Apostoli Paavalin – tai alkutaipaleella – Saulin mielessä kuohui. Epätoivo ja lannistuminen painoivat nuorta, kiihkeää uskonsankaria. Hän oli tahtonut liittyä Jerusalemin alkuseurakuntaan lukuisia kertoja ja vakuuttaa vilpittömyyttään lausumalla kaikki mahdolliset uskontunnukset, mutta epäluulo piti ovet kiinni.
Epäluulo pitää tänäänkin ovet kiinni tuhansilta mutta se ei ole tämän kirjoituksen pääajatus. Paavali olisi jäänyt yksin, ehkä koko hänen kutsumuksensa olisi valunut viemäristä ja meidän Raamattumme olisi tänään huomattavasti ohuempi jos esiin ei olisi astunut yksi vastavirtaan kulkeva mies.
Barnabas otti Paavali hartiasta kiinni ja sanoi: “Älä huoli, me ollaan vajavaisia edelleen uusina luomuksinakin. Pietaria pelottaa, mutta minä autan sinua! Mennään yhdessä!”
Yksi ihminen oikeaan aikaan ja elämä saa uuden suunnan. Tässä tapauksessa koko kristikunta sai opettajan, jonka kirjoituksille on rakennettu koko uskon rakennus.
Paavalin elämään tuli joidenkin vuosien päästä toinenkin hetki, jolloin vain Barnabaksen – rohkaisijan – periantamaton luottamus ja rakkaus nosti tämän leiviskät maasta. Mutta ajattele: mitä saakaan aikaan yhden ihmisen kaunis kohtaaminen?
Yhden rohkaisevan kädenpuristuksen tai lämpöisen katseen kautta yksin jäänyt ihminen voi löytää seurakunnan. Ja mikä on ihan yhtä tärkeää, yhden päättäväisen kauniisti heijastavan peilin kautta häpeän vangiksi jäänyt voi löytää ihmisarvon ja saada kiinni uuden, toivorikkaamman elämän langaspäästä!
Jumala, lähetä meille siis Barnabaksia! Ja tiedän mitä vastaat: “Voisitko sinä olla Barnabas läheisillesi?”
Ensin pitäsi kohdata Barnabas, jotta voisi olla Barnabas toisille. Ajattelen, että Jumalakaan ei vaadi meitä olemaan Barnabaksia toisille, ennenkuin olemme itse saaneet rohkaisua ja päässeet taakkojemme alta.