”Tyttäresi kuoli. Miksi enää vaivaat opettajaa” (Mark. 5: 36).

Jairos lähti etsimään Jeesusta vaimonsa itkuisten pyyntöjen tähden. Kaikki muu oli jo kokeiltu, vain ihme voisi pelastaa pienen tyttären. Tämä kiistelty uusi opettaja tuntui huhujen mukaan pystyvän johonkin yli lääketieteen.

Hetken aikaa näytti jo hyvältä. Jeesus suostui auttamaan ja he astelivat yhdessä kohti kotia. Sitten tuli uutinen, joka teki silmänräpäyksessä Jairoksesta onton ihmisraunion: ”Tyttäresi kuoli”.

Jeesus katsoi Jairosta silmiin ja sanoi: ”Tällaista Jairos elämä on. Olisin kyllä tullut auttamaan, mutta tällä kertaa en ehtinyt. Jospa olisit ymmärtänyt tulla luokseni aiemmin.”

Ei, Jeesus ei sanonut niin. Hän sanoi sanat ”Älä pelkää, usko ainoastaan.” Hän tarkoitti: ”Tämän näkyvän maailman todellisuus juoksuttaa nyt pahimmat pelkosi toteen. Älä vajoa epäuskoon! Katso Minun silmiini, jotka tuikkivat elämää sinulle ja perheellesi! Koskaan ei ole myöhäistä luottaa!”

Ehkä meidän ei ole kovin vaikeaa laittaa itseämme Jairoksen asemaan? Ehkä mekin olemme jaksaneet uskoa, toivoa, rukoilla, luottaa, huutaa ja anoa muutosta tilanteeseen, joka uhkaa rampauttaa elämämme ja silti asiat ovat päätyneet kuolemaan, pisteeseen, jossa on liian myöhäistä ihmeelle.

Ehkä Jeesus tahtoisi sanoa meillekin: ”Älä pelkää – ei ole liian myöhäistä. Minulle ei ole koskaan mikään myöhäistä. Luota edelleen, minä kävelen kanssasi kohti pimeimpiä pelkojasi. Minä tuon elämän keskelle syvintäkin surua”