Mitä häpeä on? Mistä se tulee? Voiko siitä vapautua? Tällä luennolla Eija Posti avaa joitakin asioita häpeästä ja syyllisyydestä sekä ennen kaikkea siitä, kuinka häpeästä voi vapautua.
Jeesus Kristus kantoi syntimme, syyllisyytemme, sairautemme, taakkaamme ja kaiken häpeämme. Hänen täydellisen sovituksen kautta voimme vapautua häpeästä.
Jes. 61:7 ”Häpeänne hyvitetään teille kaksin kerroin, ja pilkatut saavat riemuita osastansa. Niin he saavat kaksinkertaisen perinnön maassansa; heillä on oleva iankaikkinen ilo.”
”Käännä silmäni pois turhuutta katselemasta, anna minun saada virvoitus Sinun teilläsi” Ps. 119:37
Isä, en minä osaa kävellä luoksesi. Olen kaikkien näiden vuosien jälkeen alkanut uskoa, että sinun luonasi on rakkautta ja uudeksi luomista – minuakin varten.
Mutta kävelen pilkkopimeässä. Olen joutunut kuin taikametsään, jossa puut sitovat latvansa yhteen peittääkseen pilvistä vapaan kirkkautesi.
En näe enää tähteä, joka johtaisi minut luoksesi. Katsoin hetken ajan muualle, etsin olisiko taivaalla muitakin tähtiä. Hukkasin Sinut. Kadotin sen, mikä piti kaikkea muutakin koossa.
Isi, miten löytäisin täältä pois? Miten osaisin valita oikean suunnan, miten tietäisin minne askeleeni suuntaan, kun olen riipaisevan hämärän peittämä?
Olen uupunut. Olen Isä yrittänyt juosta kiivaasti takaisin luoksesi mutta jokainen liike on saanut minut syvemmälle Sinun poissaolostasi vääristyneeseen maailmaan.
Isä, minä en osaa tänään muuta kuin pysähtyä. Vedän viimeisillä voimilla jarrua ja jään sielua viiltävään pysähtymiseen. Vain tässä huomaan juoksuni turhuuden, kaikki elämäni päämäärät, jotka johtivat aina sivuun Sinusta.
Vain tänään huomaan, että minä olen kuin Sinua hylkivä vastamagneetti.
Isä, on kipeää sanoa se Sinulle ääneen: minä en osaa, en tahdo, en jaksa, en löydä. En enää edes etsi kuin tämän huokauksen verran.
Arvottomuus ja häpeä rusentaa minua paksujen juurien sekaan. Onko nyt se hetki, jolloin olen muuttuva jälleen maaksi? Taistelisin vastaan, hakkaisin itsekkyyden ja synnin juuret poikki, polttaisin turhuuden puut elämäni uhrin alla, jos vielä jaksaisin.
Ei minusta ole itseni pelastajaksi. En osaa suunnistaa edes antamasi kartan ja kompassin avulla.
Jos Sinä et Isä halua etsiä minua, jään omaan pimeyteeni. Jos et ole minun suuntavaistoani vahvempi, en pääse syliisi. Jos Sinä et rakasta minua tavalla, joka tuo kodin joka päivä luokseni, jopa pimeimpään pimeyteen, olen orpo ja koditon.
Hapuilen pimeässä. Hapuilen viimeiseen henkäykseen saakka, jos annat minulle rakkauttasi ansion mukaan.
Polveni notkahtavat, reppuni on liian raskas. Putoan pitkään, päästän irti, jätän kohtaloni Sinun armosi varaan.
En putoa maaksi, en julmien oksien sitomaksi, vaan Sinun Syliisi. Putoan sinne, minne en osannut itse juosta: Kotiin.
”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).
Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.
Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.
Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.
Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.
Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.
Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.
Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”
