Avainsana: kutsumus
Älkää unohtako minua!
”..ja minunkin puolestani, että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat..” (Ef. 6:19)
Kuin riivattu ja revitty, seitsemään mereen vajonnut, pölyisillä teillä kohti uusia, tulevia seurakuntia kävelevä apostoli Paavali itki ja … itki.
Hänen sydämensä ei kestänyt jättää vasta hetki sitten kuin äidin rinnoilla vahvistuvia pieniä lapsiaan. Hänen sydämensä ei kestänyt Pyhän Hengen kutsua siirtyä seuraavalle taistelupaikkakunnalle ja silti repaleisen miehen jalat jättivät painavia jälkiä kohti pelottavaa tuntematonta.
”Muistakaa minua!” oli sinisten kyyneleiden sävyttämä sydämen huuto. Se painoi omat pisaran malliset leimansa kirjurin avustuksella tehtyihin rakkauskirjeisiin, niihin pehmeisiin pergamentteihin, jotka uivat pari vuosisataa myöhemmin meidän lohduksemme Uuteen Testamenttiin.
Siinä oli heti Jeesuksen jälkeen suurin Uskon sankari, armon ilmentymä, auringossa kiiltävän taisteluhaaniskan sankaroimana.
Siinä hän oli. Täysin avuttomana. Uskon apostoli, joka jätti yli 10 kirjettä meille pureskeltavaksi ja koko kristillisen teologian – opin – rakennuskirjaksi, oli suunnaton. Hän huusi ääneen pistimensä kipua. Hän huusi ääneen kipua lähdostään ja kipua menemisestään. Paavalin kompanssi oli rikki.
”… ja muistakaa myös minua – älkää unohtako että olen apostolin kutsumuksen omaavanakin heikko ja hauras. Älkää jättäkö minua yksin susien eteen, en pärjää enkä osaa! Tarvitsen lapseni teitä, minun uskoni ja taisteluni on voittoisaa vain yhteydessä teihin!”
Miten pysäyttävät sanat. Sanat kumahtavat kuin kumileka otsalohkoon ja laittavat polvilleen. Kukaan ei ole Jumalan valtakunnassa niin suuri, ettei hän olisi äärettömän tarvitseva ja heikko.
Seurakunnassa, Kristuksen ruumiissa, jokaisella on oma tähystyspaikkansa. Palapelin palat sopivat paikoilleen vain kun alustalle oli laitettu jo niitä palasia, joihin uudet sopivat kylkeen.
Paavali haluaa sanoa minulle ja sinulle: ”Älä ikinä luule, että olet merkityksetön! Sinulla on Jumalan palapelissä paikka, jonka vain sinä voit täyttää! Älä katso olosuhteisiin, odota hiljaa sitä Kättä, joka nostaa elämäsi korkeuksiin ja asettaa juuri sinun muotoiseen, vääntämättä sovitettuun kutsumukseen yhdessä toisten kanssa. Rakkauden liimalla varmaksi lujitettuna.
”Älkää unohtako minua!” Paavali sai taistella jättimäisiä Goljatteja vastaan joka päivä. Hän tiesi, että oma kilpi ja miekka eivät riittäisi, hän tarvitsi tiimin. Vaikka siinä tiimissä oli jo Timoteus, Luukas, monesti Markus, Silas ja muut apostolit, hän tarvitsi kaikki palat paikoilleen.
Jumala ei koskaan unohda sinua. Älä sinä unohda lähimmäistäsi. Älä myöskään meitä näkyviin revittyja julistajaparkoja!
Kun Jumalan koulu tekee kipeää
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30).
Johannes Kastajan läheisimmät seuraajat tarkkailivat mestarinsa suosion pörssiarvoa. Jeesuksen aloitettua julkinen toimintansa oli ihmisvirta Johanneksen luokse vähentynyt päivä päivältä. Se kohina, joka vielä hetki sitten oli ollut tulisieluisen parannussaarnaajan ympärillä, oli siirtynyt Jeesuksen osaksi.
Johannes Kastaja tiesi tehtävänsä ja sanoi iloitsevansa täysin rinnoin muuttuneesta tilanteesta. Hänen oli aika siirtyä näyttämöverhojen taakse ja iloita Jumalan suunnitelmista.
Mutta kaikesta huolimatta pienentymisprosessi ei ollutkaan Johannekselle niin helppoa. Vaikka hänen koko tehtävänsä ydin oli kertoa ihmisille, että Jeesus oli todella Jumalan Poika, luvattu ennustusten täyttymys ja vaikka hän tiesi joutuvansa olosuhteisiin, jotka kutistaisivat häntä aina alemmaksi, todellisuus löi silti vasten kasvoja ja luottamus alkoi horjahdella.
Varma usko vaihtui kysymykseen: ”Oletko sinä Jeesus todella se, jota minä uskoin sinun olevan?”
Jumalan sallimat ”pienentymiskoulut” ovat aina kipeitä. Jos Johannes Kastaja kyseenalaisti kutsumuksensa ja sen keihäänkärjen vankeudessaan, ei ole ihme, että me häilymme uskon ja epäuskon rajapinnoilla.
Johannes ei saanut moitteita. Jeesus tahtoi vahvistaa lähettiläänsä luottamusta, jotta hän kestäisi oppitunnit aina lopulliseen kesälomaan saakka.
Vahvista Jeesus meitäkin tänään! Anna meille tänään jokapäiväinen luottamus ja elämänvoima, jolla kohtaamme eteemme tulevat haasteet. Aamen.
Kuoleman porteille ja takaisin
”Sinä tuot minut takaisin kuoleman porteilta” (Ps. 9:14).
Kärsimysten jauhinkivien jauhaessa vääjäämättömällä voimallaan ihmisen voimat hupenevat. Toiveikkaat ja innokkaat, tulevaisuuteen luottaen suhtautuvat ajatukset vaihtuvat haikeaan menneisyyden kuva-albumien katseluun ja tunteeseen siitä, ettei tulevat päivät eivätkä vuodet kykene sisältämään enää mitään hyvää.
Daavid kirjoitti Psalmissa 23 pimeästä laaksosta tai kuoleman varjon laaksosta. Siellä kyllin pitkään oltuamme tulemme portille, joka imee meitä sisäänsä toivottomuuden ja pelon voimalla. Kuoleman portti kuvaa vaihetta, jolloin kärsimys on työntänyt meidät syvään epätoivoon ja luovuttamiseen – uuden vuoden tinat lupaavat vain samaa, tasaisesti rummuttavaa ahdinkoa.
Kuoleman porteiltakin on langaton Bluetooth -yhteys Kaikkivaltiaaseen. Hän näkee syvimpään pimeyteen ja on kulkenut kanssamme aina mielen taittumiseen saakka. Kun Jumala on sallinut kulkumme äärimmäiseen kipuun, Hän johtaa askeleet myös sieltä pois.
Ehkä kulunut vuosi on ollut kohdallasi yhtä laskeutumista kärsimyksen portailla kohtalokkaalle portille saakka? Juuri siellä, missä omaa uskoa eikä toivoa enää ole kuin hiipuneen nuotion verran, Jumala taistelee hurrikaanin tavoin.
Olkoon tuleva vuosi täynnä Jumalan ihmeellisiä tekoja: elämänhalua, iloa, kutsumuksen riemua ja Isän hellää rakkautta!
Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa
Miten ällistyttävä onkaan apostoli Paavalin ja Jumalan välinen vuoropuhelu Toisessa korinttilaiskirjeessä! Paavalilla on elämässään asia, joka vaivaa häntä alinomaa ja saa hänet polvilleen. Hän rukoilee, että se voisi poistua ja Jumala vastaa ”Ei”.
Aivan varmasti Paavalin olisi ollut helpompaa elää ja toteuttaa kutsumustaan ilman jatkuvasti painavaa ongelmaa. Hän kuvaa pistintään niin voimakkain sanoin, että suurimpienkin haasteiden kanssa elävä saa hänestä samaistumispinnan.
Jumala halusi käyttää Paavalia Kristuksen tuomiseksi ihmisten pelastumiseksi. Kutsumusta varten tarvittiin, ei mahtava Paavali, vaan pieni ja elämänsä kanssa kamppaileva apostoli. Avuttomana hän eli Jumalan voimasta.
Ehkä Jumala on vaiti meidänkin monien ongelmien keskellä? Ehkä Hän tuntuu vastaavan ”Ei” jokaiseen pyyntöömme helpottaa elämäämme? Vastaus ei tule välinpitämättömän vaan äärettömästi rakastavan Jumalan sydämestä.
Kristuksen voima ja läheisyys astuu murrettuihin ihmisiin. Se on todella vaikea läksy oppia. Jumala vastaa ”Ei” jotta Hän saa sanoa ”Kyllä” verrattomasti paremmille pyynnöille – pyynnöille, joita emme ymmärrä edes itse pyytää, vaan jotka esitetään Puolustajamme huulilta.
