Hiljainen kuolemankoulu

”Kun oli kulunut neljäkymmentä vuotta…” (Apt. 7: 30)

Mooses oli kaikinpuolin valmis Jumalan käyttöön. Hän oli mies parhaassa iässä, saanut parhaan koulutuksen ja omasi huikean karisman. Nyt oli aika toimia.

Mooses epäonnistui surkeasti. Seuraavat vuosikymmenet hän taatusti soimi itseään tuhansia kertoja: ”Miten minä saatoin toimia niin typerästi? Nyt on kaikki ohi, elämäni valuu hukkaan täällä Midianin autiomaassa.”

Kuinka pitkä aika on neljäkymmentä vuotta? Se on aika, jolloin näky kuihtuu, voimat vajuvat ja elämä alkaa näyttäytyä vain peräpeilistä. Siinä vaiheessa Jumala kutsui Mooseksen huimaan seikkailuun.

Oletko sinä katsonut viimeaikoina peräpeiliin? Ajatteletko, että elämäsi tarina on ohitse ja unelmasi ovat karisseet kuin lehdet syksyisistä puista? Ehkä juuri tänään on aika palavalle pensaalle.

Jumala yllättäköön juuri tänään meidät, kuolleet luut. Hän on parhaimmillaan siellä, missä ihminen on avuton ja neuvoton. Hänen mahdollisuudet alkavat mahdottomuuksista.

Tule, Herra Jeesus!

Rohkaisun voima

”Sitten Barnabas lähti Tarsokseen etsimään Saulia” (Apt. 11:25).

Huippulahjakas, karismaattinen ja herkkä Saul joutui kristillisen elämänsä alussa yksinäisyyden kouluun. Hyvänä väittelijänä hän oli päässyt vastustajien erityismarkinnän kohteeksi. Särmät karskahtelivat, kun hän esitteli rohkeaa julistustaan.

Alkuseurakunta oli päättänyt laittaa Saulin sivuun. Hänet passitettiin kotiseudulleen Tarsokseen käsrsivällisyyden kouluun.

Vuosien kuluessa Saul masentui. Hän näki omat luonteensa heikkoudet eikä halunnut enää astua esille. Yksinäisyyden vuodet olivat syöneet rohkeuden.

Miten paljon Saul tarvitsikaan hengellistä mentoriaan Barnabasta? Barnabas oli nimensä mukaan rohkaisija ja lohduttaja.

Antiokia tarvitsi Paavalia. Barnabas tarvitsi entistä kirjanoppinutta julistamaan Sanaa uusille uskoville. Mutta eniten tarpeessa oli nuorehko Saul.

Mikään voima maailmassa ei olisi saanut Paavalia Tarsosta. Paitsi oikea hengellinen rohkaisu. Barnabas antoi Paavalin luovuudella ja näylle turvalliset, rohkeat puitteet.

Miten paljon me tarvitsemmekaan Barnabaksia tänään! Miten monet ovat hautautuneet yksinäisyyden kotipaikkakunnille vain tullakseen löydetyiksi! Miten monet hengelliset lahjat, virat ja kutsumukset odottavat rohkaisevia sanoja!

Tule esiin, Saul. Jumala tarvitsee sinua. Sinun nimesi on oleva Paavali, halkeamien umpeenmuuraaja.

Julmat sudet

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.” (Apt. 20:29)

Apostoli Paavali piti viimeistä puhettaan Efeson seurakunnan johtajille. Hänen elämänsä ja työnsä oli loppusuoralla, armon apostolin aika oli käymässä vähiin. Paavali oli taistellut armon evankeliumin puolesta vuosikymmenet ja nyt hän pelkäsi, miten evankeliumin kävisi hänen jälkeensä.

Julmat sudet vievät lauman reunamilta huolettomia ja suojattomia lampaita. Nämä sudet tuhoavat sanoilla. Ne ovat pukeutuneita lampaiden vaatteisiin ja puhuvat Hyvästä Paimenesta, mutta samalla taluttavat saaliitaan yhä kauemmaksi Hänestä.

Susien voima on ”mutta” -sanassa. Ne nyökyttävät armolle ja evankeliumille ja lisäävät sitten perään: ”mutta sinun täytyy…” Niin lauman perässä kulkevat lampaat hidastavat vauhtiaan, alkavat katsoa itseään ja jäävät lopulta sivuun.

Paavalin kutsumus ja tehtävä oli rohkaista kristittyjä luottamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän käytti joskus koviakin sanoja, mutta vain saadakseen itsepäiset lampaat kääntämään katseensa Hellään Paimeneen.

Luottamus tuhotaan ehdollistamalla armo. Jos armo ehdollistetaan, kyseenalaistetaan Kristuksen kyky ja tahto pelastaa.

Varo julmia susia lampaiden vaatteissa.

Hieman armollisuutta?

”Efesokseen saapui Apollos-niminen juutalainen, syntyisen Aleksandriasta. Hän oli puhetaitoinen mies ja hyvin perehtynyt kirjoituksiin.” (Apt. 18:24)

Apollos-nimisestä juutalaisesta miehestä oli tullut kristitty. Hän tunsi Raamattunsa hyvin, hänellä oli selvästi opettamisen armolahja ja hänestä mainitaan, että ”hän puhui Hengessä palavana”, eli Pyhä Henki vaikutti vahvasti Apolloksen opetuksessa.

Mutta me huomaamme, että Apolloksen ymmärryksessä ja opettamisessa oli puutteensa: hän ei ollut ymmärtänyt kristillistä kastetta vaan opetti edelleen Johannes Kastajan tyyliin parannuksen kastetta. Apollos ei myöskään tiennyt, että kristityt saisivat Pyhän Hengen uskoontulossaan.

Onneksi Apolloksella oli armollisia ja kypsiä kristittyjä ympärillään. He eivät alkaneet juoruta Apolloksen puutteista vaan tarkensivat hänelle kristillisen opin pääkohtia. Apollos oli itse myös kyllin nöyrä ottaakseen opetusta vastaan ja hänestä tuli vahva ase Jumalan käyttöön.

Tässä on selvä opetus meille. Mekin näemme toisten kristittyjen ja yhteisöjen puutteellista ymmärrystä ja olemme vaarassa katsoa heitä alaspäin ja ilkkua heidän puutteilleen. Mutta Jumala käytti Apollosta hänen puutteistaan huolimatta. Jumala tiesi, että Apollos oli matkalla kohti Kristuksen täyttä ymmärrystä.

Matkalla me olemme kaikki. Olemme kehityksessämme eri vaiheissa ja kirkkokuntina näemme asiat eri tavalla. Joku totuus on toiselle selvempi kuin toiselle. Silti Jumala voi käyttää meitä itse kutakin vajaasta ymmärryksestämme tai elämästämme huolimatta.

Ylpeys estää kohtaamisen ja kasvun. Kun minä pidän itseäni liian oikeaoppisena kuullakseni toisten tärkeitä huomioita, olen vaarassa jämähtää paikoilleni. Sen sijaan, että juoruan toisten kristittyjen puutteista, minun tulisi rukoilla heidän puolestaan. Ja rohkaista heitä jatkamaan ja omistamaan yhä suuremman Kristuksen.

Auta minua!

”Yöllä Paavali näki näyn. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: `Tule Makedoniaan ja auta meitä.´” (Apt. 16:9)

Paavali oli toisella lähetysmatkallaan Trooaassa, Aasian maakunnan luoteiskulmalla. Hän näki yöllä näyn, jossa nykyisen Kreikan alueella asuva mies pyysi häntä auttamaan häntä ja maanmiehiään. He olivat hädässä ja tarvitsivat evankeliumia.

Jumala antaa tätä samaa näkyä meille joka päivä. Me näemme sen puistossa makaavassa alkoholistissa. Samoin yksinhuoltajaäidin liian raskaassa arjessa. Näemme sen elämäänsä kyllästyneissä ihmisissä, jotka ovat menettäneet toivonsa ja päämääränsä. Näemme sen liian monissa kristityissä, jotka taistelevat riittämättömyytensä kanssa.

”Auta meitä”. Me kyselemme Jumalalta, mikä voisi olla minun paikkani Hänen suunnitelmassaan. Hän osoittaa meille kärsivää naapuriamme, ystäväämme, työkaveriamme ja kuistaa: ”Auta Häntä”.

Me autamme kärsivää maailmaa ja kärsiviä ihmisiä asettumalla heidän rinnalleen. Olemalla ihmisiä. Kärsivä ihminen ei kaipaa ylhäältä annettuja neuvoja ja ohjeita, hän kaipaa lähimmäisen rakkautta. Tunnetta siitä, että toinen oikeasti välittää.

Jos meistä näkyy ihmisyys ja aito välittäminen, silloin meille avautuu väyliä kertoa elävästä ja todellisesta kärsivien Auttajasta.

”Auta minua” on minun huutoni. Ja ehkä myös sinun. Me tarvitsemme toisiamme. Rohkaisua, vierellä kulkemista.

Samalla se on lähimmäisen huuto minulle. ”Herra, älä anna minun katsoa vain omaa puutettani, anna minun nähdä Sinun silmin. Anna minun tuntea Sinun sydämesi kautta.”