Juuret kulkevat pitkin pintaa

”Juurtukaa häneen, rakentukaa hänessä ja vahvistukaa uskossa, niin kuin teille on opetettu. Olkoon kiitoksenne ylitsevuotava” (Kol. 2:7).

Uuden taimen juuret kaivautuvat uuteen maaperään. Helposti ne löytävät ympärille asetetut lannoitteet ja mullan, joka on kasteltu huolella. Kaikki näyttää hyvältä.

Juurilla on vaara kulkea pitkin pintaa. Pinnassa niiden on helpompaa ulottaa etenemistään ja ne saavat nauttia vaivatta taivaalta tulevasta sateesta.

Kuivien kausien aikana puun juuret pakotetaan kaivautumaan syvemmälle maaperään; Kun pintamaa ei enää kykene tarjoamaan riittävää ravintoa ja elämisen edellytystä, on elämä haettava syvempää. Se edellyttää vaivannäköä.

Juurien kaivautuminen syvällä maahan on puun tulevaisuuden elinehto. Ilman vahvoja juuria myrskyt nostattavat puut paikoiltaan ja ne kuolevat.

Miksi Jumala sallii omilleen ”kuivia kausia”? Niinä vaikeina aikoina meidän sielumme juuret pakotetaan porautumaan Kristukseen yhä vankemmin. Meille ei riitä enää entinen taso, syvemmälle on päästävä.

Kristuksessa riittää syvyyttä. Mitä syvemmälle Häneen juurrumme, sitä rikkaampaa ravintoa saamme.

Kasvaminen vaatii aikaa. Se vaatii sitä aikaa, mitä meillä nykyihmisillä ei olisi. Joudumme kärsivällisyyden kouluun.

Mutta vielä saamme nähdä nekin elämämme pahat päivät – myrskyt -, kun elämämme eivät lähdekään sijoiltaan, vaan juuremme pitävät meidät aloillaan. Silloin saamme kiittää Jumalaa siitä työstä, jota monesti ihmettelimme mutta jonka olemme saaneet nähdä elintärkeäksi elämässämme.

Täytä kuivat uomani

”Herra, palauta meidät ennallemme, niin kuin uomat täyttyvät vedellä Negevissä” (Ps. 126:4).

Virtaavat vedet ovat lakanneet, entisten jokien paikalla on nyt kuivuutta huutavat uomat. Vuosien myötä uomat ovat vain syventyneet, niiden kova maaperä huutaa kärsimystä ja toivottomuutta.

Sydämeni erämaassa on vain haalea muisto siitä, kuinka näiden uomien ympärillä kasvoi kauniit hedelmäpuut. Nyt kaikki tuntuu niin kuolleelta.

Herra, palauta minut ennalleen! Anna Sinun Henkesi ja läsnäolosi täyttää elämäni. Tee ihme ja saa kuivat uomani täyttymään, saa jokeni virtaamaan uudelleen.

Anna maaperäni herätä sateestasi ja laita sydämeni kukkimaan Sinulle kiitosta. Vaikka uomani ovat olleet kuivat jo pitkään, vain sana sinulta riittää palauttamaan minut ennalleen.

Sinä olet toivoni. Sinä muistat minut.

Pelkään pimeää

”Kaikki rakkaat ja ystävät sinä olet karkottanut minusta kauas, pimeys on ainoa tuttavani.” (Ps. 88:19)

Päivä, askel, vuosi kerrallaan on kuljettu, välillä toiveikkaana, toisinaan hämärässä. Olen päätynyt tänne pimeään laaksoon. Olet luvannut olla täälläkin kanssani, mutta en pimeydeltäni tunne Sinua.

Pelkään tätä laaksoa. Sen suru ja synkkyys murtautuvat sieluuni ja repivät ennen niin lujan ankkurini irti. Ilman Sinua sieluni on tuuliajolla mustilla aalloilla.

Kuinka kukaan voisikaan auttaa ja kulkea vierelläni? Pimeimmät laaksot saan aina kävellä vavisuttavassa yksinäisyydessä.

Minä pelkään pimeää. Sen toivottomuus ilkkuu ilkeästi pienelle toivolleni.

Sinä olet pimeyttäni suurempi. Sinä olet laaksoja korkeampi. Sinun armosi ulottuu syvyyksiäni syvemmälle. Sinun lohdutuksesi yltää revittyyn sieluuni.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa

”Silloin Elia nousi, söi ja joi. Sen ruuan voimalla hän kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti” (1. Kun. 19:8).

Kilometrejä oli alla jo liian paljon. Liian monia taisteluja, liian raskaita valvottuja öitä, painavia huolia, pelottavia tulevaisuudennäkymiä.

Elia katkesi ja masentui. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Hän toivoi itselleen kuolemaa – tilanne, jossa omat voimat ovat kuluneet loppuun ja edessä on pelkkä pystysuora muuri.

Jumala otti Elian reppuselkään. Hän kohtasi Elian juuri siinä pisteessä, missä hän ei jaksanut nähdä enää huomiseen. Jumalan mahdollisuus alkoi siellä missä Elian loppui.

Elia kuljetettiin Hooreb -nimiselle vuorelle. Se oli se sama vuori, jossa Jumala oli ilmestynyt Moosekselle ja jossa oli annettu lain taulut Israelin kansalle. Elia kannettiin alkuun. Jumalan läsnäoloon.

Sinne Jumala kantaa jokaisen väsyneen lapsensa. Meidät kannetaan omaan erämaahamme, omaan yksinäisyyteen, jossa emme vastoin todennäköisyyksiä lakkaa olemasta, vaan uudistumme. Meidät kannetaan kohtaamaan Jumala.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa alkaa paradoksaalisesti sieltä missä matkamme näyttäisi päättyvän. Loppu onkin uuden alku. Meitä muistutetaan hellästi siitä, kuinka elämää tulisi elää levosta käsin. Jumalasta riippuvaisena.

Erämaasta löytyy Rakas

”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laulujen laulu 8:5)

Erämaa kuvaa vaihetta elämässämme, jolloin koemme nääntyvämme huoltemme alle. Erämaassa loppuvat omat keinot selviytyä elämän haasteista. Siellä kompassi sekoaa, eikä selvää suuntaa eteenpäin tunnu löytyvän. Erämaassa myös Jumala tuntuu olevan vaiti.

Erämaassa pettävät ne turvat, joihin olemme aikaisemmin nojanneet. Jos haimmekin turvaa ja tukea omista kyvyistämme, tahdonvoimastamme, hyvästä hengellisestä elämästämme tai asioista, mitä omistamme, kaikki ne menettävät merkityksensä erämaassa. Siellä niiden kyky kantaa meitä osoittautuu riittämättömäksi.

Erämaassa ovat olleet kaikki Jumalan pyhät. Siellä ovat olleet Raamatun ja kirkkohistorian Jumalan miehet ja naiset. He ovat joutuneet kokemaan näännyttäviä vuosia, vaikeita riisumisen vaiheita. Erämaa on ollut heille se oppikoulu,  jonka kautta he ovat valmistuneet ottamaan vastaan  heille annetun tehtävän.

Erämaasta löytyy se yksi ja ainoa kristityn Rakas, jonka olkapäätä vasten pystyy nojaamaan. Erämaassa löytyy Kristus, joka antaa nääntyvälle Elämän vettä ja puutteelliselle todellista mannaa, Jumalan ruokaa.

Sitä ei itse useinkaan huomaa. Sitä näkee vain liian kuivan maaperän ja toivottomalta tuntuvat maisemat. Mutta toiset näkevät kristityn, joka on oppinut nojaamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen.