Avainsana: Mooses

Minä tiedän sinun tuskasi

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa” (2. Moos. 3:7)

Mooseksen 40 vuoden mittainen korkeakoulu oli päättymässä. Jo syntymästään Egyptin johtajistoon valmisteltu mies oli viimeiset vuosikymmenet asunut muukalaisena pienen kansan parissa. Kunnia ja loisto olivat nöyryyttävästi vaihtuneet lammaskatraan vahtimiseen.

Sitä oppia, mitä Mooses ei voinut saavuttaa ihmisten luomissa oppikouluissa, oppi Hän kantapään kautta Jumalan pitkän ja hitaan tenttimisen kautta. ”Minä pystyn” vaihtui hiusten harmaantumisen kautta ”Sinä pystyt” -uskontunnustukseksi.

Jatkossa Mooses saisi kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan Raamatun lehdillä. Mutta Jumalan ensimmäinen ilmestyminen on huomionarvoinen ja siitä huokuu mitä alimmaksi laskeutuvin lämpö ja huolenpito.

Mooses tunsi Jumalan sen verran, mitä oli Hänestä omalta kansaltaan kuullut. Jumala oli ollut hiljaa kaikki 80 vuotta ennen palavaa pensasta. Siinä on jo itsestään pysähtymisen paikka.

Mitä Jumala halusi Mooseksen ymmärtävän ensimmäisenä? Vastaus ilmenee sanoista, joiden sekaan saa muistijäljiksi vuodattaa muutama kyynel.

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa.” Mooses saa ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen opetella tuntemaan Jumalaa, joka ei vain ole Kaikkinäkevä ja -voipa, vaan joka on ennen kaikkea täynnä myötätuntoa.

Kun Jumala alkaa opettamaan Moosesta omasta olemuksestaan, punainen lanka kulkee alusta saakka Hänen sydämensykkeiden tahtiin.

Sama Jumala alleviivaa tänään jumalallista olemustaan jokaiselle sielulle, joka huutaa elämän tuottamaa kipua. Ei, Jumala ei ole välinpitämätön, ei silloinkaan, kun Hän tuntuu vaikenevan ja olevan etäällä.

Hänen rakkautensa voittaa kaikki ehdot ja esteet. Mistä voin olla siitä varma? Verinen risti on todistusaineistona vertaansa vailla.

Sinun huutosi, oli se äänekästä tai tukahdutettua, saa taivaan aaltopituudet värähtelemään. Sinä et koskaan ole yksin.

Myötätuntoinen Jumala on lähempänä kuin uskot.

Mitä tein väärin?

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

Mooseksen sisällä kohisi kuin viheliäinen syystrombi. Oliko hän kuullut Jumalaa väärin? Ehkä aikaisemmalta leiripaikalta olisi sittenkin pitänyt lähteä vasemmalle mutta hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella riittävän tarkasti?

Israelin kansa oli Mooseksen johdolla täydessä umpikujassa. Edessäpäin yli ylitsepääsemätön meri, sivuilla vuoret ja takana – tulosuunnassa – vihaiset Faraon sotajoukot, jotka kiisivät niin, että hevosten synnyttämä pölypatsas uhkasi suu ammollaan nielaista karkumatkalla olevat ressukat.

Eikö meidän elämämme ole usein samassa pisteessä Mooseksen kanssa? Olemme luottaneet Jumalan johdatukseen, halunneet pyytää Hänen selviä suuntaviittojaan, kuunnella parhaamme mukaan ja sitten ottaa rohkeita askeleita suuntaan, jonne Jumala on tuntunut ohjaavan – ja silti olemme vuorten ja meren ympäröiminä ilkeiden olosuhteiden uhatessa nielaista meidät?

Kaikesta huolimatta Mooses oli kuullut Jumalaa oikein. Hän ja kansa olivat juuri oikeassa karttapisteessä. He olivat yhtä lähellä ja kaukana tuhosta kuin Jumalan ihmeestä.

Me tiedämme, että Kaislameri aukesi ja Jumala pelasti kansansa ihmeen kautta. Mutta emme ehkä osaa ajatella, mikä epätoivo oli valloillaan juuri ihmettä ennen. Se on se sama, joka velloo omassa sisämmässämme ja kuiskaa, että kaikki on ohi.

Jos ajattelemme elämäämme Jumalan ihmeiden kannalta, vastoinkäymiset ja umpikujat kertovat parhaiten Jumalan johdatuksesta. Tämä ajatus kannattaa pureskella hyvin.

Hiljainen kuolemankoulu

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Kun oli kulunut neljäkymmentä vuotta…” (Apt. 7: 30)

Mooses oli kaikinpuolin valmis Jumalan käyttöön. Hän oli mies parhaassa iässä, saanut parhaan koulutuksen ja omasi huikean karisman. Nyt oli aika toimia.

Mooses epäonnistui surkeasti. Seuraavat vuosikymmenet hän taatusti soimi itseään tuhansia kertoja: ”Miten minä saatoin toimia niin typerästi? Nyt on kaikki ohi, elämäni valuu hukkaan täällä Midianin autiomaassa.”

Kuinka pitkä aika on neljäkymmentä vuotta? Se on aika, jolloin näky kuihtuu, voimat vajuvat ja elämä alkaa näyttäytyä vain peräpeilistä. Siinä vaiheessa Jumala kutsui Mooseksen huimaan seikkailuun.

Oletko sinä katsonut viimeaikoina peräpeiliin? Ajatteletko, että elämäsi tarina on ohitse ja unelmasi ovat karisseet kuin lehdet syksyisistä puista? Ehkä juuri tänään on aika palavalle pensaalle.

Jumala yllättäköön juuri tänään meidät, kuolleet luut. Hän on parhaimmillaan siellä, missä ihminen on avuton ja neuvoton. Hänen mahdollisuudet alkavat mahdottomuuksista.

Tule, Herra Jeesus!

Oletko panettelun kohteena?

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Mirjam ja Aaron parjasivat Moosesta kuusilaisnaisen tähden, jonka hän oli ottanut vaimokseen. Mooses oli todellakin nainut kuusilaisen naisen.” (4. Moos. 12:1)

Mooseksen vanhemmat sisarukset, Mirjam ja Aaron kokivat kateutta Moosesta kohtaan. Heidän mielestään Mooseksen palvelutyö oli aivan liian voimakasta verrattuna heidän omiin tehtäviinsä. He alkoivat nakertaa Mooseksen luotettavuutta Israelin kansan silmissä.

Kun he eivät löytäneet vikoja Mooseksen johtajuudesta ja suhteesta Jumalaan, he käänsivät huomionsa Mooseksen perheeseen. Mooses oli ottanut vaimokseen vierasmaalaisen naisen ja tästä Mirjam ja Aaron saivat syytöstensä keihäänkärjen: miksei Mooses ollut nainut israelilaista naista? Saattoiko häneen siis todella luottaa?

Tärkeää on nähdä, miten Mooses reagoi asiaan. Hän ei tehnyt mitään. Hän ei puolustanut itseään, alkanut puhdistaa mainettaan tai hyökännyt syyttäjiään vastaan. Raamattu mainitsee tässä yhteydessä, että Mooses oli hyvin nöyrä ihminen – vuosikymmenet erämaassa Jumalan oppikoulussa olivat murtaneet itseriittoisuuden ja oman kunnian tavoittelun.

Mooses tiesi, että on olemassa elävä Jumala ja Hänen käsiinsä saa jättää kaikki asiat. Myös oman maineensa. Kun Mooses pidättäytyi vastaiskuista, Jumala toimi. Hän osoitti kansalle Mooseksen arvon ja puhdisti hänen maineensa.

Tästä on meillä paljon opittavaa. Jokainen Jeesuksen oma joutuu joskus panettelun kohteeksi. Sanat ja huhut voivat sattua tikarin tavoin. Sen sijaan, että lähtisimme satutettuina ja vihaisina puolustamaan itseämme, saamme jättää sen Jumalan huoleksi. Näin meidän voimat ei kulu loppuun sivuraiteilla, vaan voimme keskittyä siihen kutsumukseen, jonka Jumala on meille antanut.

Ripaus nöyryyttä tekisi ihmeitä Jumalan seurakunnalle.