Iloitse, köyhä!

Eikö ole aika monia ajatuksia herättävä otsikko? Ällistyttävä oli myös erään kaikin puolin elämältä hyvää saaneen nuoren miehen ja Jeesuksen kohtaaminen lähellä olleiden opetuslasten silmin katsottuna.

Nuori mies tuli toiveikkain mielin kysymään Jeesukselta pelastuksen ABC-käyttöohjekirjaa ja sai vastauksen, joka edelleen lyö meitä lukijoita päähän kuin puinen kaulin. Ja kunpa Jeesuksen vastaus olisikin ollut vain skryptisen vaikeaselkoinen, mutta Hän meni vielä lisäämään: ”Miten vaikeaa onkaan paljon omistavan päästä Jumalan valtakuntaan” (Mark. 10: 23). Ei ihme, että opetuslapset viittoilivat jatkokurssin tarvetta.

Olen lukenut aikamoisen pinon selityksiä tapauksen tekemiseksi järkeväksi. Mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että Jeesuksen sanat nasahtavat kohdalleen juuri meille, länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille aivan sellaisina kuin ne sanottiin. Rikkaiden on vaikea päästä Jumalan valtakuntaan.

Mutta ei asia toki ole niin yksinkertainen. Tiedämmehän vaikka Daavidin maallisen rikkauden ja sen, kuinka syvä rakkaussuhde hänellä oli Jumalan kanssa. Mitä Jeesus siis tarkoitat?

Omistaa voi monella tavalla. Raha on omistamisen yksi, ehkä näkyvin muoto. Jos elämä on pelkkää iloa ja täyteyttä, Jumala tahtoo jäädä hyvien aikomustenkin jälkeen kulissiksi ja ”Vapaudut vankilasta” -kortiksi?

Jeesus mullisti opetuksellaan käsitykset autuaista ihmisistä. Hän todella julisti onnellisiksi sekä rahallisesti (Luuk), että hengellisesti (Matt) köyhät.

Köyhän onni on seurausta suhteesta Jumalaan – juuri köyhyys pakottaa ihmisiä hakeutumaan suojaan, jota rikkaiden ei tarvitse koskaan etsiä. Juuri köyhät saavat lohdutusta, josta eivät voisi omata mitään kokemusta, elleivät olisi niin puutteellisia.

Tarvitseeko meidän siis etsiä köyhyyttä? Ei. Mutta ehkä Jeesus sanoisi meille tähän päätteeksi jotain seuraavaa: ”Älä anna kenenkään sanoa sinulle olevasi huono-osainen. Sinulla on vähemmän jotain, mistä iloita, jotta saisit enemmän jotain, mikä toisilta puuttuu. Puutteesi on suurin rikkautesi.”

Köyhyyttä ei siis tarvitse etsiä. Mutta kun sinua riisutaan omistamisesta, sellaisesta, joka on ehkä lähi-ihmisillesi itsestäänselvää, älä pelkää olevasi Jumalan käden ulottumattomissa. Saatat olla lähempänä kuin uskotkaan.

Enää ei tarvitse auttaa – on jo liian myöhäistä

”Tyttäresi kuoli. Miksi enää vaivaat opettajaa?” (Mark. 5:35).

Miten pienet sanat voivat tuhota elämän? Miten kaksi sanaa riittää viiltämään sydämen auki ja jättämään sen autiomaahan petojen ruuaksi.

Jairukselle ne sanat olivat: ”Tyttäresi kuoli.” Meille ne voivat olla samat. Ne voivat olla myös toisenlaiset mutta yhtä murskaavat: ”Joudut työttämäksi / Sinulla on syöpä / Haluan avioeron/ Minulla on toinen/ Täällä haisee home”

Jairoksen onneksi Jeesus myös kuuli nuo kaksi sanaa (5: 36). Jeesus kuuli edelleen ystävien johtopäätöksen: ”Miksi enää vaivaat opettajaa?” Se tarkoitti: Miksi enää pyydät apua, miksi enää toivot asioihin muutosta? Suostu toivottomuuteen, menetykseen, suostu uskomaan, että Jeesuksella ei ole asiaan ENÄÄ mitään sanottavaa.

Jeesus vastasi 2+2 sanakompolla: ”Älä pelkää, usko ainoastaan!” Vielä huutomerkki päätteeksi korosti Jeesuksen sanojen intensiivisyyttä. Eihän Jairos jaksanut enää uskoa, hän laahusti Jeesuksen perässä sisältä kuolleen ihmisen tavoin. Mutta Jeesus uskoi molempien puolesta.

Kaksi sanaa voivat tuhota elämän. Mutta kaksi sanaa voivat herättää henkiin. Ihmisten sanat varastavat toivon, Jumalan sanat lahjoittavat yltäkylläisyyden.

Onko sinulle sanottu, että on jo liian myöhäistä, enää ei kannata odottaa Jumalaa? Arvaa, mitä Jeesus tahtoisi sanoa sinulle vastineeksi? Niin, luota niihin sanoihin!

Lohdutusta tulviva Vapahtaja

”Ihmiset olivat hämmästyneitä hänen opetuksestaan, sillä hän opetti heitä niin kuin se, jolla on valta, eikä niin kuin kirjanoppineet” (Mark. 1:22).

Mitä enemmän kierrän ympäri Suomea kohtaamassa ihmisiä, sitä enemmän huomaan, miten me kaikki kärsimme eri tavoin. Seurakunnat ovat täynnä itsensä ja elämänsä kanssa painivia kristittyjä ja seinien ulkopuolella on moninkertainen määrä näälkiintyneitä ja rääkättyjä ihmisiä.

Yhä maallistuvamman yhteiskunnan keskellä kristittyjen sanoman kärjeksi tulee helposti eettiset vaateet; Kun Jumala riisutaan pyhyydestään, seurakunnan on pidettävä esillä Jumalan lakia tinkimättömällä tavalla. Tämä on totta ja tärkeää. Mutta.

Jeesuksen aika ei poikennut juuri meidän ajastamme. Antiikin aikana ei ollut yhtä totuutta eikä yhtä Jumalaa; erilaiset jumaluudet ja henkiset opit kukoistivat eläen harmoonisesti rinnakkain. Juutalaisuudessa oli myös tuttu kastijako: toiset olivat Jumalalle kelpaavia, toiset ulkopuolella, syntisiä.

Miten Jeesus kohtasi aikansa haasteen? Sen selvittämällä me löydämme oman kristillisen kutsumuksemme keihäänkärjen. Jeesus opetti aivan eri tavalla. Hän ei tinkinyt Jumalan pyhyydestä mutta Hän eli ja opetti sitä huokuen lohdutusta, anteeksiantamusta ja rakkautta.

Kun Jeesuksen ajan opetuksesta vastanneet kirjanopettajat kiihkoilivat Jumalan lain esillepitämisen puolesta, he tulivat samalla tallanneeksi julistuksellaan heikot allensa. Epäonnistunutta, syntiensä kanssa taistelevaa ei auteta näyttämällä miten hänen tulisi elää – sen hän kyllä tietää tuskaisen hyvin. Sen sijaan rakastava kohtaaminen, voi minkä murroksen se toisi tullessaan.

Jeesuksen lähelle hakeutuivat kaikki syntiset ja toisten silmissä tuomitut. Pyhyys ja rakkaus oli saanut muotonsa, se oli houkuttelevaa. Ihmisen käyttöohjekirja yhdistettynä jatkuvaan uuden alun mahdollisuuteen. Rakkaus työntövoimana ja armahtava laupeus tienä.

Jeesus Kristus tulvii lohdutusta. Kun seurakunta alkaa soida samassa sävelessä Herransa kanssa, silloin nääntyneet saavat todellisen avun.

Langennut saa erityiskohtelun

”Mutta menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: `Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän teille sanoi.´” (Mark. 16:7)

Pietari oli langennut pahasti. Hän oli tietoisesti kieltänyt tuntevansa millään tavalla Jeesusta yönä, jona Hänet tuomittiin. Hän ei kokenut enää kuuluvansa opetuslasten joukkoon. Syyllisyys ja häpeä rusensivat hänen sisintään.

On mielenkiintoista, että juuri ja ainoastaan Markuksen evankeliumi kertoo meille tämän pienen lisäyksen: ”myös Pietarille.” Tiedämme, että Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin puheiden perusteella. Pietari on siis halunnut korostaa kuulijoilleen sitä, kuinka Jumalan armo tavoitti hänet. Hänet, joka ei olisi armoa enää ansainnut.

Noiden sanojen olisi kuulunut kuulua näin: ”menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, paitsi Pietarille…” Se olisi ollut oikein ja niin me olisimme luultavimmin tilanteen arvioineet.

Sen sijaan Pietari sai Jeesukselta erityismaininnan – häntä kutsuttiin nimeltä rakkauden ja armon piiriin.

Myös sinua kutsutaan nimeltä. Olet saattanut langeta pahasti etkä enää usko kuuluvasi Jumalan perheväen yhteyteen. Ehkä kuvittelet, että Jumalan armon sanat kuuluvat niille toisille opetuslapsille.

Mutta juuri sinä olet tärkeä. Sinä olet Jumalan silmissä ja sydämellä kaiken tavoittamisen arvoinen. Armo kuuluu myös sinulle.

Jakamisen ihme toimii edelleen

”Hän otti ylös ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja siunasi ne. Sitten hän mursi leivät ja antoi ne opetuslapsilleen, jotta jakaisivat ne kansalle.” (Mark. 6:41)

Opetuslapset taisivat olla huolissaan eväistään. He olivat keskellä ei-mitään ja heillä oli juuri ja juuri itselleen varattuna riittävä määrä ruokaa. Sitten Jeesus otti ruuat itselleen, alkoi murtaa leipiä ja kaloja ja opetuslasten piti viedä niitä toisille.

Ajattele: opetuslasten käsissä oli se määrä ruokaa, jonka he itse olisivat tarvinneet. Voimme vain arvailla, mitä mutinaa he mielessään kävivät läpi, ennen kuin tajusivat antamisen salaisuuden. Jos opetuslapset eivät olisi antaneet omista vähintä eväistään muille, he eivät ehkä olisi saaneet olla mukana tässä huikeassa kokemuksessa.

Sama jakamisen ihme on edelleen voimassa. Jumala kutsuu meitä laittamaan eteenpäin – antamaan toisille – sitä, mitä Hän on meille antanut. Emme haluaisi niin tehdä, kun järkemme sanoo, että antaessamme meillä on aikaisempaa vähemmän. Mutta Jumalan kanssa asia on toisin: mitä enemmän annamme itsestämme Hänelle ja toisille ihmisille, sitä enemmän saamme itsekin.

Opetuslapset valittivat, että heillä oli liian vähän annettavaa. Niin mekin teemme. Mutta eihän Jumala ole koskaan tarvinnut meidän varojamme, palveluksiamme tai tekemisiämme. Me sen sijaan saamme antaessamme vähästämme olla mukana Jumalan suuressa ihmeessä.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä

”Vaikka muut loukkaantuisivat sinuun, en kuitenkaan minä.” (Mark. 14:29)

Pietari oli vakuuttunut siitä, ettei Jeesus ollut aivan ymmärtänyt hänen sitoutumistaan ja vahvuuttaan. Jeesus oli sanonut, että kaikki opetuslapset tulisivat hylkäämään hänet – Pietari korjasi Jeesusta toteamalla, että muut saattoivat kyllä epäonnistua, hän ei.

Miten tuttu ajatuskaava tämä onkaan. Se taitaa asua jossain ihmisyyden ytimessä aina syntiinlankeamuksesta lähtien. Emme millään suostu uskomaan, että meissä itsessämme asuu valmius kaikkiin mahdollisiin epäonnistumisiin.

Kun kuulemme uutisia kristitystä, joka lankesi siihen ja tähän asiaan, mielessämme saatamme kokea salaista mielihyvää siitä, että itse emme ikinä tekisi moista. Sanomme kyllä, että onhan meilläkin omat heikot puolemme, mutta lisäämme ajatuksissamme perään: ”mutta minä en koskaan kuitenkaan tekisi niin ja niin.” Tällainen asenne on meidän lihallisuuttamme ja Jumala haluaa kasvattaa meitä siitä pois.

Me jokainen kykenemme tekemään mitä tahansa pahoja asioita ilman Jumalan armoa. Pietari käsitti sen oman epäonnistumisensa kautta ja ehkä mekin tarvitsemme omamme?

On suurta armoa ymmärtää, miten samalla viivalla me kaikki ihmiset olemme Jumalan edessä. Olemme yhtä syntisiä ja tarvitsemme yhtä kipeästi Vapahtajaa Jeesusta Kristusta.

Kun kohtaamme oman syntisyytemme, emme ehdi vikoilemaan muiden puutteita. Meillä on itsellämme kiire juosta Ristin luokse.