Onneni on olla lähellä Jumalaa

”Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani” (Ps. 73:26).

Psalmin 73 kirjottaja oli joutunut uskon yöhön. Hän tunsi päivä päivältä yhä syvenevää kriisiä itsensä ja olosuhteiden kanssa. Pahinta oli jäytävä kokemus siitä, että toiset saivat nauttia elämästä vailla ongelmia.

Psalmin kirjailija oli omistanut elämänsä Jumalan etsimiselle. Hänen sisällään kiehui kipu siitä, että omistautuminen Jumalalle ei näyttänyt tuovan siunauksia tässä ajassa. Päinvastoin ne, jotka hylkäsivät Jumalan, näyttivät kukoistavan.

”Minä mietin ymmärtääkseni tämän mutta se oli minusta kovin vaikeaa”. Niin se on meillekin. Jokainen syvästi kärsivä joutuu miettimään miksi -kysymystä. Eikä sopivia vastauksia tunnu löytyvän. Paitsi yksi: missä menin niin harhaan? Mitä olen tehnyt väärin?

Psalmin lopussa on Raamatun paradoksaalisimmat ja lohduttavimmat löydät. Ankara kärsimys tarjosi kirjoittajalle huikean näköalan: vaikka kaikki muu menisi, Jumalan läheisyydessä on ihmisen onni.

Juuri kärsimysten keskellä – ei niiden jälkeen tai niitä ennen – psalmista saattoi nähdä Jumalan salaisuudet. Valtakunnan aarteet, joita ei ilman kärsimystä voinut omaksua.

Jumala johdattaa tahtonsa tiellä pimeydessäkin. Hänen valkeutensa häikäisee juuri pimeässä. Kestävin ja tyydyttävin onnellisuus on löydettävissä juuri, kun se näyttää karanneen pysyvästi luotamme.

Minä tiedän sinun tuskasi

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa” (2. Moos. 3:7)

Mooseksen 40 vuoden mittainen korkeakoulu oli päättymässä. Jo syntymästään Egyptin johtajistoon valmisteltu mies oli viimeiset vuosikymmenet asunut muukalaisena pienen kansan parissa. Kunnia ja loisto olivat nöyryyttävästi vaihtuneet lammaskatraan vahtimiseen.

Sitä oppia, mitä Mooses ei voinut saavuttaa ihmisten luomissa oppikouluissa, oppi Hän kantapään kautta Jumalan pitkän ja hitaan tenttimisen kautta. ”Minä pystyn” vaihtui hiusten harmaantumisen kautta ”Sinä pystyt” -uskontunnustukseksi.

Jatkossa Mooses saisi kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan Raamatun lehdillä. Mutta Jumalan ensimmäinen ilmestyminen on huomionarvoinen ja siitä huokuu mitä alimmaksi laskeutuvin lämpö ja huolenpito.

Mooses tunsi Jumalan sen verran, mitä oli Hänestä omalta kansaltaan kuullut. Jumala oli ollut hiljaa kaikki 80 vuotta ennen palavaa pensasta. Siinä on jo itsestään pysähtymisen paikka.

Mitä Jumala halusi Mooseksen ymmärtävän ensimmäisenä? Vastaus ilmenee sanoista, joiden sekaan saa muistijäljiksi vuodattaa muutama kyynel.

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa.” Mooses saa ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen opetella tuntemaan Jumalaa, joka ei vain ole Kaikkinäkevä ja -voipa, vaan joka on ennen kaikkea täynnä myötätuntoa.

Kun Jumala alkaa opettamaan Moosesta omasta olemuksestaan, punainen lanka kulkee alusta saakka Hänen sydämensykkeiden tahtiin.

Sama Jumala alleviivaa tänään jumalallista olemustaan jokaiselle sielulle, joka huutaa elämän tuottamaa kipua. Ei, Jumala ei ole välinpitämätön, ei silloinkaan, kun Hän tuntuu vaikenevan ja olevan etäällä.

Hänen rakkautensa voittaa kaikki ehdot ja esteet. Mistä voin olla siitä varma? Verinen risti on todistusaineistona vertaansa vailla.

Sinun huutosi, oli se äänekästä tai tukahdutettua, saa taivaan aaltopituudet värähtelemään. Sinä et koskaan ole yksin.

Myötätuntoinen Jumala on lähempänä kuin uskot.

Rakkauden varassa

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellei nisunjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää.” Joh. 12:24

Jeesus opetti vertauksella nisunjyvästä, että elämää voi syntyä vain kuoleman kautta. Mutta miten me vihaammekaan kokea kuolemaa. Sehän tarkoittaa luopumista juuri niissä asioissa, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Luopuessamme emme koe elämää vaan kuolemaa. 

Ja kuitenkin juuri niin Jeesus toimii omiensa kanssa. Kun Hän tahtoo lahjoittaa meille yhä rikkaampaa yhteyttä kanssaan, elämää, Hän vie meitä kipujen ja itkujen laaksoon. Siellä meitä pysäytetään ja riisutaan. Me huomaamme ettei elämämme onnellisuus ole kiinni siitä mitä omistamme tai saavutamme eikä siitä miltä näytämme tai mitä muut meistä ajattelevat.

Todellinen elämä on sidottu luopumiseen ja kuolemiseen. Sitä kautta opimme ymmärtämään Vapahtajamme suunnattoman rakkauden ja alamme elää sen varassa. Hänen varassaan.

Ilahduta meitä!

”Ilahduta meitä yhtä monta päivää kuin olet nöyryyttänyt meitä, yhtä monta vuotta kuin olemme kokeneet pahaa” (Ps. 90:15).

Moosekselta rohkeita rukouksen ilmaisuja! Hän katsoo oman ja kansansa elämää taaksepäin ja tuntee kaikkien vaikeuksien vuosien kuristavan sydäntä. Rohkeat ja intiimiä läheisyyttä tulvivat ovat sanat: Sinä olet nöyryyttänyt meitä. Ei siis kohtalo tai huono onni. Jumala on ollut joka päivä ohjaksissa.

Ilahduta meitä. Mooses vetoaa Jumalaan, jonka Hän tuntee rakastavana ja läheisenä. Hän pyytää, että Jumala antaa ilon nousuvesien tulvia sielun erämaihin.

Ilahduta Sinä meitä! Kata armon juhlapöytä keskelle vihollisten ivaa ja uhkauksia. Ole pimeyttä suurempi!

Uudet, ilmavat vedet

”Katso minä teen uutta! … Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle” (Jes. 43: 19).

Syvälle autiomaan paahtavaan ja toivottomaan maahan hautunut. Tai toista mielikuvaa käyttäen menneiden särkymisten, ponnistusten ja kaatumisten vuorotteluun itsensä hukannut, maalattuna häpeän piilottavilla sävyillä.

Sellaiseksi yksi ihminen, yksi Jumalan tuntema ja Jumalan tunteva ihminen voi tänään itsensä tuntea.

Epätoivo on vahva kuin valtava kivi Lasaruksen haudalla ja jos uskaltautuu kyseenalaistaa kiven liikkumattomuutta, mädäntymisen haju tyrmää lopunkin toivon.

Onko Jumala itse sidottu meidän historiaamme tavalla, että Hänkin on hautautunut kuumaan hiekkaan? Onko Hänkin menneisyytemme pakkopaidassa, kyvytön auttamaan, joutuen tyytymään osoittamaan kiveä, joka ei vain pidä sisällään kaikkea kokemaamme läpimätää, vaan samalla estää kaiken keveän ja uuden?

Juuri siihen Jumala vastaa profeettansa kautta kolminkertaisen EI:n! Hän lupaa olla aina suurempi ongelmaamme, oli se sitten kuin vasta-alkava pilvenhaituva kirkkaalla taivaalla tai Nooan aikainen vuosien ja -kymmenten rankkasade.

”Voi rakkaani, etkö tiedä, että minulle on helppoa luoda moottoritie sinne, minne sinä olet kontannut vuosikymmenten ajan, sinne autiomaan saavuttomattomiin? Voi rakkaani, etkö tiedä, että Minun lupausteni voimalla vanha homeinen betonimaaperäsi alkaa särkyä ja elämä alkaa tunkea läpi voimalla, joka on yksinkertaisesti käsittämättömän suuri. Ja silti Minä haluan, että sinä et vain käsittäisi sitä, vaan että voisit kokea sen!”

Ole rauhassa aavikolla sakaalien seurassa. On totta, että et ikinä pääse itse sieltä pois. Mutta jos hiljennyt vain paikallesi ja kuuntelet: Elävä vesi etsii jo uusia uomia – vain tavoittaakseen sinut!

Miksi olet kaukana?

”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?” (Ps. 22: 2).

Kristityn elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu kovettaneen sydämensä, kääntäneen selkänsä ja laittaneen korvatulpat korviinsa. Sellaisia aikoja kokee jokainen ja ne raastavat sisintä, joka yrittää kurottautua avun lähteelle, Isän luokse.

Jumalalle rakas Daavid todella koki, että hänet oli hylätty. Hän kirjoitti sanat, jotka itse Jumalan Poika otti käyttöönsä kuvatessaan omaa kipuaan, sitä samaa Jumalan hylkäämisen kohteeksi joutumista. Mikään ei ollut näille miehille yhtä raastavaa.

Jumala todella tuntuu joskus kuin kätkeytyvän, osaksi kyseessä on hengellisen elämän paradoksaalinen salaisuus, jossa näennäinen kirous muuttuu siunaukseksi, osaksi Jumalan toiminnan voi ymmärtää niin, että etäisyydellä Hän saa meidät etsimään itseään entistä kiihkeämmin.

Me emme oikeastaan käsitä tarvitsevuuttamme Jumalan läheisyydestä ja avusta ennen kuin ns menetämme sen. Jumalan kääntäessä selkänsä huomaamme olevamme kuin kukka, joka alkaa nuutua auringon mentyä pilven suojaan. Ne ovat hyvin arvokkaita oppitunteja.

Selkänsä kääntävä Jumala on itkevä Jumala. Hän kärsii aiheuttaessaan meille kipua mutta Kaikkivoipana osaa nähdä kivun yli paljastuvaan syvempään yhteyteen.

Miksi siis olet hiljaa, etkä tunnu auttavan kaikista huudoistani huolimatta? Vain rakkauden tähden. Rakkauden tähden Isä oli vaiti Poikansa itkiessä apua, kumpikin itki tahoillaan mutta hetken erillään jotta minua ja sinua ei aikuisten oikeasti koskaan hylätä.

Rakkauden tähden Isä on joskus hiljaa meidänkin kohdalla, jotta voisimme ottaa vastaan jotain, mitä emme muuten löytäisi, jotta Jumala saisi kasvaa silmissämme yhä suuremmaksi ja Hänen armostaan tulisi meille enemmän kuin lähde aavikolla.