Mitä tein väärin?

Mooseksen sisällä kohisi kuin viheliäinen syystrombi. Oliko hän kuullut Jumalaa väärin? Ehkä aikaisemmalta leiripaikalta olisi sittenkin pitänyt lähteä vasemmalle mutta hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella riittävän tarkasti?

Israelin kansa oli Mooseksen johdolla täydessä umpikujassa. Edessäpäin yli ylitsepääsemätön meri, sivuilla vuoret ja takana – tulosuunnassa – vihaiset Faraon sotajoukot, jotka kiisivät niin, että hevosten synnyttämä pölypatsas uhkasi suu ammollaan nielaista karkumatkalla olevat ressukat.

Eikö meidän elämämme ole usein samassa pisteessä Mooseksen kanssa? Olemme luottaneet Jumalan johdatukseen, halunneet pyytää Hänen selviä suuntaviittojaan, kuunnella parhaamme mukaan ja sitten ottaa rohkeita askeleita suuntaan, jonne Jumala on tuntunut ohjaavan – ja silti olemme vuorten ja meren ympäröiminä ilkeiden olosuhteiden uhatessa nielaista meidät?

Kaikesta huolimatta Mooses oli kuullut Jumalaa oikein. Hän ja kansa olivat juuri oikeassa karttapisteessä. He olivat yhtä lähellä ja kaukana tuhosta kuin Jumalan ihmeestä.

Me tiedämme, että Kaislameri aukesi ja Jumala pelasti kansansa ihmeen kautta. Mutta emme ehkä osaa ajatella, mikä epätoivo oli valloillaan juuri ihmettä ennen. Se on se sama, joka velloo omassa sisämmässämme ja kuiskaa, että kaikki on ohi.

Jos ajattelemme elämäämme Jumalan ihmeiden kannalta, vastoinkäymiset ja umpikujat kertovat parhaiten Jumalan johdatuksesta. Tämä ajatus kannattaa pureskella hyvin.

Kosketus täynnä hätää

”Siellä oli nainen, jota kaksitoistavuotta oli vaivannut verenvuoto.” (Mark. 5:25)

Kaksitoista pitkää vuotta puhdasta syöksykierrettä. Kesken hymyilevän elämän astunut tragedia teki elämästä ilotonta ”sitten-kun” -elämää. Muutaman vuoden jälkeen toivo paremmasta alkoi muuttua ”entä-jos-mikään-ei-koskaan-muutu” -pelonsekaiseksi pessimismiksi.

Naisen osa ei todella ollut kehuttava. Varallisuus oli mennyt taudin hoitoon mutta tila oli käynyt aina huonommaksi. Ja hänelle kävi, niin kuin kärsiville yleensä käy: hän oli jäänyt yksin ongelmiensa kanssa.

Naisen uskon kosketusta ihmetellään ja ihastellaan. Mistä me saisimme saman uskon? Kosketus oli todellisuudessa täynnä inhimillistä hätää. Käsi, joka tarttui Jeesuksen viittaan, oli sama käsi, joka oli tottunut lasinpyyhkimien tavoin kuivaamaan epätoivon kyyneleitä uurteisilta kasvoilta.

Järkyttävän kipeät vuodet muuttuivat yhdessä kohtaamisessa ihmeen kasvualustaksi. Ajattele, pysähdy: mikä on tänään sinun kasvualustasi?

Epätoivo on ihmeen alku

”Elia huusi Herraa, ja sanoi: `Herra, minun Jumalani, oletko todella kohdellut niin pahoin tätä leskeä, jonka luona asun, että olet antanut hänen poikansa kuolla?´” (1. Kun. 17: 20).

Elia oli joutunut maanpakoon Kuningas Ahabin siidonilaista kuningatarta Iisebeliä. Jumalan huumorontajua on se, että Elia meni pakosalle Iisebelin kotimaahan.

Elia asui siidonilaisen leskivaimon luona ehkä noin pari vuotta. Sinä aikana Jumala ihmeellisesti teki joka aamu uuden leipäihmeen. Elian ja lesken välille syntyi kaunis ystävyys.

Ystävyyteen tuli tuhoisa päätös. Naisen ainoa poika kuoli ja Elia joutui tukalaan tilanteeseen. Eikö hän Jumalan miehenä voinut estää tragedian?

Elia pyyhkii sanoillaan kohtalouskoa. Hän ei tyytynyt sanomaan ystävälleen: ”Sinulla kävi nyt huono tuuri. Ihmisiä kuolee sairauksiin siellä ja täällä ja nyt kävin näin sinun kohdallasi.” Ei, Elia vastuutti Jumalan asiasta.
”Oletko todella tehnyt näin pahoin?” Ne olivat kovia sanoja Jumalalle. Elia tiesi, että kaikki asiat tulevat hänen Jumalansa kautta. Eivät korpit olleet sattumalta elättäneet häntä eikä hän kohtalon oikusta ollut eksynyt juuri tämän köyhän perheen ovelle. Ei siis kuolemakaan ollut voinut tapahtua Jumalan tietämättä ja sallimatta.

Epätoivon ja ihmeen välillä voisi tuskin olla ohuempaa harsoa? Elia huusi sydämensä tuskassa, syytti Jumalaa ja vaati Hänen puuttumista räikeään vääryyteen. Oliko Elia liian julkea? Ei, hän oli mies varustettuna tavallisen ihmisen tunteilla.

Elia olisi saattanut joutua tyytymään ei-vastaukseen. Sellaisiakin tuli hänen matkansa varrella. Mutta tässä tapauksessa epätoivosta nouseva , jopa julkean rohkea Jumalan vastuuttaminen tuotti ihmeen. Kuollut nousi eloon. Jumala ilmoitti olevansa taho, jonka kautta tapahtuisi ihan kaikki asiat.

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa selkeä koonti. Kyyneleet valuvat näppäimistölle ja omastakin sisimmästä alkaa kuulua kohina. Heitän hiiteen sattumat ja kohtalot. En todellakaan ota elämäni kurjia asioita Tuurin kyläkaupasta.

Epätoivon ja ihmeen raja on häilyvä. Selvää on se, ettei Raamatussa olisi mainittuna yhtä ainutta ihmettä ilman suurta inhimillistä kärsimystä ja epätoivoa.

Lamaannuttavia esteitä

”Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: `Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa.´” (Luuk. 8:49)

Evankeliumeissa kuvataan monia Jeesukselle kohdistettuja ihmisten avunpyyntöjä. Monta kertaa avunpyynnön ja avunsaannin väliin tulee lamaannuttava este.

Eräässä tällaisessa tapauksessa Jairos -nimisellä miehellä oli pahin mahdollinen hätä: hänen tyttärensä teki kuolemaa. Jairos ymmärsi, että ainoastaan ihme voisi enää pelastaa hänen tyttärensä ja niinpä hän etsi Jeesuksen käsiinsä. Jeesus oli lähdössä Jairoksen kotiin auttaakseen sairasta tytärtä, mutta matkalle sattui este. Jeesusta kosketti toinen hädässä ollut ihminen ja aikaa kului liikaa. Jairos saikin kuulla musertavan uutisen, hänen tyttärensä oli ehtinyt jo kuolla. Jeesusta ei siis kannattanut enää vaivata asialla.

Huomaa mitä tapahtui seuraavaksi. Juuri kun Jairoksen kannalta asiat nytkähtivät pahimmalle mahdolliselle tolalle ja viimeinenkin toivo oli hiipunut, Jeesus kääntyi hänen puoleensa. Jeesus sanoi Jairokselle jotain seuraavan kaltaista: ”Olet Jairos juuri nähnyt minun voimani, joka on kaikkia olosuhteita ja mahdottomuuksia suurempi. Älä suostu lamaantumaan, jaksa uskoa!”

Jairoksen mielestä Jeesus ei ollut ehtinyt ajoissa apuun; Jeesuksen mielestä aika oli oikea Hänen ihmeelleen. Niinpä Jeesus herätti kuolleen tyttären eloon, ja Jairos sai nähdä epätoivonsa keskellä Jumalan kirkkauden.

Kertomus on tallennettu Raamatun sivuille siksi, että mekin jaksaisimme uskoa Vapahtajaamme. Voi olla, että rukouksistamme ja huudoistamme huolimatta asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan. Voi olla, että inhimillisesti olosuhteet ovat mahdottomat. Kaiken keskellä Jeesus kuiskaa meillekin: ”Älä pelkää, usko ainoastaan. Minä kykenen pelastamaan synkimmänkin pimeiden keskeltä ja toimin elämässäsi aina oikealla ajalla.”

Jumalalle mahdotonta?

”Mutta Herra sanoi Moosekselle: `Onko Herralle mikään mahdotonta? Nyt saat nähdä, toteutuuko minun sanani.´” (4. Moos. 11: 23)

Israelin satatuhantinen kansa oli lopenkyllästynyt Jumalan antamaan mannaan erämaavaelluksellaan. He kaipasivat vaihteeksi lihaa ja alkoivat ikävöidä paluuta Egyptiin. Jumala sanoi hankkivansa kansalle lihaa seuraavaksi päiväksi kuukauden tarpeiksi. Mooses ei pystynyt käsittämään Jumalan lupausta; miten ihmeessä Jumala saisi hankittua sellaisen määrän lihaa keskellä ei-mitään?

Tämä sama Mooses oli nähnyt Jumalan ihmeet Egyptissä. Hän oli nähnyt kuinka valtameri jakautui kahtia ja hän seurusteli päivittäin Jumalan kanssa poikkeuksellisella tavalla. Mutta nyt hänen mielessään oli liian suuri muuri – Jumala ei pystyisi mitenkään selviytymään edessä olevasta haasteesta.

Onko sinulla koskaan samanlaista tunnetta? Olet kyllä kokenut Jumalan johdatusta ja suoranaisia ihmeitäkin menneisyydessä mutta nyt olet liian suuren ongelman edessä. Ei edes Jumala voi auttaa sinua?

Mooses taisi valvoa seuraavan yön ja kuunnella kuinka linnut ropisivat telttojen päälle. Uskon, että hänen sydämensä pamppaili Jumalan näyttäytyessä hänen odotuksiaan suurempana.

Mahdottomat tilanteet ovat Jumalan näyttämöitä. Ehkä hyvinkin pian saat kuulla ”lintujen ropinaa”?

DSC08114