Uudet, ilmavat vedet

”Katso minä teen uutta! … Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle” (Jes. 43: 19).

Syvälle autiomaan paahtavaan ja toivottomaan maahan hautunut. Tai toista mielikuvaa käyttäen menneiden särkymisten, ponnistusten ja kaatumisten vuorotteluun itsensä hukannut, maalattuna häpeän piilottavilla sävyillä.

Sellaiseksi yksi ihminen, yksi Jumalan tuntema ja Jumalan tunteva ihminen voi tänään itsensä tuntea.

Epätoivo on vahva kuin valtava kivi Lasaruksen haudalla ja jos uskaltautuu kyseenalaistaa kiven liikkumattomuutta, mädäntymisen haju tyrmää lopunkin toivon.

Onko Jumala itse sidottu meidän historiaamme tavalla, että Hänkin on hautautunut kuumaan hiekkaan? Onko Hänkin menneisyytemme pakkopaidassa, kyvytön auttamaan, joutuen tyytymään osoittamaan kiveä, joka ei vain pidä sisällään kaikkea kokemaamme läpimätää, vaan samalla estää kaiken keveän ja uuden?

Juuri siihen Jumala vastaa profeettansa kautta kolminkertaisen EI:n! Hän lupaa olla aina suurempi ongelmaamme, oli se sitten kuin vasta-alkava pilvenhaituva kirkkaalla taivaalla tai Nooan aikainen vuosien ja -kymmenten rankkasade.

”Voi rakkaani, etkö tiedä, että minulle on helppoa luoda moottoritie sinne, minne sinä olet kontannut vuosikymmenten ajan, sinne autiomaan saavuttomattomiin? Voi rakkaani, etkö tiedä, että Minun lupausteni voimalla vanha homeinen betonimaaperäsi alkaa särkyä ja elämä alkaa tunkea läpi voimalla, joka on yksinkertaisesti käsittämättömän suuri. Ja silti Minä haluan, että sinä et vain käsittäisi sitä, vaan että voisit kokea sen!”

Ole rauhassa aavikolla sakaalien seurassa. On totta, että et ikinä pääse itse sieltä pois. Mutta jos hiljennyt vain paikallesi ja kuuntelet: Elävä vesi etsii jo uusia uomia – vain tavoittaakseen sinut!

Miksi olet kaukana?

”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?” (Ps. 22: 2).

Kristityn elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu kovettaneen sydämensä, kääntäneen selkänsä ja laittaneen korvatulpat korviinsa. Sellaisia aikoja kokee jokainen ja ne raastavat sisintä, joka yrittää kurottautua avun lähteelle, Isän luokse.

Jumalalle rakas Daavid todella koki, että hänet oli hylätty. Hän kirjoitti sanat, jotka itse Jumalan Poika otti käyttöönsä kuvatessaan omaa kipuaan, sitä samaa Jumalan hylkäämisen kohteeksi joutumista. Mikään ei ollut näille miehille yhtä raastavaa.

Jumala todella tuntuu joskus kuin kätkeytyvän, osaksi kyseessä on hengellisen elämän paradoksaalinen salaisuus, jossa näennäinen kirous muuttuu siunaukseksi, osaksi Jumalan toiminnan voi ymmärtää niin, että etäisyydellä Hän saa meidät etsimään itseään entistä kiihkeämmin.

Me emme oikeastaan käsitä tarvitsevuuttamme Jumalan läheisyydestä ja avusta ennen kuin ns menetämme sen. Jumalan kääntäessä selkänsä huomaamme olevamme kuin kukka, joka alkaa nuutua auringon mentyä pilven suojaan. Ne ovat hyvin arvokkaita oppitunteja.

Selkänsä kääntävä Jumala on itkevä Jumala. Hän kärsii aiheuttaessaan meille kipua mutta Kaikkivoipana osaa nähdä kivun yli paljastuvaan syvempään yhteyteen.

Miksi siis olet hiljaa, etkä tunnu auttavan kaikista huudoistani huolimatta? Vain rakkauden tähden. Rakkauden tähden Isä oli vaiti Poikansa itkiessä apua, kumpikin itki tahoillaan mutta hetken erillään jotta minua ja sinua ei aikuisten oikeasti koskaan hylätä.

Rakkauden tähden Isä on joskus hiljaa meidänkin kohdalla, jotta voisimme ottaa vastaan jotain, mitä emme muuten löytäisi, jotta Jumala saisi kasvaa silmissämme yhä suuremmaksi ja Hänen armostaan tulisi meille enemmän kuin lähde aavikolla.

Olen väsynyt odottamaan, Jumalani!

”Olen väsynyt huutamisesta, kurkkuani kuivaa. Silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani” (Ps. 69: 4).

Psalmissa 40 saamme olla Daavidin seurassa ylistyslaulujen pauhatessa, silloin, kun Jumala on kiskaissut ylösnousemusvoimallaan palvelijansa mahdottomasta ja turmiollisten voimien (mitä se ikinä tarkoittaakaan..?) upottavasta juoksuhiekasta.

Helppoa olisi jäädä Psalmin 40 äärelle ja luottaa, että Jumala aina kuulee ja lähes välittömästi vastaa ja pelastaa meidät kulloisestakin kurimuksesta. Vaikka Daavid muistuttaakin, että hän joutui odottamaan pitkään Jumalan paluukirjettä, silti ajatus tukahduttavasta viiveestä unohtuu helposti kiitosrumban rytmeihin.

Psalmissa 69 ollaan tunneihmisen skaalan toisessa päässä. Jälleen juoksuhiekka on yllättänyt Daavidin elämän monimuotoisilla poluilla, huuto on ollut sama kuin ennenkin mutta nyt Daavid ei ole saanut kipeästi kaipaamaansa rukousvastausta edes siinä pisteessä, kun vain sierainpari näkyy pinnan yllä, vaan ”virta on huuhtonut minut mukanaan.”

Nämä molemmat ulottuvuudet ovat hyvä muistaa. Yksi saa tänään kiittää keuhkojensa laajuudelta, toinen vajoaa aina syvemmälle sinne saakka, missä majakoiden valo ei enää yllä.

Olisi tärkeää odottaa Jumalan aikatauluja, mutta odottavan aika on pitkä, joskus liian pitkä.

Epätoivon kokonaiseen mereen vajonneena Daavid jaksoi – ehkä viimeisen jumalallisen valonsäteen johtamana – muistaa, että Jumala kuulee sielläkin, missä viestiyhteydet ovat muuten poikki. Eikä vain sitä, vaan hän muisti, että Jumala kuulee köyhiä ja vaikka köyhä olisi joutunut jopa synnin, syyllisyyden, häpeän tai ahdistusten vankilaan, olisi vankilassa oleva silti ”Jumalan vanki.”

Minä väsyn, Jumalani. Minä jaksan odottaa vain hyvin rajallisen ajan ja kestää vain rajallisesti vaikeuksia. Mutta kiitos, että Sinä et väsy minuun. Kiitos, että Sinä et väsy ongelmiini etkä huutooni, joka muistuttaa monesti traktorin alle jäävän kissan vinkaisua. Ja kiitos, että Sinä tahditat elämäni sinfonian jokaisen sävelen!¨

Kuin kuivunut maa

”Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa” (Ps. 143:6).

Ränsistynyt portti, jonka yläpuolella aikoinaan ylpeästi itseään kannatellut nimikyltti roikkuu enää yhdellä kädellä elämästä kiinni: puutarha, joka vielä muistoissa kukkii mitä tulvivimpia väriyhdistelmiä ja kohottaa yläilmoihin luonnon taideteoksia, jotka saavat sielun kurottamaan kauneuden hurmiossa kohti seuraavaa aikaa – se kaikki on tänään poissa.

Sinä olet pidättänyt sateesi ja kaikki elämä on kääriytynyt kippuraan kuin sielulliseen itsesääliin, kuivunut harmaiksi haituviksi, jotka pala kerrallaan murtuvat ja katoavat tuuleen.

Jäljellä on vain muistot ja janosta raksahteleva maa. Sitä minä olen.

Mutta minä tiedän, että vielä sateesi koittavat. Ehkä tänään putoaa yksi vesipisara pilvettömältä, paahtavan kuumalta taivaalta. Ehkä huomenna toinen.

Vielä sateesi tulevat. Vielä tämä maa juo siunaustesi rankkasadetta, eloton ja iloton virkoaa henkiin, kasvit avaavat siipensä ja laulavat ilosta luomisvimmasi kastuttamina.

Onko purosi kuivunut?

”Jonkin ajan kuluttua puro kuitenkin kuivui, koska maassa ei ollut satanut” (1. Kun. 17:7).

Profeetta Elia oli toiminut täsmälleen Jumalan ohjeiden mukaan. Keskellä ankaraa kuivuutta ja nälänhätää hän oli asettautunut asumaan pienen puron äärelle ja sai nauttia päivittäistä huolenpitoa.

Mitä mahtoikaan Elia ajatella, kun hengissä pysymiselle elintärkeä vesi alkoi vähentyä? Päivä päivältä puron pinta laski ja kohta jäljellä oli vain pieni lätäkkö; irvikuva aikaisemmin niin elävästi loiskuvasta elämästä.

Puron piti kuivua kosteaksi saveksi ja siitä vielä kovaksi maaksi ennen kuin Elia sai seuraavan suunnan. Elialle se tarkoitti unettomia öitä ja huokauksien täyttämiä päiviä. Viimeisiä leilejä silmäillen mieleen tulvivat repivät kysymykset: oliko hän kuullut Jumalan ohjeet oikein? Oliko hänen todella määrä olla kuivuneen ojan äärellä, keskellä ei-mitään? Vieläkö Jumala tahtoi huolehtia hänestä? Mitä seuraavaksi?

Onko sinunkin purosi kuivumassa? Käveletkö kuivuudesta halkeilleen joen pohjalla? Silloin on aika kuunnella uusia ohjeita. Ehkäpä yhden puron pitää kuivua, jotta uskaltaisit lähteä taas liikkeelle?

Ilman Keritin puron kuivumista Elia ei olisi koskaan ollut mukana herättämässä kuollutta lasta eloon tai kokenut ruokkimisihmettä. Uskalla soveltaa tämä omaan elämääsi, saat kahlata savessa luottavaisin mielin.