Myrsky, joka ei hellitä

”Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä” (Apt. (27:20).

Apostoli Paavalia oltiin kuljettamassa meritse Roomaan, keisarin tuomioistuimen eteen. Matkaan tuli yllättävä mutka, ihan niin kuin elämään yleensä.

Luukas-parka – joka kirjoitti sekä Apostolien teot että Luukkaan evankeliumin, joutui todistamaan myrskyä, joka raivosi vimmoissaan niin, että päivät ja yöt muuttuivat yhdeksi kauhuksi. Eivät pelkästään kokeneet merimiehet menettäneet toivoaan selviytymisestä, vaan myös Luukas oli mieleltään painunut kasaan kuin pieni kuusi raskaan lumen alla.

Ehkä sinäkin olet ollut monessa myrskyssä, pitänyt veneesi laidasta kouristunein sormin kiinni ja lopulta nähnyt ensimmäisen auringonsäteen? Mutta sitten keskelle seesteistä elämää vastaan tuleekin myrsky, joka uhkaa syödä auringon napaansa lopullisesti? Luukkaan usko oli vahva mutta se murtui pimeän piinaavassa loputtomuudessa; miten sinun käy?

”Mutta silloin” – jatkaa Luukas. Kun toivo oli täysin kadonnut ja usko lannistunut kuin maahan taipunut kataja, silloin Jumala toimi. Jeesus puhalsi Paavalin sisälle uutta elämää. Myrskyltä katosi terä, kun Jeesus nosti Paavalia hartioista ja korjasi katkenneen ryhdin: kaiken alleen syövä tsunami oli Jumalalle kuin ei-mitään. Tai paremminkin Jumalan työkalu taivaallisiin päämääriin.

Luukkaat kyllä katkeaa. Paavalit horjuu. Minäkin, ja sinä. Laiva saattaa hörpätä, masto katketa ja perä painua veden alle. Kaiken apatian keskellä riittää yksi ”Pysykää siis rohkeina, miehet – ja naiset! (Apt. 27:25). Jumalan lohduttava ja rohkaiseva Sana räjähtää kuin salama ja antaa myrskylle uuden sävyn; värin, jota on helpompi kestää.

Jos myrskysi jatkuu tänään, älä hellitä. Jos se piinaa yli joulun, pidä laidasta kiinni. Jos se sulattaa ensi vuoden unelmasi kuin tinan rautapannulla, pysy rohkeana! Jos Luukas selvisi, sinäkin selviät.

Jumala, lähetä yksi Barnabas! (Apt. 9:26-27).

Apostoli Paavalin – tai alkutaipaleella – Saulin mielessä kuohui. Epätoivo ja lannistuminen painoivat nuorta, kiihkeää uskonsankaria. Hän oli tahtonut liittyä Jerusalemin alkuseurakuntaan lukuisia kertoja ja vakuuttaa vilpittömyyttään lausumalla kaikki mahdolliset uskontunnukset, mutta epäluulo piti ovet kiinni.

Epäluulo pitää tänäänkin ovet kiinni tuhansilta mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääajatus. Paavali olisi jäänyt yksin, ehkä koko hänen kutsumuksensa olisi valunut viemäristä ja meidän Raamattumme olisi tänään huomattavasti ohuempi jos esiin ei olisi astunut yksi vastavirtaan kulkeva mies.

Barnabas otti Paavali hartiasta kiinni ja sanoi: ”Älä huoli, me ollaan vajavaisia edelleen uusina luomuksinakin. Pietaria pelottaa, mutta minä autan sinua! Mennään yhdessä!”

Yksi ihminen oikeaan aikaan ja elämä saa uuden suunnan. Tässä tapauksessa koko kristikunta sai opettajan, jonka kirjoituksille on rakennettu koko uskon rakennus.

Paavalin elämään tuli joidenkin vuosien päästä toinenkin hetki, jolloin vain Barnabaksen – rohkaisijan – periantamaton luottamus ja rakkaus nosti tämän leiviskät maasta. Mutta ajattele: mitä saakaan aikaan yhden ihmisen kaunis kohtaaminen?

Yhden rohkaisevan kädenpuristuksen tai lämpöisen katseen kautta yksin jäänyt ihminen voi löytää seurakunnan. Ja mikä on ihan yhtä tärkeää, yhden päättäväisen kauniisti heijastavan peilin kautta häpeän vangiksi jäänyt voi löytää ihmisarvon ja saada kiinni uuden, toivorikkaamman elämän langaspäästä!

Jumala, lähetä meille siis Barnabaksia! Ja tiedän mitä vastaat: ”Voisitko sinä olla Barnabas läheisillesi?”

Hiljainen kuolemankoulu

”Kun oli kulunut neljäkymmentä vuotta…” (Apt. 7: 30)

Mooses oli kaikinpuolin valmis Jumalan käyttöön. Hän oli mies parhaassa iässä, saanut parhaan koulutuksen ja omasi huikean karisman. Nyt oli aika toimia.

Mooses epäonnistui surkeasti. Seuraavat vuosikymmenet hän taatusti soimi itseään tuhansia kertoja: ”Miten minä saatoin toimia niin typerästi? Nyt on kaikki ohi, elämäni valuu hukkaan täällä Midianin autiomaassa.”

Kuinka pitkä aika on neljäkymmentä vuotta? Se on aika, jolloin näky kuihtuu, voimat vajuvat ja elämä alkaa näyttäytyä vain peräpeilistä. Siinä vaiheessa Jumala kutsui Mooseksen huimaan seikkailuun.

Oletko sinä katsonut viimeaikoina peräpeiliin? Ajatteletko, että elämäsi tarina on ohitse ja unelmasi ovat karisseet kuin lehdet syksyisistä puista? Ehkä juuri tänään on aika palavalle pensaalle.

Jumala yllättäköön juuri tänään meidät, kuolleet luut. Hän on parhaimmillaan siellä, missä ihminen on avuton ja neuvoton. Hänen mahdollisuudet alkavat mahdottomuuksista.

Tule, Herra Jeesus!

Rohkaisun voima

”Sitten Barnabas lähti Tarsokseen etsimään Saulia” (Apt. 11:25).

Huippulahjakas, karismaattinen ja herkkä Saul joutui kristillisen elämänsä alussa yksinäisyyden kouluun. Hyvänä väittelijänä hän oli päässyt vastustajien erityismarkinnän kohteeksi. Särmät karskahtelivat, kun hän esitteli rohkeaa julistustaan.

Alkuseurakunta oli päättänyt laittaa Saulin sivuun. Hänet passitettiin kotiseudulleen Tarsokseen käsrsivällisyyden kouluun.

Vuosien kuluessa Saul masentui. Hän näki omat luonteensa heikkoudet eikä halunnut enää astua esille. Yksinäisyyden vuodet olivat syöneet rohkeuden.

Miten paljon Saul tarvitsikaan hengellistä mentoriaan Barnabasta? Barnabas oli nimensä mukaan rohkaisija ja lohduttaja.

Antiokia tarvitsi Paavalia. Barnabas tarvitsi entistä kirjanoppinutta julistamaan Sanaa uusille uskoville. Mutta eniten tarpeessa oli nuorehko Saul.

Mikään voima maailmassa ei olisi saanut Paavalia Tarsosta. Paitsi oikea hengellinen rohkaisu. Barnabas antoi Paavalin luovuudella ja näylle turvalliset, rohkeat puitteet.

Miten paljon me tarvitsemmekaan Barnabaksia tänään! Miten monet ovat hautautuneet yksinäisyyden kotipaikkakunnille vain tullakseen löydetyiksi! Miten monet hengelliset lahjat, virat ja kutsumukset odottavat rohkaisevia sanoja!

Tule esiin, Saul. Jumala tarvitsee sinua. Sinun nimesi on oleva Paavali, halkeamien umpeenmuuraaja.

Julmat sudet

”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.” (Apt. 20:29)

Apostoli Paavali piti viimeistä puhettaan Efeson seurakunnan johtajille. Hänen elämänsä ja työnsä oli loppusuoralla, armon apostolin aika oli käymässä vähiin. Paavali oli taistellut armon evankeliumin puolesta vuosikymmenet ja nyt hän pelkäsi, miten evankeliumin kävisi hänen jälkeensä.

Julmat sudet vievät lauman reunamilta huolettomia ja suojattomia lampaita. Nämä sudet tuhoavat sanoilla. Ne ovat pukeutuneita lampaiden vaatteisiin ja puhuvat Hyvästä Paimenesta, mutta samalla taluttavat saaliitaan yhä kauemmaksi Hänestä.

Susien voima on ”mutta” -sanassa. Ne nyökyttävät armolle ja evankeliumille ja lisäävät sitten perään: ”mutta sinun täytyy…” Niin lauman perässä kulkevat lampaat hidastavat vauhtiaan, alkavat katsoa itseään ja jäävät lopulta sivuun.

Paavalin kutsumus ja tehtävä oli rohkaista kristittyjä luottamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän käytti joskus koviakin sanoja, mutta vain saadakseen itsepäiset lampaat kääntämään katseensa Hellään Paimeneen.

Luottamus tuhotaan ehdollistamalla armo. Jos armo ehdollistetaan, kyseenalaistetaan Kristuksen kyky ja tahto pelastaa.

Varo julmia susia lampaiden vaatteissa.