Kategoria: 1. Mooseksen kirja

”Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: `Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo.´” (1. Moos. 37:35).

Jaakob oli elämänsä kanssa kuin metsästetty kauris, joka yritti välttää luoteja ja aina osuman saaneena selvitä eteenpäin sillä, mitä menetykset olivat jättäneet jälkeensä.

Joosefin menetys oli osuma, joka lävisti sydämen. Tarmokas mies ulvoi kivusta ja käpertyi niin kasaan, etteivät läheiset saaneet häneen enää kontaktia. Apua oli tarjolla, mutta Jaakob ei nähnyt enää muuta kuin rankkasateen, joka huuhtoi pois kaiken elämänhalun.

Joosefin menetys kertoo niin suuresta kivusta, etteivät sanat tavoita tunnetta. Yksi uutinen, yksi soitto tai viesti, yksi keskustelu tai yksi diagnoosi voi viedä pohjan koko elämältä, järisyttää niin, ettei tukevaa maata jalkojen alle enää löydy. Elämä tuntuu sen jälkeen vain harmaalta tyhjäkäynniltä, tarkoituksettomalta kidutushuoneelta, jossa harvat paremmat päivät ovat lähes siedettäviä kunnes muistot repivät kaiken taas auki.

Jaakob ei olisi koskaan yksin päässyt jaloilleen. Läheiset eivät saaneet häntä eloon. Mutta Jumala itse, särkyneiden sydänten korjaaja, teki ihmeen. Kun Jaakob kuvitteli elämänsä olleen ohi, Jumala käänsi ihmevipua ja loi todellisuuden, mikä oli moninkertaisesti enemmän, kuin mihin Jaakob parhaissa unelmissaankaan olisi ulottunut.

Menetyksellä on hirveä voima. Sen tietävät vain ne, jotka ovat sen kokeneet. Mutta Jumalan voima ja elämä ylettyy menetyksiä korkeammalle. Siihen saa luottaa kuin ainoaan hohtavaan majakkaan.

”Niin Jaakob sanoi perheelleen ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan: ”Poistakaa vieraat jumalat, joita teillä on keskuudessanne ja vaihtakaa vaatteenne” (1. Moos. 35: 2).

Kantaisä Jaakob oli palannut 20 vuoden pakomatkalta takaisin kotiseuduilleen Kanaanin maahan. Takana oli monia kipeitä kokemuksia, petoksia ja petetyksi tulemisia eikä jatkokaan näyttänyt hyvältä.

Juuri kun elämä näytti asettuvan aloilleen Sikemin kaupungin kupeeseen, Jaakobin tytär raiskattiin. Dinan veljet juonittelivat koston ja niin koko Sikemin miehet tapettiin.

Jaakob oli varma, että alueen asukkaat reagoisivat tilanteeseen ja hänen perheensä tuhottaisiin – olihan Sikem merkittävä kaupunki alueella, jossa Jaakobin porukka oli kyläileviä muukalaisia.

Kun Jaakob vapisi pelosta eikä tiennyt mitä tehdä, Jumala ilmestyi ja käski hänen muuttaa Beeteliin. Paikka oli sama, jossa Jumala oli ilmestynyt hänelle pakomatkan alussa, 20 vuotta aikaisemmin.

Hätä ja ahdistus sai Jaakobin äärimmäisiin toimenpiteisiin. Siihen saakka sallitut epäjumalankuvat ja patsaat piti luovuttaa pois ja tehdä hengellinen ryhtiliike. Liekö Jaakobin lempivaimollakin Raakelilla vielä ollut isältään anastamat epäjumalanpatsaat mukanaan?

Jaakob oli elänyt jo pitkään Jumalan yhteydessä. Takana oli Jabbok-joen kamppailu ja monet Jumalan ihmeelliset ilmestykset. Silti vasta nyt oli aika tehdä täyttä totta.

Eikö olekin niin, että samoin meidän elämäämme luikertelee tapoja ja tottumuksia, jotka eivät ehkä kestä päivänvaloa, mutta joista emme silti aina ole turhan tarkkoja? Vuosien vieriessä saatamme venyttää omantuntomme rajoja ja oppia elämään sopusoinnussa ahneuden, katkeruuden, armottomuuden tai kateuden kanssa?

Jumala antaa meille mahdollisuuksia välitilinpäätöksiin. Ne ovat hetkiä, joissa olemme kuin huvipuiston vuoristoradan jyrkässä alamäessä, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Ahdistukset tekevät meidän neuvottomiksi ja juuri avuttomuutemme saa meidät etsimään Jumalaa.

Jaakob selviytyi naapurikaupunkien kostolta. Raamattu mainitsee, että Jumala erikseen varjeli Jaakobia ja hänen perhettään kyseisessä tilanteessa. Jumalaan turvaaminen kannatti – myös siitä näkökulmasta, että tapauksen jälkeen kuormajuhtien laukkujen painot olivat muutamia kymmeniä patsaita kevyemmät.