”..silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta…” (Ps. 73: 22).

Kun elämä valuu hiljalleen sormieni lävitse, yksi hiekanmuru kerrallaan.

Kun olin varma, että viimeisessä kourallisessa täytyisi löytyä timantti, edes pieni, tai jotain yhteenliitettyä, etteivät käteni olisi lopulta tyhjät, kuin elämää vailla.

Kun vankka Pohjoisnavan järkähtämätön jäämassa allani vavahtelee iskujen voimasta, jotka pirstovat kaikki kivulla löytämäni vankkumattomat jalansijat.

Kun lumituisku on niin kova, etten jättämistäni selvistä leivänmuruista huolimatta näe enää eilistä tulosuuntaani, enkä aavalla tyhjyyden horisontilla kykene ottamaan askeltakaan eteenpäin.

Niin, Jeesus, ei jälleen yksi kipeästi leikattu ihmissuhde, ei jälleen kaikella voimalla rakennetun kodin menetyksen tuska, ei konkurssit, eikä edes ihmisten iva ja ihmetys, ei, vaan minä pelkään että – uskallanko Jeesus sen sinulle hiljaa kuiskata: Minä pelkään, että Sinä järkyt allani.

Lähes kolmekymmentä vuotta olet ollut kanssani. Sinä olet ollut vierellä – en enää uskalla sanoa: Johtamallasi tiellä – vaan sillä elämäni polulla, joka syistä ja syyllisistä huolimatta voin kutsua omaksi henkilökohtaiseksi historiakseni.

Olet ollut kuin koko luomakunnan kaikkea järistystä ja uhmaa kestävämpi. Sinä olet ollut kaikkea sisältäni ja ulkopuoleltani kohtamaani tuhovoimaa suurempi. Sinun sydämesi kutsuva ja kaipaava rakkaus on ollut vetovoimaltaan kaikkea Tuhlaajapojan kapinallista olemustani vahvempaa.

Mutta tänään minä pelkään. Pelkään Jeesus, että kaiken muun pettäessä, Sinäkin petät. Niin, nyt sen uskallan Sinulle sanoa. Sillä ei tämän maailman istutusmaat ole se maaperä, jonne juureni kaipaavat.

Tänään tanner tärisee, tuisku on tuima ja pakkanen palelluttaa elämän. Se jäämassa allani, jonka ei pitänyt koskaan pettää, se vavahtelee ankarasti.

Minä pelkään, etten osaa ottaa sitä askelta, hypätä sille lohkareelle, joka pysyy pinnalla. Ja pelkään, että jään paikalleni ja kyvyttömyyttäni vajoan hyiseen, pohjattomaan pimeään.

Minä luovutan, ei minun voimani juosta altani karkaavaa maata riitä. Ei minun tukahduttava takertumiseni viimeisessä, hennossa toivon oksassa kestä. Ei minun ymmärrys riitä, ei aikaisemmat löytöni auta.

On Jeesus aika laittaa viimeiset kortit pöytään. Niin, jälleen kerran. Juoksen kuin kapealle ponnahduslaudalle, viimeisellä vimmaisella voimallani hyppään sen kärkeen, hetken kohoan ja sitten…

Kiitos Jeesukseni, että saan taas tänään muistaa. Juuri pudotessani maan vetovoiman nopeudella ulos elämästäni: Sinä kutsut minua sinne, missä jo olen ja minne aina saan palata.

Olkoon allani vaikka sitten tyhjää. Jatkukoon vajoaminen yli huomisen ja yli kaiken tulevan. Sillä en koskaan, en koskaan, voi pudotessani päätyä kuin tasan yhteen paikkaan.

Tänään saan pudota Sinun Syliisi. Ihan kuin eilen ja taas huomenna.

Ps. Jeesus, kyllä minäkin rakastan sinua!