Julmat sudet

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.” (Apt. 20:29)

Apostoli Paavali piti viimeistä puhettaan Efeson seurakunnan johtajille. Hänen elämänsä ja työnsä oli loppusuoralla, armon apostolin aika oli käymässä vähiin. Paavali oli taistellut armon evankeliumin puolesta vuosikymmenet ja nyt hän pelkäsi, miten evankeliumin kävisi hänen jälkeensä.

Julmat sudet vievät lauman reunamilta huolettomia ja suojattomia lampaita. Nämä sudet tuhoavat sanoilla. Ne ovat pukeutuneita lampaiden vaatteisiin ja puhuvat Hyvästä Paimenesta, mutta samalla taluttavat saaliitaan yhä kauemmaksi Hänestä.

Susien voima on ”mutta” -sanassa. Ne nyökyttävät armolle ja evankeliumille ja lisäävät sitten perään: ”mutta sinun täytyy…” Niin lauman perässä kulkevat lampaat hidastavat vauhtiaan, alkavat katsoa itseään ja jäävät lopulta sivuun.

Paavalin kutsumus ja tehtävä oli rohkaista kristittyjä luottamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän käytti joskus koviakin sanoja, mutta vain saadakseen itsepäiset lampaat kääntämään katseensa Hellään Paimeneen.

Luottamus tuhotaan ehdollistamalla armo. Jos armo ehdollistetaan, kyseenalaistetaan Kristuksen kyky ja tahto pelastaa.

Varo julmia susia lampaiden vaatteissa.

Hieman armollisuutta?

”Efesokseen saapui Apollos-niminen juutalainen, syntyisen Aleksandriasta. Hän oli puhetaitoinen mies ja hyvin perehtynyt kirjoituksiin.” (Apt. 18:24)

Apollos-nimisestä juutalaisesta miehestä oli tullut kristitty. Hän tunsi Raamattunsa hyvin, hänellä oli selvästi opettamisen armolahja ja hänestä mainitaan, että ”hän puhui Hengessä palavana”, eli Pyhä Henki vaikutti vahvasti Apolloksen opetuksessa.

Mutta me huomaamme, että Apolloksen ymmärryksessä ja opettamisessa oli puutteensa: hän ei ollut ymmärtänyt kristillistä kastetta vaan opetti edelleen Johannes Kastajan tyyliin parannuksen kastetta. Apollos ei myöskään tiennyt, että kristityt saisivat Pyhän Hengen uskoontulossaan.

Onneksi Apolloksella oli armollisia ja kypsiä kristittyjä ympärillään. He eivät alkaneet juoruta Apolloksen puutteista vaan tarkensivat hänelle kristillisen opin pääkohtia. Apollos oli itse myös kyllin nöyrä ottaakseen opetusta vastaan ja hänestä tuli vahva ase Jumalan käyttöön.

Tässä on selvä opetus meille. Mekin näemme toisten kristittyjen ja yhteisöjen puutteellista ymmärrystä ja olemme vaarassa katsoa heitä alaspäin ja ilkkua heidän puutteilleen. Mutta Jumala käytti Apollosta hänen puutteistaan huolimatta. Jumala tiesi, että Apollos oli matkalla kohti Kristuksen täyttä ymmärrystä.

Matkalla me olemme kaikki. Olemme kehityksessämme eri vaiheissa ja kirkkokuntina näemme asiat eri tavalla. Joku totuus on toiselle selvempi kuin toiselle. Silti Jumala voi käyttää meitä itse kutakin vajaasta ymmärryksestämme tai elämästämme huolimatta.

Ylpeys estää kohtaamisen ja kasvun. Kun minä pidän itseäni liian oikeaoppisena kuullakseni toisten tärkeitä huomioita, olen vaarassa jämähtää paikoilleni. Sen sijaan, että juoruan toisten kristittyjen puutteista, minun tulisi rukoilla heidän puolestaan. Ja rohkaista heitä jatkamaan ja omistamaan yhä suuremman Kristuksen.

Auta minua!

”Yöllä Paavali näki näyn. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: `Tule Makedoniaan ja auta meitä.´” (Apt. 16:9)

Paavali oli toisella lähetysmatkallaan Trooaassa, Aasian maakunnan luoteiskulmalla. Hän näki yöllä näyn, jossa nykyisen Kreikan alueella asuva mies pyysi häntä auttamaan häntä ja maanmiehiään. He olivat hädässä ja tarvitsivat evankeliumia.

Jumala antaa tätä samaa näkyä meille joka päivä. Me näemme sen puistossa makaavassa alkoholistissa. Samoin yksinhuoltajaäidin liian raskaassa arjessa. Näemme sen elämäänsä kyllästyneissä ihmisissä, jotka ovat menettäneet toivonsa ja päämääränsä. Näemme sen liian monissa kristityissä, jotka taistelevat riittämättömyytensä kanssa.

”Auta meitä”. Me kyselemme Jumalalta, mikä voisi olla minun paikkani Hänen suunnitelmassaan. Hän osoittaa meille kärsivää naapuriamme, ystäväämme, työkaveriamme ja kuistaa: ”Auta Häntä”.

Me autamme kärsivää maailmaa ja kärsiviä ihmisiä asettumalla heidän rinnalleen. Olemalla ihmisiä. Kärsivä ihminen ei kaipaa ylhäältä annettuja neuvoja ja ohjeita, hän kaipaa lähimmäisen rakkautta. Tunnetta siitä, että toinen oikeasti välittää.

Jos meistä näkyy ihmisyys ja aito välittäminen, silloin meille avautuu väyliä kertoa elävästä ja todellisesta kärsivien Auttajasta.

”Auta minua” on minun huutoni. Ja ehkä myös sinun. Me tarvitsemme toisiamme. Rohkaisua, vierellä kulkemista.

Samalla se on lähimmäisen huuto minulle. ”Herra, älä anna minun katsoa vain omaa puutettani, anna minun nähdä Sinun silmin. Anna minun tuntea Sinun sydämesi kautta.”


Vaikeudet opettavat nöyryyttä

”Barnabas lähti sitten Tarsokseen etsimään Saulia.” (Apt. 11: 25)

Apostoli Paavali joutui halki elämänsä kokemaan lukuisia vaikeuksia ja hänen elämänsä tuntui eräässä mielessä olevan matkaa ahdistuksesta toiseen. Jeesus sanoi hänelle jo kutsumuksen alussa, että hän joutuisi kärsimään paljon. Ehkä juuri siitä syystä Paavali oli niin rakastunut Jeesukseen ja hänen elämäänsä leimasi ahdistusten ohella myös Jumalan armon kirkkaus?

Paavali ei tainnut olla omalta persoonaltaan ihan vaatimattomin ja helpoin tapaus. Uskoontulemisensa jälkeen hän vaikutti aiheuttaneen kohuja missä liikkuikaan. Merkille pantavaa on, että vasta kun muut apostolit lähettivät keskenkasvuisen ja väittelynhaluisen Saulin (Paavalin toinen nimi ja tarkoittaa suomeksi ”suurta”) Jerusalemista kotikaupunkiinsa Tarsokseen, Raamattu mainitsee, että koko Kristuksen kirkolla oli rauha (Apt. 9: 30,31). Paavali oli jo alusta lähtien inhimillisen katsantotavan mukaan mitä sopivin ihminen herätyksen välikappaleeksi, Jumalan silmissä hänet piti siirtää syrjään opettelemaan nöyryyttä ja Kristuksen sisäistä tuntemista.

Aikaa kului ja Jumalan seurakunta jatkoi kasvuaan. Paavali on hävinnyt kuvasta. Seuraavan kerran, kun Raamattu mainitsee hänet, kyseessä on Antiokiassa syntyneestä herätyksestä ilmennyt tarve. Tällä kertaa Paavali ei tuo itseään esille vapaaehtoisesti, hänet täytyy hakea työhön. Kukapa olisi sopivampi mies tehtävään, kuin Barnabas? Hänen alkuperäinen nimensä Leevi oli apostolien toimesta muutettu Barnabakseksi (rohkaisija), koska hän oli todellinen toisten rohkaisija ja esille nostaja (Apt. 4: 36). Paavali tarvitsi tuekseen ihmisen, joka osasi rohkaista sivuun laitettua ja oman rohkeutensa menettänyttä apostoliparkaa. Tässä vaiheessa Raamattu vaihtaa Saulin nimeksi Paavalin, joka tarkoittaa ”pientä”.

Barnabaksen rohkaisevan ystävyyden myötä Paavali uskaltautui jälleen antamaan itsensä Jumalan valtakunnan työlle. Ja mitkä tulokset siitä seurasivatkaan! Hän ei enää tuonut esille itseään, vaan Herraa Jeesusta Kristusta. Vaikeuksien kouluissa oli riisuttu omaa vahvuutta ja luottamusta omaan osaamiseen; tilalle oli tullut hiljainen mutta syvä luottamus Vapahtajaan. Jeesus pystyi toimimaan Paavalin elämän kautta hämmästyttävin tuloksin.

vaikeudetopettavat

Armo hävisi jo Paavalin jälkeen!

”Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes.” (2. Tim. 1:15)

Minua itkettää ajatella näitä Paavalin sanoja. Kyseinen lause on lainaus viimeisestä Paavali kirjeestä. Hän oli suurenmoinen pakanoiden apostoli, itsensä Kristuksen Jeesuksen suoraan opettama ja alkukirkon ensimmäinen teologi. Silti hän koki vastustusta sanomansa takia koko elämänsä ja lopulta – elämänsä ihan lopulla – hän näki kuinka vastustajat veivät voiton. Evankeliumin totuus hävisi Paavalin sanojen mukaan koko Aasian maakunnasta, käsittäen Efesoksen, Galatian, Kolossan ja lukuisia muita Paavalin perustamia seurakuntia. Paavali näki siis elämänsä lopulla inhimillisen näkökyvyn mukaan elämäntyönsä valuvan hukkaan.

Paavali oli oikeassa viimeisessä, Apostolien teoissa kirjatussa puheessaan Efeson vanhimmille:  ”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä…” (Apt. 20:29,30). Näin todella kävi. Paavali näki jo eläessään, että evankeliumin totuus hävisi suuresta osasta silloista kristikansaa.

Näkymät sen jälkeen vain synkkenivät. Jo ensimmäisellä ja varsinkin toisella vuosisadalla jKr. synti suhteellistui ja armo muuttui lähemmäs juutalaista ansio- ja palkkio-oppia. Syntejä alettiin luokittelemaan eri luokkiin niiden vakavuuden mukaan niin, että lopulta hyvä ihminen pystyi pitämään suhteellistetun lain vaatimukset. Kauaksi oltiin ajauduttu Paavalin julistamasta evankeliumista. Paavalin mukaan kaikki ihmiset olivat yhtä syntisiä ja itsessään toivottamassa tilassa ja vain ulkoapäin tuleva evankeliumin sanoma, syntienanteeksiantamus, toi pelastuksen. Tiivistettynä: Kristus hävisi ja ihmisen omat mahdollisuudet kukoistivat.

Kirkkohistoriassa Augustinus 300-luvulla ja Luther 1500-luvulla nostivat uudelleen esille Paavalin eli Raamatun evankeliumin. Mutta Lutherin jälkeen Kristus on taas hävinnyt ihmisen tieltä.

Nykyään käytetään paljon sanoja Kristus, armo ja evankeliumi. En haluaisi olla tylsimys tai rauhanrikkoja, mutta meidän olisi syytä opetella oikein noiden sanojen sisältö ja verrata sitä siihen opetukseen, jota kuulemme. Mielestäni koskaan ei opetus ole ollut niin sekavaa kuin tänään. On syytä ystävät paneutua Raamattuun ja kuunnella vanhoja, koeteltuja Jumala miehiä ja naisia. On syytä palata Kristuskeskeiseen julistukseen ja uskoon. Uskon armoherätykseen, mutta samalla mietin Jeesuksen sanoja: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”

Armohavisijopaavalin_paju