Mitä häpeä on? Mistä se tulee? Voiko siitä vapautua? Tällä luennolla Eija Porspakka avaa joitakin asioita häpeästä ja syyllisyydestä sekä ennen kaikkea siitä, kuinka häpeästä voi vapautua.
Jeesus Kristus kantoi syntimme, syyllisyytemme, sairautemme, taakkaamme ja kaiken häpeämme. Hänen täydellisen sovituksen kautta voimme vapautua häpeästä.
Jes. 61:7 ”Häpeänne hyvitetään teille kaksin kerroin, ja pilkatut saavat riemuita osastansa. Niin he saavat kaksinkertaisen perinnön maassansa; heillä on oleva iankaikkinen ilo.”
”Käännä silmäni pois turhuutta katselemasta, anna minun saada virvoitus Sinun teilläsi” Ps. 119:37
Isä, en minä osaa kävellä luoksesi. Olen kaikkien näiden vuosien jälkeen alkanut uskoa, että sinun luonasi on rakkautta ja uudeksi luomista – minuakin varten.
Mutta kävelen pilkkopimeässä. Olen joutunut kuin taikametsään, jossa puut sitovat latvansa yhteen peittääkseen pilvistä vapaan kirkkautesi.
En näe enää tähteä, joka johtaisi minut luoksesi. Katsoin hetken ajan muualle, etsin olisiko taivaalla muitakin tähtiä. Hukkasin Sinut. Kadotin sen, mikä piti kaikkea muutakin koossa.
Isi, miten löytäisin täältä pois? Miten osaisin valita oikean suunnan, miten tietäisin minne askeleeni suuntaan, kun olen riipaisevan hämärän peittämä?
Olen uupunut. Olen Isä yrittänyt juosta kiivaasti takaisin luoksesi mutta jokainen liike on saanut minut syvemmälle Sinun poissaolostasi vääristyneeseen maailmaan.
Isä, minä en osaa tänään muuta kuin pysähtyä. Vedän viimeisillä voimilla jarrua ja jään sielua viiltävään pysähtymiseen. Vain tässä huomaan juoksuni turhuuden, kaikki elämäni päämäärät, jotka johtivat aina sivuun Sinusta.
Vain tänään huomaan, että minä olen kuin Sinua hylkivä vastamagneetti.
Isä, on kipeää sanoa se Sinulle ääneen: minä en osaa, en tahdo, en jaksa, en löydä. En enää edes etsi kuin tämän huokauksen verran.
Arvottomuus ja häpeä rusentaa minua paksujen juurien sekaan. Onko nyt se hetki, jolloin olen muuttuva jälleen maaksi? Taistelisin vastaan, hakkaisin itsekkyyden ja synnin juuret poikki, polttaisin turhuuden puut elämäni uhrin alla, jos vielä jaksaisin.
Ei minusta ole itseni pelastajaksi. En osaa suunnistaa edes antamasi kartan ja kompassin avulla.
Jos Sinä et Isä halua etsiä minua, jään omaan pimeyteeni. Jos et ole minun suuntavaistoani vahvempi, en pääse syliisi. Jos Sinä et rakasta minua tavalla, joka tuo kodin joka päivä luokseni, jopa pimeimpään pimeyteen, olen orpo ja koditon.
Hapuilen pimeässä. Hapuilen viimeiseen henkäykseen saakka, jos annat minulle rakkauttasi ansion mukaan.
Polveni notkahtavat, reppuni on liian raskas. Putoan pitkään, päästän irti, jätän kohtaloni Sinun armosi varaan.
En putoa maaksi, en julmien oksien sitomaksi, vaan Sinun Syliisi. Putoan sinne, minne en osannut itse juosta: Kotiin.
”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).
Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.
Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.
Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.
Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.
Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.
Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.
Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”
Ajattele seisovasi oven edessä, jonka lävitse tulvii vastustamattomasti ylimaallinen valo. Jotenkin vain tiedät, että sen takana on itse Herra Jeesus Kristus. Ehkä mieleesi tulee monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia? Miten suhtaudut erityiseen tilanteeseen? Avaatko oven ja astut kynnyksen ylitse?
Minä en ole omalla kohdallani ollut aina ihan varma. Vapahtajani olisi vain pienen esteen takana, ja voisin juosta Hänen syliinsä. Mutta kelpaisinko minä? Miten Jeesus suhtautuisi minuun?
Sykarin kaivolla oli eräänä päivänä 2000 vuotta sitten nainen, joka oli jäänyt yhteisön ulkopuolelle. Hän oli vältellyt ihmisiä vuosien ajan eikä varmasti olisi kyennyt astumaan kaiken läpäisevään valoon. Hän oli häpeänsä vanki.
Johannes kertoo evankeliumissaan, että Jeesuksen piti tuona päivänä kulkea Sykarin paikkakunnan kautta. Ei hänen olisi välttämättä tarvinnut – normaali reitti vei Samarian vierestä pitkin Jordanin sivustaa. Mutta Jeesus tahtoi vapauttaa häpeänsä alle jääneen ihmisen. Nainen ei olisi kyennyt avaamaan ovea, mutta silti hän ei jäänyt armon ulkopuolelle. Rakkaus tulvi yli vastusten.
Johanneksen evankeliumin neljäs luku on omistettu yhdelle syrjään jääneelle ja menneisyyden vangitsemalle ihmiselle. Tämä kertoo siitä, kuinka monta askelta Jeesus on ollut ja on edelleen valmis ottamaan saadakseen lahjoittaa meille Elämän. Elävää vettä on tarjolla ilmaiseksi.
Toissapäivänä olin pitämässä Yksin armosta -iltaa Kangasniemellä. Puheeni lopussa kuulin itseni esittävän kuulijoille haasteen, jonka yritin esittää niin toiveikkaasti, että itsekin pystyisin siihen: ”Sano itsellesi aamulla herätessäsi, että olet ihana. Se on Jumalan viesti sinulle.”
Aamu tuli, avasin silmät ja muistin haasteeni. Nyt olisi aika kokeilla sitä. Sanoin ensimmäisen ”olen” -sanan ja pyrskähdin nauramaan. Heleää ja kipeää naurua. Ihana oli viimeinen sana, jonka itseeni voisin määrittää.
Tänään en herätessäni enää sanonut sanaakaan, kuuntelin vain ääniä sielussani. Ne ovat julmia, haavoittavia ja rusentavia ääniä. Pahinta on, että ne esittäytyvät aitoina ja tosina, niillä on vastaansanomaton todistusaineisto mukanaan: minun elämäni.
Omien äänieni vastapainoksi avaan Raamatun jokaisena aamuna ja istahdan sen ääreen rauhassa kahvi toisessa kädessä. En voi kuin ihmetellä, miten Jumala puhuu toisenlaisia sanoja. Hän todella tahtoo vakuuttaa ja alleviivata: ”Olen rakastettu. Ihana. Ristin arvoinen.
Toinen ääni vie minua merkityksettömyyteen ja masennukseen. Piiloon. Toinen ääni kutsuu esille, ihailee ja sivelee hellästi. Taidan sekoittaa ne keskenään, joka päivä. Onko juuri se sielujemme vihollisen paras taktiikka?
Miten Jumala saisi puhuttua rakentavia, luovia, elämää synnyttäviä sanoja minulle, häpeän lapselle, minulle, jonka korvat täyttävät 24/7 syyttävät ja ilkkuvat äänet? Jään miettimään. Selvää on se, että se on haasteellinen tehtävä.
Luulen Hänen hipaisevan poskeani ja sanovan: ”Olet ihana.” Miljoonannen kerran ja kuin ensimmäisen kerran.
