Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Mitä siis pelkäisin?

”Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27: 1).

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla kanssani jokaisena päivänäni?

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet kertonut suunnitelleesi jokaisen hetkeni äidin rinnoilta viimeiseen henkenvetoon?

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla enemmän kuin satujen pullonhenki, Jumala, joka kestät kaiken elämäni painon ja vakuuttanut, ettet koskaan murru altani?

Olet viimeinen vakuutukseni, oljenkorsi, johon tartun suonsilmäkkeissä, riippumatto, joka on aina valmiina avaamaan hellästi keinuttelevan lepopaikan juuri silloin, kun elämän haasteet ovat potkineet minut lommoille.

Sinä olet elämäni turva.

Joko lakkasit Jaakko huolehtimasta?

”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala” (Ps. 46:11).

Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että kärrään murheita ja pelkoja kuin isoja, rumia kivenmöykkyjä ruosteisissa kottikärryissä, joiden rengas ulvoo mutkalla tavattoman painon alla.

Aina hetken uskaltaudun irroittamaan käteni ohjaksista ja suoristan selkäni, toivon, että vapaus voisi kiitää sieluuni lempeän tuulen tavoin ja sitten kuin kohtalon pakottamana alistun osaani ja pakotan itseni jatkamaan toivotonta kärräystä.

”Lakatkaa te huolehtimasta!” Olen toki lukenut kohdan monia kertoja ennenkin, mutta juuri tänään sanat tuntuivat puhuvan juuri minulle. Ja toivottavasti myös sinulle?

”Lakatkaa te huolehtimasta!” on kuin taivaasta jyrähtävä, lempeä mutta huutomerkkimäisen päättäväinen ja pysäyttävä Jumalan todellisuus. Se on Jumalan haaste lapsilleen, käskevä pyyntö irroittaa kouristuksenomainen ote niistä asioista, jotka yrittävät varastaa sisimpämme ja vetää meidät pyörremyrskyyn, jossa taivas maa, Jumala ja ihminen, kaikki ovat yhtä ja samaa sekamelskaa.

Tänään minä jätän kottikärryni juuri tähän, keskelle liujuista takapihaamme, annan kivien huutaa huomionkipeyttään ja sadatella uhkauksiaan samalla, kun istun takakuistille juomaan kahvia. En jaksa kantaa huoliani Jumalan luokse mutta luulen, että siitä huolimatta Hän on jo löytänyt jokaiselle murikalle sopivan ratkaisun. Hän on sentään Jumala!

Kun pelko valtaa

”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Ps. 56:4).

Kun voimat uupuvat ja käsivarret repsahtavat alas neuvottoman huokauksen kanssa.

Kun vastustajat minussa ja ulkopuolellani rakentavat valtausluiskiaan ja nauravat tulevalle voitolleen.

Kun olosuhteet kääntyvät vastaan kuin syksyn vimmainen puhuri eikä aurinkoa ole näköpiirissä.

Niin, kun pelko eri tavoin ottaa minusta hallintaotteen, enkä löydä tietäni huolettomaan ja turvalliseen elämään, silloin minä huudan Sinua apuun.

Sinä tulet läpi pelkojeni, huolieni ja ahdistukseni. Painat kätesi uupuneiden käsivarsieni alta ja halaat yksinoikeudella. Olet sydämeni käynnistyskone, lohdutuksesi tarttuu paitani alle ja menee syvemmälle missä epätoivo asuu.

Kuoleman porteille ja takaisin

”Sinä tuot minut takaisin kuoleman porteilta” (Ps. 9:14).

Kärsimysten jauhinkivien jauhaessa vääjäämättömällä voimallaan ihmisen voimat hupenevat. Toiveikkaat ja innokkaat, tulevaisuuteen luottaen suhtautuvat ajatukset vaihtuvat haikeaan menneisyyden kuva-albumien katseluun ja tunteeseen siitä, ettei tulevat päivät eivätkä vuodet kykene sisältämään enää mitään hyvää.

Daavid kirjoitti Psalmissa 23 pimeästä laaksosta tai kuoleman varjon laaksosta. Siellä kyllin pitkään oltuamme tulemme portille, joka imee meitä sisäänsä toivottomuuden ja pelon voimalla. Kuoleman portti kuvaa vaihetta, jolloin kärsimys on työntänyt meidät syvään epätoivoon ja luovuttamiseen – uuden vuoden tinat lupaavat vain samaa, tasaisesti rummuttavaa ahdinkoa.

Kuoleman porteiltakin on langaton Bluetooth -yhteys Kaikkivaltiaaseen. Hän näkee syvimpään pimeyteen ja on kulkenut kanssamme aina mielen taittumiseen saakka. Kun Jumala on sallinut kulkumme äärimmäiseen kipuun, Hän johtaa askeleet myös sieltä pois. 

Ehkä kulunut vuosi on ollut kohdallasi yhtä laskeutumista kärsimyksen portailla kohtalokkaalle portille saakka? Juuri siellä, missä omaa uskoa eikä toivoa enää ole kuin hiipuneen nuotion verran, Jumala taistelee hurrikaanin tavoin. 

Olkoon tuleva vuosi täynnä Jumalan ihmeellisiä tekoja: elämänhalua, iloa, kutsumuksen riemua ja Isän hellää rakkautta!