”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).
Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.
Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.
Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.
Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.
Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.
