Kosketus täynnä hätää

”Siellä oli nainen, jota kaksitoistavuotta oli vaivannut verenvuoto.” (Mark. 5:25)

Kaksitoista pitkää vuotta puhdasta syöksykierrettä. Kesken hymyilevän elämän astunut tragedia teki elämästä ilotonta ”sitten-kun” -elämää. Muutaman vuoden jälkeen toivo paremmasta alkoi muuttua ”entä-jos-mikään-ei-koskaan-muutu” -pelonsekaiseksi pessimismiksi.

Naisen osa ei todella ollut kehuttava. Varallisuus oli mennyt taudin hoitoon mutta tila oli käynyt aina huonommaksi. Ja hänelle kävi, niin kuin kärsiville yleensä käy: hän oli jäänyt yksin ongelmiensa kanssa.

Naisen uskon kosketusta ihmetellään ja ihastellaan. Mistä me saisimme saman uskon? Kosketus oli todellisuudessa täynnä inhimillistä hätää. Käsi, joka tarttui Jeesuksen viittaan, oli sama käsi, joka oli tottunut lasinpyyhkimien tavoin kuivaamaan epätoivon kyyneleitä uurteisilta kasvoilta.

Järkyttävän kipeät vuodet muuttuivat yhdessä kohtaamisessa ihmeen kasvualustaksi. Ajattele, pysähdy: mikä on tänään sinun kasvualustasi?

Elämää lahjoittavat sanat

”Astuessaan maihin Jeesus näki paljon kansaa. Hänen tuli ihmisiä sääli, sillä he olivat kuin lampaat ilman paimenta, ja hän rupesi opettamaan heille monia asioita” (Mark. 6: 34).

Kuinka Jumala kohtaa meitä? Kuinka Hän jakaa elämää keskelle yksinäisyyttämme, ongelmiamme ja nääntymystämme?

Evankeliumit antavat meille tähän kysymykseen vastauksen. Ihmiset juoksivat ympäri Gennesaret -järveä ollakseen Jeesuksen lähellä. Ja kun he tapasivat Hänet, Hän alkoi puhua.

Jeesuksen sanoilla oli ihmeellinen voima. Sanojen voimasta yksinhuoltajaäiti sai itkeä lohdutusta. Samoista sanoista synnin pilaamat elämäkerrat kokivat anteeksiannon mullistuksen.

Jeesus ei laittanut ihmisiä jonoon eteensä ja luvannut kohdata jokaisen erikseen ja käsitellä heidän ongelmansa. Ei, Hän kohtasi heitteillä ja hukassa olevia ihmisiä sanoilla, jotka Henki muunsi täsmälääkkeeksi jokaiselle kuulijalle.

Sanojen voima on valtava. Varsinkin kun sanojana on taho, joka huultensa henkäyksellä loi ihmisen ja maailman hänen ympärilleen.

Me tarvitsemme tänään jumalallisia sanoja. Teologiset oppilauselmat, saarnat, raamattutunnit eivät riitä, jos niistä puuttuu se, mikä Jeesuksen sanoissa oli: Jumalan voima.

Me tarvitsemme sanoja, jotka ovat tulessa koeteltu. Tarvitsemme sanoja, jotka ovat saatu neuvonpidossa Jumalan kanssa. Sellaiset sanat vetivät aikanaan ihmiset Paimenen luokse, sellaiset sanat vetäisivät tänään kirkot täyteen.

Kun Jumala myöhästyy

”Tyttäresi kuoli. Miksi enää vaivaat opettajaa” (Mark. 5: 36).

Jairos lähti etsimään Jeesusta vaimonsa itkuisten pyyntöjen tähden. Kaikki muu oli jo kokeiltu, vain ihme voisi pelastaa pienen tyttären. Tämä kiistelty uusi opettaja tuntui huhujen mukaan pystyvän johonkin yli lääketieteen.

Hetken aikaa näytti jo hyvältä. Jeesus suostui auttamaan ja he astelivat yhdessä kohti kotia. Sitten tuli uutinen, joka teki silmänräpäyksessä Jairoksesta onton ihmisraunion: ”Tyttäresi kuoli”.

Jeesus katsoi Jairosta silmiin ja sanoi: ”Tällaista Jairos elämä on. Olisin kyllä tullut auttamaan, mutta tällä kertaa en ehtinyt. Jospa olisit ymmärtänyt tulla luokseni aiemmin.”

Ei, Jeesus ei sanonut niin. Hän sanoi sanat ”Älä pelkää, usko ainoastaan.” Hän tarkoitti: ”Tämän näkyvän maailman todellisuus juoksuttaa nyt pahimmat pelkosi toteen. Älä vajoa epäuskoon! Katso Minun silmiini, jotka tuikkivat elämää sinulle ja perheellesi! Koskaan ei ole myöhäistä luottaa!”

Ehkä meidän ei ole kovin vaikeaa laittaa itseämme Jairoksen asemaan? Ehkä mekin olemme jaksaneet uskoa, toivoa, rukoilla, luottaa, huutaa ja anoa muutosta tilanteeseen, joka uhkaa rampauttaa elämämme ja silti asiat ovat päätyneet kuolemaan, pisteeseen, jossa on liian myöhäistä ihmeelle.

Ehkä Jeesus tahtoisi sanoa meillekin: ”Älä pelkää – ei ole liian myöhäistä. Minulle ei ole koskaan mikään myöhäistä. Luota edelleen, minä kävelen kanssasi kohti pimeimpiä pelkojasi. Minä tuon elämän keskelle syvintäkin surua”

Paljonko on uskomattoman pieni usko?

”Silloin pojan isä heti huusi: `Minä uskon! Auta minua epäuskossani!´” (Mark. 9: 24).

Jeesus oli juuri palannut taivaallisesta kokemuksestaan, joka vahvisti, ei vain opetuslapsia, vaan samalla Häntä itseään tulevaan kärsimykseen. Keskustelu taivaallisessa ruumiissa yhdessä Mooseksen ja Elian kanssa vaihtui pian maan tasolla koettavaan epäuskoon ja -toivoon.

Eräs isä oli tuonut sairaan poikansa vuoren alla odottavan opetuslapsijoukon luokse. Lopputulos oli sama, mihin isä oli vuosien kuluessa tottunut: apua ei tullut. Ilmeisesti kuulopuheet Jeesuksen joukkueen kyvyistä olivat vain liioiteltuja huhuja.

Kun Jeesus siis palasi vuorelta, häntä odotti surullinen isä, lannistuneet opetuslapset ja vahingoniloinen oppositio. Ei ihme, että Hän kirkastusvuorikokemuksensa jälkeen huudahti: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea!” Mutta onneksi Hän jatkoi: ”Tuokaa poika minun luokseni.”

Voin mielessäni nähdä isän ottavan askeleita Jeesusta kohti ja pienen toivon liekin väreilevän tummissa epäuskon aalloissa. Mikä nyt olisi toisin?

Isä antoi Jeesukselle pikaraportin ongelmasta ja lisäsi: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Taivas ja maa kohtasivat miehen sanoissa ja Jeesuksen vastauksessa: ”Jos voit? Kaikki on mahdollista, sille joka uskoo.”

Siinä olisi apu niin lähellä mutta kuitenkin raastavan kaukana. Jeesus suostuisi parantamaan, jos isältä löytyisi uskoa. Mutta mistä tarvittavan uskon saisi? Miten isä nyt kykenisi uskomaan toisenlaiseen lopputulokseen, kun hän oli saanut pettyä erilaisiin lääkäreihin ja puoskareihin kymmeniä kertoja? Niin, ja olivatpa Jeesuksen omat opetuslapsetkin olleet voimattomia.

Isä huusi sydämensä tuskasta ”Minä uskon”. Mutta hän tiesi samalla, ettei uskonut. Hänellä ei ollut edes sinapinsiemenen verran vaadittua ominaisuutta. Mutta hänen edessään oli Jeesus. Se riitti.

”Auta minua epäuskossani!” on paras mahdollinen pyyntö. Silloin kaikki jää Jeesuksen varaan. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo, mutta usko on mahdollista vain, jos se annetaan lahjana ylhäältä. Sitä uskoa me saamme pyytää jokaiseen aamuun, jokaiseen haasteeseen ja keskelle omaa mahdotonta epäuskoamme.

Jaksa uskoa Jumalan mahdottomuuksiin

”Jeesus sanoi heille: Uskokaa Jumalaan” (Mark. 11: 22).

Nälkäinen Jeesus oli langettanut ankaran kirouksen syyttömälle viikunapuulle siitä, ettei tämä ollut tuottanut hedelmää aikana, jolloin niitä ei pitänytkään olla.

Pietari varmaan ihmetteli Jeesuksen poikkeamaa matkareitistä etsimään viikunoita, koska seuraavana päivänä hän heidän kävellessä samaa reittiä katsoi kyseistä puuta: Jeesus, katso! Tuo eilen rehevä puu on nyt aivan kuivuttunut!” Mistä oli kyse?

Viikunapuun kiroaminen oli symbolinen enne siitä, mitä tulisi käymään Israelin kansan jumalanpalvelukselle. Vanha liitto oli päättymässä ja Israelin yksinomistus Jumalaan tien päässä.

Jeesus sai kuivuneesta puusta myös hyvän aiheen opettaa rukouksen voimasta. Hän kehotti jokaista seuraajaansa pitämään uskon Jumalaan. Jokainen rukous kuultaisiin ja niihin myös vastattaisiin – jos uskoa olisi riittävästi.

Luin eilen Jeesuksen sanat laittaessani lapsia nukkumaan ja samalla pidätellessäni kyyneleitä selän tuomasta kivusta. Ja ei vain siitä vaan samalla kaikista niistä haasteista, jotka alkavat tuntua iltayön hiljaisina tunteina kuin pahoilta painajaisunilta, joita ei pääse karkuun.

Uskoni ei riittänyt pyytämään selän parantumista. En uskaltanut myöskään pyytää masentunutta mieltäni nousemaan. En uskonut iloon. Mutta laitoin toisen käteni pahemmin vaurioituneen polveni päälle ja katsoin Jeesuksen sanoja yhä uudestaan. Ihanko oikeasti Jeesus? Voisiko tähän polveen kasvaa uutta rustoa?

Heräsin aamulla samaan polvikipuun. Mutta luin jälleen Jeesuksen sanat. Jomman kumman todellisuuden täytyi olla enemmän totta, kuilu molempien yhdistämiselle on liian suuri. Joko minun pitää alistua mutisematta kaikkeen pienen Jumalan kanssa tai sitten Jeesus todella tarkoitti sanojaan.

Vaikka polvi ei eilen parantunut, jotain tapahtui. Jeesuksen sanat aiheuttivat sisälläni pikkuruisen vallankumouksen. Raamatun sanojen välityksellä sain kurkistaa hetkeksi Jumalan maailmaan. Siellä on kaikki niin selkeää. Sain toivon. Se tuntui jopa enemmältä kuin jäsenten korjaantuminen.

Usko ei synny tsemppaamalla tai taianomaisilla riiteillä. Sen luo Jumalan sana kuulemisen kautta (Room. 10). Siis matka ihmeeseen kulkee Jumalan omien sanojen kautta. Hän lupaa, Hän vaikuttaa ja lopulta Hän myös tekee.

Siis jaksetaan vaikeuksienkin keskellä uskoa Jumalaan. Ja uskalletaan olla siinä kyydissä, jossa kuskina on Jumala itse.