Paljonko on uskomattoman pieni usko?

”Silloin pojan isä heti huusi: `Minä uskon! Auta minua epäuskossani!´” (Mark. 9: 24).

Jeesus oli juuri palannut taivaallisesta kokemuksestaan, joka vahvisti, ei vain opetuslapsia, vaan samalla Häntä itseään tulevaan kärsimykseen. Keskustelu taivaallisessa ruumiissa yhdessä Mooseksen ja Elian kanssa vaihtui pian maan tasolla koettavaan epäuskoon ja -toivoon.

Eräs isä oli tuonut sairaan poikansa vuoren alla odottavan opetuslapsijoukon luokse. Lopputulos oli sama, mihin isä oli vuosien kuluessa tottunut: apua ei tullut. Ilmeisesti kuulopuheet Jeesuksen joukkueen kyvyistä olivat vain liioiteltuja huhuja.

Kun Jeesus siis palasi vuorelta, häntä odotti surullinen isä, lannistuneet opetuslapset ja vahingoniloinen oppositio. Ei ihme, että Hän kirkastusvuorikokemuksensa jälkeen huudahti: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea!” Mutta onneksi Hän jatkoi: ”Tuokaa poika minun luokseni.”

Voin mielessäni nähdä isän ottavan askeleita Jeesusta kohti ja pienen toivon liekin väreilevän tummissa epäuskon aalloissa. Mikä nyt olisi toisin?

Isä antoi Jeesukselle pikaraportin ongelmasta ja lisäsi: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Taivas ja maa kohtasivat miehen sanoissa ja Jeesuksen vastauksessa: ”Jos voit? Kaikki on mahdollista, sille joka uskoo.”

Siinä olisi apu niin lähellä mutta kuitenkin raastavan kaukana. Jeesus suostuisi parantamaan, jos isältä löytyisi uskoa. Mutta mistä tarvittavan uskon saisi? Miten isä nyt kykenisi uskomaan toisenlaiseen lopputulokseen, kun hän oli saanut pettyä erilaisiin lääkäreihin ja puoskareihin kymmeniä kertoja? Niin, ja olivatpa Jeesuksen omat opetuslapsetkin olleet voimattomia.

Isä huusi sydämensä tuskasta ”Minä uskon”. Mutta hän tiesi samalla, ettei uskonut. Hänellä ei ollut edes sinapinsiemenen verran vaadittua ominaisuutta. Mutta hänen edessään oli Jeesus. Se riitti.

”Auta minua epäuskossani!” on paras mahdollinen pyyntö. Silloin kaikki jää Jeesuksen varaan. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo, mutta usko on mahdollista vain, jos se annetaan lahjana ylhäältä. Sitä uskoa me saamme pyytää jokaiseen aamuun, jokaiseen haasteeseen ja keskelle omaa mahdotonta epäuskoamme.

Jaksa uskoa Jumalan mahdottomuuksiin

”Jeesus sanoi heille: Uskokaa Jumalaan” (Mark. 11: 22).

Nälkäinen Jeesus oli langettanut ankaran kirouksen syyttömälle viikunapuulle siitä, ettei tämä ollut tuottanut hedelmää aikana, jolloin niitä ei pitänytkään olla.

Pietari varmaan ihmetteli Jeesuksen poikkeamaa matkareitistä etsimään viikunoita, koska seuraavana päivänä hän heidän kävellessä samaa reittiä katsoi kyseistä puuta: Jeesus, katso! Tuo eilen rehevä puu on nyt aivan kuivuttunut!” Mistä oli kyse?

Viikunapuun kiroaminen oli symbolinen enne siitä, mitä tulisi käymään Israelin kansan jumalanpalvelukselle. Vanha liitto oli päättymässä ja Israelin yksinomistus Jumalaan tien päässä.

Jeesus sai kuivuneesta puusta myös hyvän aiheen opettaa rukouksen voimasta. Hän kehotti jokaista seuraajaansa pitämään uskon Jumalaan. Jokainen rukous kuultaisiin ja niihin myös vastattaisiin – jos uskoa olisi riittävästi.

Luin eilen Jeesuksen sanat laittaessani lapsia nukkumaan ja samalla pidätellessäni kyyneleitä selän tuomasta kivusta. Ja ei vain siitä vaan samalla kaikista niistä haasteista, jotka alkavat tuntua iltayön hiljaisina tunteina kuin pahoilta painajaisunilta, joita ei pääse karkuun.

Uskoni ei riittänyt pyytämään selän parantumista. En uskaltanut myöskään pyytää masentunutta mieltäni nousemaan. En uskonut iloon. Mutta laitoin toisen käteni pahemmin vaurioituneen polveni päälle ja katsoin Jeesuksen sanoja yhä uudestaan. Ihanko oikeasti Jeesus? Voisiko tähän polveen kasvaa uutta rustoa?

Heräsin aamulla samaan polvikipuun. Mutta luin jälleen Jeesuksen sanat. Jomman kumman todellisuuden täytyi olla enemmän totta, kuilu molempien yhdistämiselle on liian suuri. Joko minun pitää alistua mutisematta kaikkeen pienen Jumalan kanssa tai sitten Jeesus todella tarkoitti sanojaan.

Vaikka polvi ei eilen parantunut, jotain tapahtui. Jeesuksen sanat aiheuttivat sisälläni pikkuruisen vallankumouksen. Raamatun sanojen välityksellä sain kurkistaa hetkeksi Jumalan maailmaan. Siellä on kaikki niin selkeää. Sain toivon. Se tuntui jopa enemmältä kuin jäsenten korjaantuminen.

Usko ei synny tsemppaamalla tai taianomaisilla riiteillä. Sen luo Jumalan sana kuulemisen kautta (Room. 10). Siis matka ihmeeseen kulkee Jumalan omien sanojen kautta. Hän lupaa, Hän vaikuttaa ja lopulta Hän myös tekee.

Siis jaksetaan vaikeuksienkin keskellä uskoa Jumalaan. Ja uskalletaan olla siinä kyydissä, jossa kuskina on Jumala itse.

Iloitse, köyhä!

Eikö ole aika monia ajatuksia herättävä otsikko? Ällistyttävä oli myös erään kaikin puolin elämältä hyvää saaneen nuoren miehen ja Jeesuksen kohtaaminen lähellä olleiden opetuslasten silmin katsottuna.

Nuori mies tuli toiveikkain mielin kysymään Jeesukselta pelastuksen ABC-käyttöohjekirjaa ja sai vastauksen, joka edelleen lyö meitä lukijoita päähän kuin puinen kaulin. Ja kunpa Jeesuksen vastaus olisikin ollut vain skryptisen vaikeaselkoinen, mutta Hän meni vielä lisäämään: ”Miten vaikeaa onkaan paljon omistavan päästä Jumalan valtakuntaan” (Mark. 10: 23). Ei ihme, että opetuslapset viittoilivat jatkokurssin tarvetta.

Olen lukenut aikamoisen pinon selityksiä tapauksen tekemiseksi järkeväksi. Mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että Jeesuksen sanat nasahtavat kohdalleen juuri meille, länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille aivan sellaisina kuin ne sanottiin. Rikkaiden on vaikea päästä Jumalan valtakuntaan.

Mutta ei asia toki ole niin yksinkertainen. Tiedämmehän vaikka Daavidin maallisen rikkauden ja sen, kuinka syvä rakkaussuhde hänellä oli Jumalan kanssa. Mitä Jeesus siis tarkoitat?

Omistaa voi monella tavalla. Raha on omistamisen yksi, ehkä näkyvin muoto. Jos elämä on pelkkää iloa ja täyteyttä, Jumala tahtoo jäädä hyvien aikomustenkin jälkeen kulissiksi ja ”Vapaudut vankilasta” -kortiksi?

Jeesus mullisti opetuksellaan käsitykset autuaista ihmisistä. Hän todella julisti onnellisiksi sekä rahallisesti (Luuk), että hengellisesti (Matt) köyhät.

Köyhän onni on seurausta suhteesta Jumalaan – juuri köyhyys pakottaa ihmisiä hakeutumaan suojaan, jota rikkaiden ei tarvitse koskaan etsiä. Juuri köyhät saavat lohdutusta, josta eivät voisi omata mitään kokemusta, elleivät olisi niin puutteellisia.

Tarvitseeko meidän siis etsiä köyhyyttä? Ei. Mutta ehkä Jeesus sanoisi meille tähän päätteeksi jotain seuraavaa: ”Älä anna kenenkään sanoa sinulle olevasi huono-osainen. Sinulla on vähemmän jotain, mistä iloita, jotta saisit enemmän jotain, mikä toisilta puuttuu. Puutteesi on suurin rikkautesi.”

Köyhyyttä ei siis tarvitse etsiä. Mutta kun sinua riisutaan omistamisesta, sellaisesta, joka on ehkä lähi-ihmisillesi itsestäänselvää, älä pelkää olevasi Jumalan käden ulottumattomissa. Saatat olla lähempänä kuin uskotkaan.

Enää ei tarvitse auttaa – on jo liian myöhäistä

”Tyttäresi kuoli. Miksi enää vaivaat opettajaa?” (Mark. 5:35).

Miten pienet sanat voivat tuhota elämän? Miten kaksi sanaa riittää viiltämään sydämen auki ja jättämään sen autiomaahan petojen ruuaksi.

Jairukselle ne sanat olivat: ”Tyttäresi kuoli.” Meille ne voivat olla samat. Ne voivat olla myös toisenlaiset mutta yhtä murskaavat: ”Joudut työttämäksi / Sinulla on syöpä / Haluan avioeron/ Minulla on toinen/ Täällä haisee home”

Jairoksen onneksi Jeesus myös kuuli nuo kaksi sanaa (5: 36). Jeesus kuuli edelleen ystävien johtopäätöksen: ”Miksi enää vaivaat opettajaa?” Se tarkoitti: Miksi enää pyydät apua, miksi enää toivot asioihin muutosta? Suostu toivottomuuteen, menetykseen, suostu uskomaan, että Jeesuksella ei ole asiaan ENÄÄ mitään sanottavaa.

Jeesus vastasi 2+2 sanakompolla: ”Älä pelkää, usko ainoastaan!” Vielä huutomerkki päätteeksi korosti Jeesuksen sanojen intensiivisyyttä. Eihän Jairos jaksanut enää uskoa, hän laahusti Jeesuksen perässä sisältä kuolleen ihmisen tavoin. Mutta Jeesus uskoi molempien puolesta.

Kaksi sanaa voivat tuhota elämän. Mutta kaksi sanaa voivat herättää henkiin. Ihmisten sanat varastavat toivon, Jumalan sanat lahjoittavat yltäkylläisyyden.

Onko sinulle sanottu, että on jo liian myöhäistä, enää ei kannata odottaa Jumalaa? Arvaa, mitä Jeesus tahtoisi sanoa sinulle vastineeksi? Niin, luota niihin sanoihin!

Lohdutusta tulviva Vapahtaja

”Ihmiset olivat hämmästyneitä hänen opetuksestaan, sillä hän opetti heitä niin kuin se, jolla on valta, eikä niin kuin kirjanoppineet” (Mark. 1:22).

Mitä enemmän kierrän ympäri Suomea kohtaamassa ihmisiä, sitä enemmän huomaan, miten me kaikki kärsimme eri tavoin. Seurakunnat ovat täynnä itsensä ja elämänsä kanssa painivia kristittyjä ja seinien ulkopuolella on moninkertainen määrä näälkiintyneitä ja rääkättyjä ihmisiä.

Yhä maallistuvamman yhteiskunnan keskellä kristittyjen sanoman kärjeksi tulee helposti eettiset vaateet; Kun Jumala riisutaan pyhyydestään, seurakunnan on pidettävä esillä Jumalan lakia tinkimättömällä tavalla. Tämä on totta ja tärkeää. Mutta.

Jeesuksen aika ei poikennut juuri meidän ajastamme. Antiikin aikana ei ollut yhtä totuutta eikä yhtä Jumalaa; erilaiset jumaluudet ja henkiset opit kukoistivat eläen harmoonisesti rinnakkain. Juutalaisuudessa oli myös tuttu kastijako: toiset olivat Jumalalle kelpaavia, toiset ulkopuolella, syntisiä.

Miten Jeesus kohtasi aikansa haasteen? Sen selvittämällä me löydämme oman kristillisen kutsumuksemme keihäänkärjen. Jeesus opetti aivan eri tavalla. Hän ei tinkinyt Jumalan pyhyydestä mutta Hän eli ja opetti sitä huokuen lohdutusta, anteeksiantamusta ja rakkautta.

Kun Jeesuksen ajan opetuksesta vastanneet kirjanopettajat kiihkoilivat Jumalan lain esillepitämisen puolesta, he tulivat samalla tallanneeksi julistuksellaan heikot allensa. Epäonnistunutta, syntiensä kanssa taistelevaa ei auteta näyttämällä miten hänen tulisi elää – sen hän kyllä tietää tuskaisen hyvin. Sen sijaan rakastava kohtaaminen, voi minkä murroksen se toisi tullessaan.

Jeesuksen lähelle hakeutuivat kaikki syntiset ja toisten silmissä tuomitut. Pyhyys ja rakkaus oli saanut muotonsa, se oli houkuttelevaa. Ihmisen käyttöohjekirja yhdistettynä jatkuvaan uuden alun mahdollisuuteen. Rakkaus työntövoimana ja armahtava laupeus tienä.

Jeesus Kristus tulvii lohdutusta. Kun seurakunta alkaa soida samassa sävelessä Herransa kanssa, silloin nääntyneet saavat todellisen avun.