Avainsana: johdatus

Mitä tein väärin?

Mooseksen sisällä kohisi kuin viheliäinen syystrombi. Oliko hän kuullut Jumalaa väärin? Ehkä aikaisemmalta leiripaikalta olisi sittenkin pitänyt lähteä vasemmalle mutta hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella riittävän tarkasti?

Israelin kansa oli Mooseksen johdolla täydessä umpikujassa. Edessäpäin yli ylitsepääsemätön meri, sivuilla vuoret ja takana – tulosuunnassa – vihaiset Faraon sotajoukot, jotka kiisivät niin, että hevosten synnyttämä pölypatsas uhkasi suu ammollaan nielaista karkumatkalla olevat ressukat.

Eikö meidän elämämme ole usein samassa pisteessä Mooseksen kanssa? Olemme luottaneet Jumalan johdatukseen, halunneet pyytää Hänen selviä suuntaviittojaan, kuunnella parhaamme mukaan ja sitten ottaa rohkeita askeleita suuntaan, jonne Jumala on tuntunut ohjaavan – ja silti olemme vuorten ja meren ympäröiminä ilkeiden olosuhteiden uhatessa nielaista meidät?

Kaikesta huolimatta Mooses oli kuullut Jumalaa oikein. Hän ja kansa olivat juuri oikeassa karttapisteessä. He olivat yhtä lähellä ja kaukana tuhosta kuin Jumalan ihmeestä.

Me tiedämme, että Kaislameri aukesi ja Jumala pelasti kansansa ihmeen kautta. Mutta emme ehkä osaa ajatella, mikä epätoivo oli valloillaan juuri ihmettä ennen. Se on se sama, joka velloo omassa sisämmässämme ja kuiskaa, että kaikki on ohi.

Jos ajattelemme elämäämme Jumalan ihmeiden kannalta, vastoinkäymiset ja umpikujat kertovat parhaiten Jumalan johdatuksesta. Tämä ajatus kannattaa pureskella hyvin.

Jumalan hyvät suunnitelmat

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Jos elämä potkii päähän liian kovaa ja vaikeita päiviä on peräkkäin liian useita, alkaa jumalakuva horjua. Itse ainakin olen viime päivinä kipuillut sitä, että Jumala on joko hylännyt minut tai sitten Hän ei vaan välitä.

Israelin kansa oli Jeremian sanojen aikana kokenut kurjuutta jo vuosia. Heidän sielunsa oli tottunut syömään ahdistusta, heidän toivonsa Jumalan avusta oli taittunut ja olen melko varma, että he kokivat Jumalan tahtovan heille vain pahaa.

Juuri siihen tilanteeseen Jumala vakuutti, että Hänellä oli edelleen kansalleen oma, erityinen suunnitelma ja se suunnitelma oli täynnä elämisen arvoista tulevaisuutta. Jumala kyllä kuritti, mutta Hän ei hylännyt. Hän antoi ahdistuksen aikoja, mutta silti kaikessa Hänen suunnitelmansa kansalleen oli tehty mitä syvimmällä rakkaudella.

Kokemuksemme ja tunteemme saattavat kertoa Jumalan hylkäämisestä ja välinpitämättömyydestä. Mutta Jumala itse Sanansa kautta vakuuttaa, että Hänellä on varattuna meille toivoa uhkuva huominen. Hänellä on jokaiselle meille hellyydellä räätälöity, uniikki polku. Vaikka se nyt näyttäisi umpikujalta, Jumalalla on tulevaisuutemme kätkettynä avarassa sydämessään.

Raskaat aamut

”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).

Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.

Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.

Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.

Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.

Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.

Umpikujassa?

”Sinä, Jumala, olet minun auttajani, sinä avaat minulle tien ahdingosta” (Ps. 4: 2).

Daavid oli lopussa. Viimeisillä voimillaan hän konttasi vaikeuksien labyrintissä vielä yhden seinämän taakse ja huomasi edessä olevan umpikujan. Siitä ei enää omin voimin selvittäisi.

Umpikujasta ei olisi muuta ulospääsyä kuin Jumalan ihme. Seinään täytyisi luoda ovi, joka johtaisi avarampaan tilaan. Daavidille ei jäänyt muuta kuin rukous ja vapiseva usko.

Kuinka monta kertaa olen samassa tilanteessa? Seinät kiertyvät tielleni vaikka kuinka yritän niitä väistellä. Yhä uudestaan huomaan olevani umpikujassa, sekä sisäisen kokemukseni että ulkoisen elämäni kanssa.

Onneksi Jumala katsoo labyrinttejämme ylhäältä käsin. Hänellä on jo reitti valmiina.

Daavid tiesi jo kokemuksesta, että Jumala kyllä reitittäisi tien läpi umpikujankin. Ehkä hän osasi jo istua alas ja odottaa Jumalan aikaa silloinkin, kun sisäiset pedot karjuivat ja aika näytti valuttavan viimeisiä oljenkorsia tiimalasin tiukasta vyötäröstä?

Niin, olen tänään umpikujassa. Ehkä sinäkin olet? Inhimillisesti on tuskaista pysähtyä liian suurten seinämien eteen. Ehkä Jumalan näkökulmasta juuri tänään on hyvä hetki. Ehkä juuri tässä on hyvä paikka huokaista ja antaa Jumalan tehdä se, mitä vain Hän voi?

Kärsimys ja uudet maisemat

”Niin israelilaisille asetettiin työnjohtajat, joiden oli määrä näännyttää heidät raskaalla pakkotyöllä” (2. Moos. 1: 11).

Jumalan suunnitelmat olivat selkeät. Ensin Aabraham johdatettiin Luvattuun maahan ja siellä telttailtaisiin kolmen sukupolven ajan. Sen jälkeen oli määrä mennä Egyptiin muutamaksi sadaksi vuodeksi ja sinä aikana muutamasta kymmenestä hengestä muodostuisi kokonainen kansa. Lopulta Jumala kutsuisi kansan takaisin Luvattuun maahan, ihan niin kuin hän oli luvannut Aabrahamille.

Lähtö Egyptistä ei ollutkaan kovin helppoa. Israelilaiset joutuivat suureen kurjuuteen egyptiläisten orjuuttaessa heitä yhä kovemmin vuosikymmenestä toiseen. Miksi Jumala salli tällaisen kärsimyksen? Minä luulen, että ilman kärsimystä kansa olisi ollut haluton siirtymään uuteen vaiheeseen, se olisi ollut liian ”asettunut aloilleen”?

Kärsimys on monesti sekä Raamatussa että kirkkohistoriassa Jumalan sallima reitti kohti uusia vaiheita. Vaikeudet ovat irroittaneet ihmisiä entisestä ja auttanut heitä hyppäämään uskonhyppyjä tulevaan.

Minua Jumala on tänä kesänä kutsunut läheisempään suhteeseen kanssaan. Inhimillisesti se on tarkoittanut ahdistavia viikkoja, voimattomuutta, masennusta, merkillistä kuulumattomuuden ja tyhjyyden tunnetta. En ole löytänyt ympärillä olevista asioista samaa mielekkyyttä kuin ennen. Nyt ymmärrän, että juuri kaikki se on kammennut minua ulos mukavuusalueeltani ja haastanut etsimään Jumalaa uudella tavalla.

Kärsimys, tyhjyyden kokeminen, mihinkään kuulumattomuuden tunne ja yksinäisyys ovat kurjuuden mutta myös siunauksien kanavia.

Ehkä sinunkin on aika astua uuteen vaiheeseen?