Uskomaton aarre

”Taivasten valtakunta on kuin kauppias, joka etsi kauniita helmiä” (Matt. 13: 45).

Voin melkein näjdä Jeesuksen ilmeikkäät ja innosta tuikkivat silmät, kun Hän selitti opetuslapsille hengellisen elämän salaisuuksia. Jeesus ei sortunut vaikeisiin teologisiin oppilauselmiin vaan selitti Elämää elämän arkisilla esimerkeillä.

Tähän vertaukseen on hyvä pysähtyä. Taivasten valtakunta on Jeesuksen mukaan niin suunnaton aarre, että sen rinnalla kaikki muu näyttää rihkamalta.

Jeesus ei opettanut, että taivasten valtakunta on helmi, joka sujahtaa nätisti muiden helmien joukkoon. Ei, Hän opetti jostain niin suunnattomasta, että sen löydettyään helmikauppias jopa luovutti muut aarteensa. Oikeastaan kauppias ei pystynyt pitämään aikaisempia aarteitaan uuden rinnalla, ne piti myydä pois.

Ehkä juuri tässä on Jeesuksen vastaus kärsiville ihmisille? Hän vastaa niille, jotka ovat menettäneet ison osan helminauhansa kauniista paloista: ”Älä välitä – sinulla on aarre, joka on verrattomasti kaikkea menettämääsi suurempi!”.

Tämä aarre sisältää yhteyden Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kun nämä kolme astuvat kynnyksen yli yhteyteen kanssasi, sinulla on aarre, joka ylittää käsityskyvyn.

Voit elämän hyytävän viiman näykkiessä ihoasi hypistellä sormillasi etureiden päällä olevaa taskuasi ja hymyillä: Sinulla on aarre, joka luo elämää sinne, missä sinä tänään olet!

En osaa edes rukoilla!

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut kipeästi tunnustamaan itselleni, että en osaa rukoilla. Vaikka olen lukenut aiheesta kymmeniä kirjoja, kuullut puheita ja itsekin siitä opettanut, silti rukouselämässäni on aivan lapsenkengissä.

On aika nöyryyttävää mennä Jeesuksen luokse tyhjin käsin ja sanoa opetuslasten tavoin: ”Opeta minua rukoilemaan” (Luuk. 11:1).

Mutta ehkä kristinusko kiteytyy juuri avuttomuuden tunteeseen? Ehkä oma neuvottomuutemme ja heikkoutemme – ja sen myöntäminen – kuljettaa meitä pienen joen lailla kohti suurta ulappaa?

On vähän jopa noloa sanoa, mutta minusta Jumala on vastannut pyyntööni. Näen Hänen hymyilevän ja sanovan: ”Nyt olet viimein huomannut oman kyvyttömyysi. Nyt on Minun aikani antaa!”

Voisiko usko olla näin helppoa? Voisiko se olla toisaalta jokapäiväistä tarvetta ja pyytämistä ja toisaalta – Jumalan puolelta – iloista antamista?

Käsittämätön armo

”Kun Manasse rukoili Jumalaa, Jumala myöntyi hänen pyyntöönsä” (2. Aik. 33: 13).

Vaikka apostoli Paavali kirjoittikin Timoteukselle olevansa maailman suurin syntinen, Raamatussa eräs toinen henkilö ilmoittautuu kilpaan mukaan. Tämä henkilö on Juudan kuningas Manasse.

Manasse teki niin paljon järkyttäviä ja vääriä asioita, että Raamatun kirjoittajilta tuntuvat välillä loppuvan sanat kesken. Manassen elämää lukeva joutuukin kysymään: onnistuiko hän tekemään elämässään yhtään asiaa oikein?

Manassen pahuudesta kärsivät lukemattomat ihmiset sekä hänen aikanaan että vielä hänen jälkeensä. Raamattu ilmoittaakin, että Manasssen jälkeiset sukupolvet joutuivat pakkosiirtolaisuuteen juuri hänen jumalattomuutensa tähden (2. Kun. 24:3,4).

Jos joku ihminen ei siis ansaitsisi armoa ja anteeksiantamusta, se olisi juuri tämä pohjaan saakka irvokas ja päämäärätietoisen syntinen kuningas. Onkin ihmeellistä, että juuri Manassen elämässä Jumalan armo laskeutuu niin alas, että se alittaa kaikki päättelyketjumme.

Manasse koki armon ja hänen elämänsä suunta muuttui. Keskellä sairasta pahuuttaan hän uskaltautui huutamaan Jumalaa avuksi ja hänen rukouksensa kuultiin. Armo ei myöskään jäänyt vain hänen huulilleen, vaan Jumalan ansaitsematon rakkaus näkyi muuttuneina tekoina.

Kun Jumalan anteeksiantamus riitti Manasselle, ei kenenkään tarvitse jäädä sen ulkopuolelle. Manassella oli tarjottavanaan vain avuton huuto, mutta se riitti, koska se suuntautui oikealle taholle.

Sinusta pidetään huolta!

”Minä sanon Herralle: ”Sinä olet minun valtiaani, sinulta saan kaiken hyvän!” (Ps. 16:2).

Kuinka usein siihen sorrunkaan: katson olosuhteita ja odotan niiden silittävän haavoittua sieluani hellän myötäkarvaan. Laitan viimeiset toivonrippeeni niihin asioihin, joiden toivon muuttuvan ja kun saan huonon uutisen, rysähdän kasaan kuin tyhjä pahvilaatikko lasten temmellyskentän alustana.

Daavid oli löytänyt kipeiden menetysten kautta onnen kaavan, joka ei pettäisi. Yhä uudelleen hän joutui itkemään asioita, joita ei halunnut kokea ja joita ei onnistunut muuttamaan. Sielua uurtavat kyyneleet veivät hänet Elämän lähteelle.

”Sinulta saan kaiken hyvän”. Palaan näihin sanoihin yhä uudestaan. Jos Daavidin sanat pitävät paikkansa, niin silloin minun ei tarvitse vaatia toisia ihmisiä luomaan minulle onnea. Silloin puoliso, työpaikkani esimies, lasteni opettaja, verottaja, naapuri, katsastusmies tai anoppi eivät ole niitä tahoja, joiden varassa elämäni seisoo tai kaatuu.

”Sinulta saan kaiken hyvän.” Kun siis elämäni on yhtä kipeää luovutustaistelua ja pidän kiinni jäljelle jääneestä unirievun nurkasta kuin pyhimmästä aarteesta, silloin saan kääntyä Sinun puoleesi. Sinä olet enemmän kuin mikään muu taho, enemmän kuin ne kaikki yhteensä. Sinä voit antaa enemmän kuin he antavat, joko heidän itsensä kautta, tai sitten vaikka pudottamalla siunauksesi täsmäpommina taivaasta.

Kun minulla on Sinut, minulla on kaikki – silloinkin, kun minulla ei ole mitään.

Miten taistella pyhyyden puolesta?

Eilen sain olla mukana Joensuun Rantakylän seurakunnan Tuomasmessussa. Ehtoollisen alkaessa otin henkisen taka-askeleen: miten minä voisin kelvata Kristuksen yhteyteen? Riittäisikö Jeesuksen armo todella minullekin, näin suurelle syntiselle?

Mietin, kokiko profeetta Jesaja aikanaan jotain samaa? Tosin en tohdi väittää häntä yhtä syntiseksi kanssani mutta Herran kirkkauden valossa hän, n 30-kymppinen pappissukuun kuuluva hyvämaineinen mies koki olevansa auttamattoman saastainen. 

————

On ymmärrettävää, että kun nykyaika siirtää pyhiä rajamerkkejä ja työntää seurakuntaa peränurkkaan, vastaliikkeenä nousee Jumalan pyhyyttä vaativat puheenvuorot. Mutta Jumalaa ei puolusteta ensisijassa sanoin, vaan elämällä todeksi sitä yhteyttä, mistä toisille saarnataan.

Jos seurakunnan kuuluvin viesti on rajanveto oikean ja väärän elämäntyylin puolesta, on jotain olennaista kadotettu. Silloin kristinusko kadottaa sille omalaatuisen piirteensä ja katoaa pieneksi protestiliikkeeksi muiden uskontojen sekaan. 

———–

Erään munkin huudot kaikuivat kerran pitkin luostarin kiviseiniä. ”Voi minun suuret syntini” olivat lähtölaukauksena uskonpuhdistukselle, jonka vaikutuksesta me voimme maksaa asuntolainoja sen sijaan, että ostaisimme anekirjoja kuolleiden omaistemme puolesta. Yksi ihminen koki Jumalan pyhyyden ja sen seurauksena armo löytyi miljoonille. 

———-

Jos me haluamme taistella tänään Jumalan pyhyyden puolesta, ratkaisu ei ole keskittyä muiden synteihin. Kun sen sijaan löydämme syyllisen oman rintakehämme sisältä, olemme oikeilla jäljillä. 

Nähdessämme omat syntimme löydämme samalla sen ytimen, mikä kristinuskosta on vaarassa kadota. Löydämme armon. Löydämme Jeesuksen. Silloin – juuri silloin meillä saattaa jopa olla sanottavaa toisille. Ja silloin taistelemme samalla Jumalan pyhyyden puolesta, mutta muuttuneen asein: rakastamalla.