämessään. Sitten Jeesus kysyi: ”Onko teistä kukaan synnitön?”

Vastakohtaisuudet eivät olisi voineet olla suurempia, joukon keskellä olisi täysin julkisyntinen ja ympärillä elämänsä Jumalalla pyhittäneet miehet. Ja Jeesus saa sanoillaan aikaan sen, että jokainen joutuu poistumaan paikalta synnin pistos sydämessään. Paitsi nainen, hän makaa Jeesuksen edessä vieläkin, alastomana ja vailla pakopaikkaa. Hän saa tuomion sijaan nähdä elävän, jumalallisen armon ja rakkauden. ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee.” Armolle ei tullut ehtoa vaan se armahti täydellisesti ihmisen, jolla ei ollut muuta tarjottavaa kuin suuret syntinsä. Uskon, että tämä ehdoton armo antoi naisen elämään aivan uuden suunnan. Niin kohtaamisessa Jeesuksen kanssa aina käy. Armon vaikuttama rakkaus Jeesukseen ja kevytmielinen suhde syntiin eivät sovi yhteen.

Minusta tuntuu siltä, että tuona hetkenä tuo syntinen nainen oli koko joukon autuain eli onnellisin. Ihmisten silmissä hän oli esimerkki pilalle menneestä elämästä, joka ei johtunut vain olosuhteista, vaan naisen omista valinnoista. Mutta itsessään puolustuskyvyttömänä hän sai kohdata Jumalan. Ja se on kristinuskon ”se juttu”.

Oletko pelännyt, että yhtenä päivänä sinun häpeällisimmät asenteesi, sanasi ja tekosi tulevat julki? Minä olen. Minulla on niin kipeitä epäonnistumisia, joista en voi syyttää ketään toista. Ja olen halunnut piilottaa syntejäni myös Jumalalta. Onneksi Jumala haluaa repiä kulissejamme alas, ei nöyryyttääkseen meitä vaan voidakseen armahtaa ja luoda uutta. Hän haluaa aukaista haavojamme ja valaista pimeitä kätköjämme, jottei meidän enää tarvitsisi elää pelossa ja häpeässä.

Haluaisin rohkaista jokaista meitä avaamaan sydämemme salaisimmatkin sopukat Jeesukselle. Antamaan ne Hänelle. Sitä parannuksenteko on. Uskallusta katsoa itseensä Jumalan Sanan peiliä vasten ja tulla köyhäksi. Ja uskallusta maata syntisenä Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän ei koskaan paina epäonnistunutta ja särkynyttä alaspäin tai vie meidän ihmisarvoamme. Hän tuntee jo valmiiksi meidät paremmin kuin tiedämmekään. Hän vuodattaa luokseen tulevalle niin syvähoitavaa armoa ja rakkautta, että pelot väistyvät. Voimme seistä ihmistenkin edessä silloin rohkeasti keskeneräisinä, koska Jumala on osoittanut meille hyväksyntänsä.

hand-3067236_1920

Ryövärin armo

Kerron nyt nolon tapauksen liittyen itseeni ja siihen miten helposti olen ollut toisten ihmisten yläpuolella (omissa silmissäni) ja ymmärtänyt väärin Jumalan armon.

Eräänä päivänä jokunen vuosi sitten eräs tuntemani vanha alkoholisoitunut mies oli saanut kotonaan sydänkohtauksen. Hän oli juuri saanut soitettua hätäkeskukseen ja kuulemani mukaan lattialla maatessaan huutanut Jeesusta pelastamaan hänet. Hän oli huutanut siis Herraa avuksi hätänsä päivänä – niinhän Raamattu meitä kehottaa ja lupaa, että Jumala kuulee ja auttaa.

Tämä tuntemani mies ei ollut kristitty – ainakaan sillä tavalla, kuin minä asian mielsin. Hän ei ollut elänyt Raamatun mukaista elämää eikä ollut kiinnostunut Jumalasta vasta kuin siinä vaiheessa kun oli kuolemassa. Onneksi hän pääsi sairaalaan ja sai apua sekä lisää elinpäiviä.

Muistan elävästi sen hetken, kun sain soiton tästä tapahtuneesta. Välitön reaktioni oli ”Mitä se tuollainen avunhuuto auttaa?” Mieshän oli elänyt ”jumalattomasti” koko elämänsä ja luultavasti jatkoi samaa alkoholistin elämäänsä sairaalareissun jälkeenkin. Mietin mielessäni, että ei tuollaisesta avunpyynnöstä ole mitään apua, jos ei elämässään osoita olevansa tosissaan eli elä kristillistä elämää.

Samassa jouduin syvään puhutteluun. En usein ollenkaan koe Jumalan Hengen ääntä sisälläni enkä ole hyvä erottamaan Hänen ääntään omista ajatuksistani. Ja tiedän, että Jumala puhuu meille pääasiassa Sanansa kautta. Mutta tällä kertaa sain vahvan nuhteen. Mieleeni tuli Jeesuksen vieressä ristillä roikkunut mies, joka viimeisillä voimillaan ennen kuolemaansa pyysi Jeesukselta armoa ja pelastusta. Jeesus lupasi hänelle pelastuksen ilman ehtoja. Toisaalta mitä ehtoja tämä syntinen ja ristiinnaulitsemisen ansainnut rikollinen olisi enää voinutkaan täyttää? Tunsin polttavan kysymyksen rinnassani: ”Jaakko, millä perusteella sinä aiot pelastua?”

Sitten aloin pohtimaan, että jos tämä armoa pyytänyt ja sen saanut rikollinen olisi ihmeen kaupalla päässyt alas ristiltä ja jatkanut elämäänsä, olisiko pelastuksen ehdot muuttuneet? Ristillä roikkuessaan hänet pelasti vain avunhuuto ja Jeesuksen Kristuksen armolupaus. Mutta jos hän olisi saanut jatkaa elämäänsä, olisiko hän edelleen saanut luottaa syntisenä tuohon samaan lupaukseen?

Minä tiedän, että Raamatussa löytyy paljon meitä uskovia koskevia kehotuksia. Jumala haluaa meidän ymmärtävän pyhittävän työnsä tärkeyden ja haluaa, että mekin pidämme sitä tärkeänä. Mutta huomaa tämä: pelastuksen ehdot eivät voi muuttua. Me kaikki pelastumme ”ryövärin armon” tähden. Pelastus on sitä, että siinä ihminen näkee oman avuttoman tilansa ja huutaa Jeesusta pelastamaan hänet. Ja se riittää. Tämän ymmärtämisen jälkeen (mikä ei ole ollenkaan helppoa), voimme tutkia pyhitystä ja voimme antaa Jumalan Sanan vaatia meiltä erilaisia asioita. Tiedämmehän, että meillä on varma ja kestävä perustus, jonka varassa olemme. Ja tiedämme, että Jeesus itse antaa sen, mitä Hän vaatii.

Lopuksi vielä yksi lyhyt tapaus: vuonna 2010 olin jäänyt trombin seurauksena ison männyn alle, selkärankani oli mennyt poikki ja tein kuolemaa. Ajattelin, että kuolen muutaman minuutin sisällä. Siinä hetkessä silmissäni vilisi kaikki se paha, jota olin elämässäni tehnyt ja kaikki se hyvä, jonka olin jättänyt itsekkyyttäni tekemättä. Ymmärsin lähteväni kohtamaan pyhää Jumalaa ja ainoa päässäni jyskyttävä asia oli se, ettei elämäni riittänyt. Ei, vaikka olin kirjoittanut kirjan armosta ja tehnyt poliisityön ohella hengellistä työtä jopa yli voimieni. Ei, vaikka olin loppuunpalamiseen saakka yrittänyt miellyttää Jumalaa.

Appiukkoni juoksi viereeni, kumartui lähelleni ja sain viimeisiksi sanoikseni pyytää, että hän julistaisi kaikki syntini anteeksi. Ymmärsin, että ainoastaan ryövärin armo pelastaisi minut, muuta toivoa ei ollut. Mutta rakas lukijani, muuta ei tarvitakaan!

SAMSUNG CSC

Armo kasvattaa meitä

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa…” (Tiit. 2: 11,12).

Saatana pelkää Jumalan evankeliumia, sillä se on todellinen Jumalan voima, joka kykenee täydellisesti pelastamaan ihmisen syntiensä ja Jumalan tuomion alta ja tekee tämän vanhurskaaksi ja Jumalan lapseksi.  Sen tähden Saatana yrittää vääristellä Jumalan pelastavaa armoa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Onkin olemassa armoa, joka melkein riittää pelastukseen ja armoa, joka kehottaa kristittyjä suosimaan rauhassa syntejään.

Raamattu ei opeta, että armo olisi kuin hyväksyvä kumileimasin meidän itsekkyydellemme ja himoillemme. Sen sijaan se julistaa syntiselle vapautusta Jumalan tuomiosta ja avaa taivaan portit Jumalasta kaukana olevalle ihmiselle.

Lainaamassani raamatunkohdassa Paavali opettaa, että armo tekee kaksi asiaa. Se ensinnäkin pelastaa täysin ja vuorenvarmasti jokaisen, joka siihen turvaa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana, on Jumalan lapsi. Ja Jumala pitää perheväestään huolta.  Toisekseen Jumalan armo alkaa kasvattamaan ihmistä Jumalan perheväen tavoille. Kristityllä on siis varma pelastuksen perustus huolimatta siitä, miten hän onnistuu elämään kristittynä. Pelastus ei perustu ihmisen pyhitykseen vaan yksin Jumalan armoon. Mutta tämä armo on samalla voima, joka alkaa vaikuttamaan kristityn sisällä niin sanottua elämänvanhurskautta eli pyhitystä.

Jumalan armo ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan koko voimallaan meissä, jos siihen laitetaan ehtoja. Jos pelkäämme armon vievän meitä ja kuulijoitamme välinpitämättömyyteen ja syntien suosimiseen, alamme varmistella evankeliumia laittamalla siihen erilaisia ”muttia”. Tällainen opetus saa sisällön: ”Jumalan armo riittää, mutta sinun…” tai ”Jumala antaa kaikki syntisi anteeksi, jos sinä…” Ja edelleen: ”Jeesus rakastaa sinua, kun sinä…” Voi käydä niin, että koko huomio kiinnittyy silloin pilkun jälkeiseen ihmisen osuuteen. Armo on tällöin hyvä uutinen, mutta aina askeleen liian kaukana. Armon sijasta aletaan korostaa parannuksentekoa, synnin hylkäämistä, pyhitystä, ratkaisua, oikeaa tahtomista – lista olisi loputon. Tällainen opetus on ihmiselle järkeenkäypää ja siksi se saavuttaa suuren hyväksynnän.

Jumalan armoa tulee opettaa koko täyteydessään ja ehdottomuudessaan, ilman ehtoja tai ”muttia”. Sen tulee olla sanoma Jumalan pelastavasta rakkaudesta, joka juoksee syntistä vastaan, ottaa tämän syliinsä ja kantaa kotiin. Kun kristitty oppii lepäämään armon – eli Kristuksen varassa – Kristus itse alkaa vaikuttaa hänessä pyhitystä. Tällainen kristitty elää evankeliumin ilossa ja vapaudessa. Rakastettuna hän rakastaa, armahdettuna armahtaa ja löydettynä löytää toisia. Hän kyllä tarvitsee kehotusta ja suuntaviittoja kohti pyhää elämää, mutta tietää, että yksin Jumalan armo voi viedä sinne, minne suuntaviitat osoittavat.

armo