Huuda Minua avuksesi!

”Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle ja ilmoitan sinulle suuria ja salattuja asioita, joita et tiennyt” (Jer. 33:3).

Ajattele tilannetta: Herran profeetta Jeremia on julistustyönsä tähden lukittuna ”päävartion pihaan”, eli paikalliseen vankilaan. Palkkio uskollisesta työstä kansan hyväksi on heittäminen tyrmään. Jeremia oli leimattu yhteiskunnalle vaaralliseksi.

Jeremia sai sanoja suoraan Jumalalta. Hänen kirjastaan huokuu läheinen rukousyhteys. Silti vankila on taivuttanut miehen katseen olosuhteisiin ja itseen. Siksi Jumala uudistaa sen, mikä oli jo alussa selvää: ”Huuda minua avuksesi!”

Tilan kutistuessa katse tahtoo vääjäämättä siirtyä pystyakselilta vaakatasoon. Siksi tarvitsemme tätä Jumalan muistutusta siitä, että Hän on kuulolla. Aina.

Ehkä Jeremia kuvitteli jo kutsumuksensa olevan ohi? Ehkä masennus oli hiipinyt korvanlehden taakse ja kuiskutteli ikäviä faktojaan? Juuri siihen tilanteeseen Jumala lupasi antaa uusia, entistä suurempia asioita!

Voit olla tänään Jeremian tavoin vankilassa? Se voi olla yksinäisyyden, karanteenin, syyllisyyden tai esimerkiksi häpeän vankila. Vaikka muut karttelisivat sinua, Jeesus on lähellä. Kuiskaa Hänelle tuskaiset tunteesi ja saat tilalle uusia, suuria rakkauden uutisia.

Sinut rakennetaan jälleen!

”Minä rakennan sinut jälleen, sinä tulet rakennetuksi, neitsyt Israel. Sinä koristelet jälleen rumpusi ja lähdet karkeloon iloitsevien kanssa” (Jer. 31:4).

Jeremian oli ehkä vaikea kuuluttaa sanoja, jotka Herra antoi hänelle opetettavaksi? Miten hän voisi puhua rumpujen tahtiin tanssivasta väkijoukosta ja ilokarkeloista suurimman surun aikaan?

Jeremian sanat osoitettiin ihmisille, jotka olivat menettäneet kaiken. Menneisyys oli tuottanut kansallisen vertavuotavan haavan, nykyisyys oli selviytymistä päivästä toiseen ja tulevaisuus ei millään mittarilla luvannut parempaa.

Pimeimmässä loukossa oleville ihmisille Jeremian piti vakuuttaa: Te tulette vielä iloitsemaan. Sanat olisivat olleet ihmisten rienaamista ja Pyhän Jumalan pilkkaa – elleivät ne olisi tulleet itsensä Jumalan sydämeltä.

Lainaamani lupaus oli osoitettu Israelin kansalle. Mutta siitä näemme jotain Jumalan olemuksesta. Häntä eivät sido inhimilliset olosuhteet tai ennusteet.

Jumala seuranamme valo voi syttyä äkisti pimeimmässä pimeydessä. Vapahtajan kanssa kulkiessamme umpikujat tulevat eteemme vain, jotta saisimme nähdä Jumalan mahdollisuuksiin.

Ja syvinkin suru – se voi kantaa itsessään huomisen riemua.

Mahdottomuuksien Jumala

”Katso, minä olen Herra, kaikkien luotujen Jumala! Onko minulle mikään mahdotonta?” (Jer. 32: 27).

Jumalan on täytynyt halki historian hellävaroin ravistella ihmisiä, joiden kautta hän on halunnut siunata maailmaa. Mieleeni tulee Aabraham, Mooses ja nyt Jeremia, suuret Jumalan miehet, jotka olivat nähneet Jumalan voimaa enemmän kuin me yhteensä ja silti heidän jumalakuvansa pieneni välillä haasteita pienemmäksi.

”Onko minulle mikään mahdotonta?” Sen kysymyksen edessä ovat olleet kaikki Jumalan lapset. Aurinkoisina päivinä siihen voi vastata hymyillen, myrskyn keskellä sanat juuttuvat kurkkuun.

Ehkä tämä kysymys on ajankohtainen juuri sinulle tänään? Ehkä näet vain ikiaikaiset vaikeuksien vuoret ja lasket lannistuneena katseesi kengänkärkiin: ”Nuo eivät tule ikinä liikahtamaan minun uskoni voimasta.”

Jumala on parhaimmillaan mahdottomuuksien keskellä. Hän ottaa vuoret käteensä kuin paperin ja tekee niistä pienen lentokoneen, jonka siivet halkoo ilmaa.

Horjumaton armo

”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Vaikka minä puhunkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra” (Jer. 31:20).

Raamattu joissakin kohdin paljastaa Jumalan sydämen sykkeen paljaammin kuin muualla. Kyseisessä Jeremian kirjan jakeessa Jumala tulee meitä häkellyttävän lähelle.

Jumalan valittu kansa, Israel, oli elänyt kuin pellossa liittosuhteessaan. Se ei ollut välittänyt Jumalan tahdosta pätkääkään. Siksi saamme Vanhan testamentin puolelta lukea toinen toistaan suorempia varoituksia: jos kansa jatkaisi tuhlaajapoikaelämäänsä, mitään hyvää ei olisi luvassa.

Vaikka Jumala tuntui olevan jopa tuskallisen kärsivällinen, tuomiot myös toteutuivat. Israel joutui kokemaan täydellisen tuhon ja pakkosiirtolaisuuden. Syyllisyys ja häpeä vyöryivät oven kynnykseltä sisään.

Mutta sitten tuomioiden keskellä näemme palan Jumalan sydäntä. Sanat ”sisimpäni kaipaa hänen puoleensa” ovat itkevän Jumalan paljas tunnustus. Jumalalla on heikko kohtansa: me ihmiset. Rakkaus saa Hänet polvilleen. Rakkaus ajaa hänet ristille.

Uuden testamentin Jumala ei ole toinen. Edelleen Hän kärsii syntiemme tähden ja varoittaa meitä tuhlaajapoikareissuillamme. Hän sanoo kurittavansa meitä kuin lapsiaan, jotta oikenisimme. Mutta Hän ei lakkaa rakastamasta.

Armo ei horjahtele. Uskollisuus ei pääty. Rakkaus kestää – se on naulattu kiinni tähän maailmaan suurin rautanauloin.

Paluu lähteelle

”Siunattu se mies, joka luottaa Herraan ja jonka turvana Herra on” (Jer. 17:7).

Nykyinen aika pusertaa meitä joka suunnalta. Meidän pitäisi venyä suuntaan jos toiseenkin, nousta pelkojamme vastaan ja jakaa rohkaisua myös itsemme ulkopuolelle.

Kiire tulvii sielun sopukoihin kuin vaativa, kutsumaton vieras. Se työntää meidät jengoiltamme ja antaa meille 100 asiaa sisältävän murehtimislistan.

Kiire ja stressi saa meidän unohtamaan sen, mistä lähdimme liikkeelle. Kun unohdamme, emme osaa enää palata takaisin. Vaarana on, että olemme kuin avaruuskosmonautteja tukialuksen ulkopuolella – yksin tyhjyydessä.

Jeesus sanoi, että vain yksi on tarpeen. Ehkä Hänellä oli mielessään Jeremian sanat?

Jumala ei ole muuttunut. Hän edelleen tahtoo tarjota meille joka päivä turvallisen alustan, josta ponnistamme päivän haasteisiin. Avaruusalus saattaa olla joskus maalattu näkymättömällä maalilla – mutta se näkyy uskon silmillä.

Edelleen saamme luottaa Jeesukseen Kristukseen. Kaikissa elämämme asioissa. Hänen luokseen saa väsynyt ja kiireen pusertama kristitty tulla akun lataukseen.