Lohdutusta tulviva Vapahtaja

”Ihmiset olivat hämmästyneitä hänen opetuksestaan, sillä hän opetti heitä niin kuin se, jolla on valta, eikä niin kuin kirjanoppineet” (Mark. 1:22).

Mitä enemmän kierrän ympäri Suomea kohtaamassa ihmisiä, sitä enemmän huomaan, miten me kaikki kärsimme eri tavoin. Seurakunnat ovat täynnä itsensä ja elämänsä kanssa painivia kristittyjä ja seinien ulkopuolella on moninkertainen määrä näälkiintyneitä ja rääkättyjä ihmisiä.

Yhä maallistuvamman yhteiskunnan keskellä kristittyjen sanoman kärjeksi tulee helposti eettiset vaateet; Kun Jumala riisutaan pyhyydestään, seurakunnan on pidettävä esillä Jumalan lakia tinkimättömällä tavalla. Tämä on totta ja tärkeää. Mutta.

Jeesuksen aika ei poikennut juuri meidän ajastamme. Antiikin aikana ei ollut yhtä totuutta eikä yhtä Jumalaa; erilaiset jumaluudet ja henkiset opit kukoistivat eläen harmoonisesti rinnakkain. Juutalaisuudessa oli myös tuttu kastijako: toiset olivat Jumalalle kelpaavia, toiset ulkopuolella, syntisiä.

Miten Jeesus kohtasi aikansa haasteen? Sen selvittämällä me löydämme oman kristillisen kutsumuksemme keihäänkärjen. Jeesus opetti aivan eri tavalla. Hän ei tinkinyt Jumalan pyhyydestä mutta Hän eli ja opetti sitä huokuen lohdutusta, anteeksiantamusta ja rakkautta.

Kun Jeesuksen ajan opetuksesta vastanneet kirjanopettajat kiihkoilivat Jumalan lain esillepitämisen puolesta, he tulivat samalla tallanneeksi julistuksellaan heikot allensa. Epäonnistunutta, syntiensä kanssa taistelevaa ei auteta näyttämällä miten hänen tulisi elää – sen hän kyllä tietää tuskaisen hyvin. Sen sijaan rakastava kohtaaminen, voi minkä murroksen se toisi tullessaan.

Jeesuksen lähelle hakeutuivat kaikki syntiset ja toisten silmissä tuomitut. Pyhyys ja rakkaus oli saanut muotonsa, se oli houkuttelevaa. Ihmisen käyttöohjekirja yhdistettynä jatkuvaan uuden alun mahdollisuuteen. Rakkaus työntövoimana ja armahtava laupeus tienä.

Jeesus Kristus tulvii lohdutusta. Kun seurakunta alkaa soida samassa sävelessä Herransa kanssa, silloin nääntyneet saavat todellisen avun.

Langennut saa erityiskohtelun

”Mutta menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: `Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän teille sanoi.´” (Mark. 16:7)

Pietari oli langennut pahasti. Hän oli tietoisesti kieltänyt tuntevansa millään tavalla Jeesusta yönä, jona Hänet tuomittiin. Hän ei kokenut enää kuuluvansa opetuslasten joukkoon. Syyllisyys ja häpeä rusensivat hänen sisintään.

On mielenkiintoista, että juuri ja ainoastaan Markuksen evankeliumi kertoo meille tämän pienen lisäyksen: ”myös Pietarille.” Tiedämme, että Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin puheiden perusteella. Pietari on siis halunnut korostaa kuulijoilleen sitä, kuinka Jumalan armo tavoitti hänet. Hänet, joka ei olisi armoa enää ansainnut.

Noiden sanojen olisi kuulunut kuulua näin: ”menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, paitsi Pietarille…” Se olisi ollut oikein ja niin me olisimme luultavimmin tilanteen arvioineet.

Sen sijaan Pietari sai Jeesukselta erityismaininnan – häntä kutsuttiin nimeltä rakkauden ja armon piiriin.

Myös sinua kutsutaan nimeltä. Olet saattanut langeta pahasti etkä enää usko kuuluvasi Jumalan perheväen yhteyteen. Ehkä kuvittelet, että Jumalan armon sanat kuuluvat niille toisille opetuslapsille.

Mutta juuri sinä olet tärkeä. Sinä olet Jumalan silmissä ja sydämellä kaiken tavoittamisen arvoinen. Armo kuuluu myös sinulle.

Jakamisen ihme toimii edelleen

”Hän otti ylös ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja siunasi ne. Sitten hän mursi leivät ja antoi ne opetuslapsilleen, jotta jakaisivat ne kansalle.” (Mark. 6:41)

Opetuslapset taisivat olla huolissaan eväistään. He olivat keskellä ei-mitään ja heillä oli juuri ja juuri itselleen varattuna riittävä määrä ruokaa. Sitten Jeesus otti ruuat itselleen, alkoi murtaa leipiä ja kaloja ja opetuslasten piti viedä niitä toisille.

Ajattele: opetuslasten käsissä oli se määrä ruokaa, jonka he itse olisivat tarvinneet. Voimme vain arvailla, mitä mutinaa he mielessään kävivät läpi, ennen kuin tajusivat antamisen salaisuuden. Jos opetuslapset eivät olisi antaneet omista vähintä eväistään muille, he eivät ehkä olisi saaneet olla mukana tässä huikeassa kokemuksessa.

Sama jakamisen ihme on edelleen voimassa. Jumala kutsuu meitä laittamaan eteenpäin – antamaan toisille – sitä, mitä Hän on meille antanut. Emme haluaisi niin tehdä, kun järkemme sanoo, että antaessamme meillä on aikaisempaa vähemmän. Mutta Jumalan kanssa asia on toisin: mitä enemmän annamme itsestämme Hänelle ja toisille ihmisille, sitä enemmän saamme itsekin.

Opetuslapset valittivat, että heillä oli liian vähän annettavaa. Niin mekin teemme. Mutta eihän Jumala ole koskaan tarvinnut meidän varojamme, palveluksiamme tai tekemisiämme. Me sen sijaan saamme antaessamme vähästämme olla mukana Jumalan suuressa ihmeessä.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä

”Vaikka muut loukkaantuisivat sinuun, en kuitenkaan minä.” (Mark. 14:29)

Pietari oli vakuuttunut siitä, ettei Jeesus ollut aivan ymmärtänyt hänen sitoutumistaan ja vahvuuttaan. Jeesus oli sanonut, että kaikki opetuslapset tulisivat hylkäämään hänet – Pietari korjasi Jeesusta toteamalla, että muut saattoivat kyllä epäonnistua, hän ei.

Miten tuttu ajatuskaava tämä onkaan. Se taitaa asua jossain ihmisyyden ytimessä aina syntiinlankeamuksesta lähtien. Emme millään suostu uskomaan, että meissä itsessämme asuu valmius kaikkiin mahdollisiin epäonnistumisiin.

Kun kuulemme uutisia kristitystä, joka lankesi siihen ja tähän asiaan, mielessämme saatamme kokea salaista mielihyvää siitä, että itse emme ikinä tekisi moista. Sanomme kyllä, että onhan meilläkin omat heikot puolemme, mutta lisäämme ajatuksissamme perään: ”mutta minä en koskaan kuitenkaan tekisi niin ja niin.” Tällainen asenne on meidän lihallisuuttamme ja Jumala haluaa kasvattaa meitä siitä pois.

Me jokainen kykenemme tekemään mitä tahansa pahoja asioita ilman Jumalan armoa. Pietari käsitti sen oman epäonnistumisensa kautta ja ehkä mekin tarvitsemme omamme?

On suurta armoa ymmärtää, miten samalla viivalla me kaikki ihmiset olemme Jumalan edessä. Olemme yhtä syntisiä ja tarvitsemme yhtä kipeästi Vapahtajaa Jeesusta Kristusta.

Kun kohtaamme oman syntisyytemme, emme ehdi vikoilemaan muiden puutteita. Meillä on itsellämme kiire juosta Ristin luokse.

Jumala ei hylkää sinua!

”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Mark. 15: 34)

Olemme saattaneet tehdä monesti vääriä valintoja ja ajautua harhateille. Olemme joskus jopa tietoisesti toimineet vastoin Jumalan tahtoa ja maksaneet siitä kovaa hintaa. Ja olemme satuttaneet ihmisiä ympärillämme. Ymmärtäessämme omaa sisäistä pahuuttamme saatamme pelätä Jumalan hylkäävän meidät.

Jeesuksen suurin taakka ristillä taisi olla yhteyden katkeaminen Isään. Hän koki täydellisen ja harmonisen yhteyden rikkoutuvan ja Isän kääntävän Hänestä, Pojasta, katseensa sivuun. Miksi? Koska Jeesus otti kantaakseen sinun ja minun, meidän kaikkien synnit. Jumala ei voi hyväksyä syntiä eikä syntistä yhteyteensä, joten Isä hylkäsi Poikansa. Jeesus koki todellisen Jumalan hylkäämisen ja meni tolaltaan.

Jeesus suostui kokemaan Isänsä hylkäämisen, vihan ja tuomion meidän takia. Koska Hän on kokenut sen kaiken, me olemme vapaat. Uskoessamme Herraan Jeesukseen syntiemme sovittajana siirrymme Isän rakkaiksi lapsiksi.

Omatuntomme kyllä saattaa syyttää meitä elämästämme ja myös vihollisemme syyttää meitä lakkaamatta. Ehkä joku lukija kokee tälläkin hetkellä olevansa Jumalan selän takana, Hänen apunsa ulottumattomissa?

Kulkipa elämäsi millaisia latuja tahansa ja oli se sitten kuinka rosoista ja vaikeaa, sinua ei jätetä. Kolmiyhteinen Jumala on sitoutunut elämääsi. Kun koet omassatunnossasi Jumalan hylkäämäksi joutumista, ajattele Jeesusta ristillä. Siellä Hän koki tuomion puolestasi ja sen tähden sinä saat elää Jumalan kasvojen edessä ja suojassa.

Sinua etsitään ja sinut löydetään, sinua talutetaan ja kannetaan ja sinusta pidetään huolta – aina perille taivaaseen saakka.