Tahtoisitko valita pimeän?

”Joka löytää elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” (Matt. 10: 39).

Mitä tarkoittaa elämän kadottaminen Jeesuksen tähden? Luulen, että se on luopumista siitä ihanteesta, joka meillä jokaisella on elämämme suhteen.

Saatan pitää normaalina elämänä terveyttä, hyvää toimeentuloa, onnellisia ihmissuhteita ja sielun onnellisuutta. Kun joku näistä puuttuu, mieleni näyttö vilkuttaa vikatilaa kuin auton mittaristo ja huomioni kiinnittyy ”normaalin” takaisin saamiseen.

Meidän on hyvin vaikeaa hyväksyä elämällemme eri raiteita, kuin mihin olimme tottuneet tai mitä ihailemme toisten elämässä. Kapinoimme kipuja joihin joudumme ja rukoilemme menetettyjen asioiden palaamista.

Elämän kadottaminen saattaa tarkoittaa kaikkia niitä kipeätä asioita, joiden keskellä olet tänään. Oletko uskaltanut ajatella, että Jumala ei ole vain sallinut elämäsi pimeää vaan Hän on valmistanut sen parhaaksesi? Uskallatko uskoa, että jokainen kohtaamasi asia tulee eteesi, jotta löytäisit jotain entistä parempaa?

Elämän kadottaminen on suostumista ristin nostamiseen harteille. Se on kuolemantuomio omalle itsekkäälle elämälle, joka aina haluaa muttei koskaan luopuisi. Risti ei ole muodikasta länsimaisessa kulttuurissamme; Miten elämän kadottaminen voisi olla Jumalan tahdon mukaista?

1800-luvun saarnaajien ruhtinaaksi kutsuttu Charles Spurgeon kärsi syvistä masennuskausista. Sen lisäksi hänellä oli ankaria fyysisiä vaivoja. Hän ymmärsi jokaisen masennuskauden olevan Jumalan valmistusta yhä syvemmälle jumalasuhteelle. Kirkkautta ja voimaa edelsi aina erittäin kipeä tyhjentyminen. Spurgeon totesi elämänsä lopulla, että hän olisi valmis menemään yhä uudelleen syvyyksiin, jotta oppisi lohduttamaan masentuneita.

Älä ollenkaan pelkää niitä ahdinkoja joissa olet. Et ole sattumusten tai ihmisten virheiden summa. Elämäsi saa muotoa muualta kuin omista virheistäsi. Kadotus on syvä mutta mitä alemmas putoat, sen syvemmän lähteen löydät.

Myötätunnon mitta

”He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa” (Matt. 23: 4).

Jeesus kritisoi aikansa papistoa. Hänen sanojensa mukaan he opettivat Mooseksen lakia eli Jumalan tahtoa monessa kohdin oikein, heiltä puuttui tosin oikea näkökulma.

Hengellisellä johtajistolla oli monia sellaisia etuoikeuksia, joita opetettavilla ei ollut. He olivat monesti hyväosaisia ja toimeentulevia ja heillä oli hyvät edellytykset keskittyä hengellisiin harjoituksiin.

Ylipapit ja heidän seuraajansa elivät pilvenhattaralla yltäkylläisyyden keskellä. Fariseukset pyrkivät sen sijaan olemaan kansanpuolue; he pyrkivät elämään tavan rahvaan keskellä tavallista, Jumalalle omistautunutta elämää. Jotain kuitenkin puuttui.

Opetuksen sävy muodostuu usein opettajan omien elämänkokemusten kautta. Jos elämä on ollut suotuisaa, jaksaa ihminen kantaa painavampaa vaatimusten reppua. Toisen elämä voi olla puhdasta arjen selviytymiskamppailua.

Jeesuksen ajan hengelliset opettajat pitivät uskonnollis-eettistä mittanauhaa korkealla. Ei Jeesuskaan sitä ollut alentamassa, Jumala oli Hänellekin pyhä. Mutta Jeesuksen opetus soljui säälin ja rakkauden täyttämästä sielusta. Hän ei tyytynyt vain lausumaan painavia sanoja ja katsomaan kuinka ihmiset lyyhistyivät niiden alle, ei, Hänen intohimoinen suhtautuminen heikkoihin ei sallinut sitä.

On mielenkiintoista, miten Jeesus täytti aikansa kirkosalit ja luentohuoneet. Hän itseasiassa nosti pyhyyden riman aikansa opetusta korkeammalle ja silti särkyneet janosivat Hänen sanojaan niin, että olisivat ilman ruokkimisihmeitä nääntyneet erämaahan.

Myötätunto on kallis hyve. Se on todellinen Hengen hedelmä. Se annetaan lahjana niille, jotka särkyvät painojensa alle. Heistä jumalallinen lempeys voi valloittaa uupunutta maailmaa.

Järkkynyt mieli ja kävelyä veden päällä

”Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli heidän luokseen kävellen veden päällä” (Matt. 14: 25).

Jeesus oli huonossa kunnossa. Hän oli uupunut palvelutyöhönsä. Sukulaismies Johannes Kastaja oli juuri murhattu ja ristin vääjäämättömyys painoi harteilla kestämättömän kovaa; Jeesusta odotti sama kohtalo.

Hän yritti saada sielunsa tasapainoon ja hakeutui yksinäisyyteen. Lohdutusta kaipaavat ihmiset seurasivat periksiantamattomina ja Jeesuksen myötätunto pakotti palvelemaan.

Ihmisiä palveli sielultaan järkkynyt Jumalan Poika. Myötätunto ajoi ahdistuksen edelle. Mutta Jeesus tarvitsi kipeästi olla Isän kanssa. Hän laittoi tyydyttyneet ihmiset paluumatkalla, opetuslapset veneeseen ja jäi yöksi seurustelemaan Isän kanssa.

Mitä sanoja tuohon yöhön mahtuikaan. Uskon, että se oli täynnä kyyneleitä, vavisuttavaa kipua, epäilyksen hämärää ja edessä olevan ristin painoa.

Juuri tämän yön jälkeen Jeesus käveli veden päällä. Minä uskon, että ei ainoastaan Pietari kysellyt samana yönä kysymystä ”kantaako järven pinta todella painoani?” Uskon, että Jeesus haki samaa vastausta ottaessaan ensimmäistä askelta. ”Kestänkö paineessa? Jaksanko olla uskollinen kuolemaan saakka? Uskallanko ja kykenenkö täyttämään Isän antaman kutsun?”

Pimeää yötä seurasivat keveät askeleet myrskyisällä Gennesaret -järvellä. Koetuksen tuli oli rauhoittunut sielun seurusteluun Isän kanssa. Kävely veden päällä oli rohkeaa elämistä keskellä mahdottomuutta – ja silti keskellä Isän tahtoa.

Tiedämme, että Pietari yritti hetken päästä samaa ja upposi. Mutta oletko pysähtynyt ajattelemaan Jeesuksen riemukasta kävelyä? Hän ei uhmannut luonnonlakeja vain näyttääkseen että Hän pystyi vaan koska veden varassa seisominen edusti sielun taivuttamista Isän tahtoon. Siitä syntyi elämisen keveys.

Niin, siihen minuakin kutsutaan. En osaa tänään kävellä veden päällä, mutta tiedän jotain siitä, miltä tuntuu olla mieleltään järkkynyt. Etsin samaa yksinäisyyttä Vapahtajani kanssa. Jeesus näytti tien yhteiseen ikeeseen. Yhteiseen kipuun ja yhteiseen riemuun.