Salatut synnit ovat raskas paino

”Sillä syntieni taakka on kohonnut yli pääni. Kuin raskas kuorma se painaa minua yli voimieni.” (Ps. 38:5)

Älä uskoo petusta, jonka mukaan kristitty ei tee enää syntiä. Kristitty on yhtä aikaa syntinen ja pyhä – itsessään hän on vajavainen, heikko ja syntinen, Kristuksessa hän on täydellinen ja pyhä.

Daavid koki elämässään synnin raskasta painoa. Hän kirjoitti kokemuksiaan sellaisen synnin painosta, jota ei oltu viety Jumalan eteen ilman selittelyjä.

Me monet koemme häpeää syntisyytemme tähden. Haluamme vaieta synneistämme ja mennä piiloon, koska emme voi uskoa, että meitä voitaisiin armahtaa. Piiloissamme yritämme parantaa itseämme vain huomataksemme, että synnin kierre pahenee.

Salatut synnit johtuvat juuri häpeästä. Ehkä olemme joskus yrittäneet kertoa ongelmistamme jollekin ystävällemme mutta joutuneet huomaamaan, että myötäelämisen ja avun sijaan olemme saaneet tuomitsevia katseita ja asenteita?

Salatut synnit elämässämme ovat niistä lankeamisia ja ongelmia, joista emme uskalla kertoa kenellekään, emme edes Jumalalle. Ne muodostuvat aikaa myöten aina raskaammaksi painoksi yllemme ja jossain vaiheessa ne kuluttavat kaikki voimamme.

Jeesus Kristus kutsuu meitä tänäänkin Hänen valkeuteensa. Hän pyytää meitä ulos häpeän ja epäonnistumisten täyttämästä elämästä ja tahtoo lahjoittaa meille varman ja kattavan anteeksiantamuksen ja armon. Hän ei pyydä meitä korjaamaan itse elämäämme, koska tietää, ettemme siihen kykene.

Syntien paino on meille liian raskas kantaa. Juuri sen painon Vapahtajamme tahtoo ottaa harteiltamme ja lahjoittaa meille vapauden. Miten se voi tapahtua? Se toimii siellä, missä syntinen ihminen uskaltautuu kertomaan Jeesukselle kaiken sen, mitä haluaisi piilotella.

Ehkä olet mielestäsi langennut jo liian monta kertaa? Tai ehkä olet langennut liian pahasti? Ehkä ajattelet, ettet pysty enää kohtamaan Jeesusta häpeäisi tähden? Mutta tiedätkö mitä? Juuri sinua Hän rakastaa ja juuri sinun syntisi Hän haluaa antaa anteeksi, tänään!

Langennutta ei hylätä

”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sitä, Jumala, halveksi.” (Ps. 51:19)

Kuinka vaikeaa onkaan luottaa Jumalan armoon silloin, kun olemme epäonnistuneet ja langenneet pahasti. Silloin tunnemme hyvin helposti Jumalan tuomion niskassamme ja yritämme monin tavoin vältellä Häntä.

Kuningas Daavid oli langennut raskaasti Batseban kanssa ja hän yritti vielä peittää jälkiään murhauttamalla Batseban miehen, Urian. Daavid ei pystynyt tunnustamaan syntiään Jumalalle vaan eli vuoden ajan Häneltä piilossa. Vasta profeetta Naatanin väliintulo sai Daavidin murtumaan ja Hän avasi sydämensä ja syntinsä Jumalan eteen.

Daavid tunnusti syntinsä ja vetosi Jumalaan, että Hän puhdistaisi, uudistaisi ja vahvistaisi hänen elämäänsä. Hän ei edes yrittänyt luvata pystyvänsä itse parempaan elämään jatkossa, vaan vetosi Jumalan armoon ja apuun.

Lohduttavinta on Daavidin sanat siitä, että Jumalalle kelpaakin juuri särkynyt ihminen. Siis nyt hän ei kirjoittanut siitä särkymisestä, minkä aiheuttaa olosuhteet tai toisten väärä toiminta. Daavidin puhui omien syntien ja virheiden tähden särkymisestä.

Me monet ajattelemme, että kun kärsimme omien syntiemme tähden, olemme Jumalan avun ulkopuolella; olemmehan itse aiheuttaneet tilanteemme. Mutta Daavid tunsi Jumalan sydämen paremmin. Hän vakuutti itselleen ja meille muille, että Jumala on läsnä siellä, missä ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa. Hänelle kelpaava uhri ei ole uudet lupaukset, ryhdistäytyminen, parempi elämä vaan syntiensä alle särkyneen avuton huuto Hänen puoleensa.

Omien syntien näkeminen ja niistä vastuun ottaminen saattaa särkeä sielun. Mutta juuri siellä Jumala on lähellä meitä. Hän ei hylkää eikä halveksi langenneita kristittyjä, vaan haluaa nostaa heidät ylös ja kannustaa jatkamaan matkaa. Hän samalla antaa meille instrumentin, jolla tavoitamme toiset epäonnistuneet ja piilossa olevat: meidän omista haavoistamme nousevan myötätunnon.

Suurella rakkaudella

”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)

Jeesus puhui viimeisiä opetuksiaan ahdistuneille opetuslapsilleen. Hän oli lähdössä taivaaseen Isänsä luokse ja opetuslapset olivat murheellisia. Jeesus kuitenkin lupasi, ettei Hän jättäisi heitä yksin, vaan olisi heidän kanssaan kaikkina heidän elämänsä päivinä.

Ajattele, että Hän on kanssamme silloinkin, kun olemme kiusattuja, ahdistuttuja ja toivottomia? Ajattele, että Hän on sitoutunut niihinkin päiviin, kun epäilemme Häntä epäuskossamme tai olemme langenneet ja joutuneet itsesäälin kierteeseen?

Minusta tuntuu, että Hän on osoittanut minun elämääni kohtaan suurinta hellyyttä ja rakkautta keskellä elämäni pahimpia särkymisiä. Hän ei ole osoitellut sormella, syyttänyt ja vaatinut parempaa; Hän on sen sijaan kulkenut varovaisesti ja myötätuntoisesti sirpaleitteni keskellä, tahtoen hoitaa ja parantaa.

Ja kun olen langennut syntiin, Hän on ollut aina nostamassa minua ylös. Monesti olisin jäänyt matkan varrelle lannistuneena omaan elämääni, mutta Hän on rakastanut minua liikaa luovuttaakseen kohdallani.

Niin, Jeesus todella kulkee kanssamme suurella rakkaudella. Hän astuu pelottomasti kohti pimeyksiämme ja ottaa ne omakseen. Hän jakaa meille leponsa ja ottaa itselleen taistelumme. Hän on siellä missä itkemme yksin ja kuulee vaikerruksemme. Hän on sitoutunut kohtaamaan kaiken, mitä me täällä maailmassa koemme sinne saakka kunnes astumme toisen todellisuuden rajalle. Ja siellä Hän meitä odottaa.

Apostolin vakava epäonnistuminen

Kirjoitan nyt apostoli Pietarin vakavasta epäonnistumisesta. Arvelet kai, että käsittelen sitä yötä, kun hän kielsi Jeesuksen? Ei, nyt tutkimme vuosia myöhemmin tapahtunutta Pietarin toimintaa, jolla hän vaaransi koko evankeliumin puhtauden.

”Kun Keefas oli tullut Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin.” (Gal. 2:11)

Kerron tapahtuman taustan lyhyesti, jotta voimme soveltaa tätä esimerkkiä omaan elämäämme. Pietari oli yksi alkuseurakunnan johtohahmoista ja hänelle evankeliumin kirkkaus oli selvä asia. Hän oli Korneliuksen talon tapahtumissa viimeistään oppinut, että Jumala vanhurskauttaa ihmiset uskosta, ilman lain vaatimia tekoja. Pakanoiltakaan ei siis vaadittu lain noudattamista vanhurskauden saamiseksi vaan usko Kristukseen yksin riitti. Tätä taistelua lain merkityksestä pelastuksen suhteen käytiin tosin jatkuvasti. Juuri Pietari piti Apt. 15 luvun Jerusalemin kokouksessa keskeisen puheenvuoron evankeliumin vapauden säilymiseksi.

Antiokiassa vuosia myöhemmin hän pakanoista koostuvan seurakunnan edessä lankesi raskaasti. Tuskin olemme tulleet ajatelleeksi, kuinka järkyttävä hänen epäonnistuminen oli. Hän oli ensin osoittanut täyttä ystävyyttä pakanakristityille näyttäen, että he olivat uskonsa tähden yhtä pyhiä kuin juutalaiset lakia noudattavat kristityt. Kun paikalle tuli Jerusalemista juutalaisia ”lainkiivailijoita”, Pietari eristäytyi seurakunnan pakanakristityistä ja alkoi taas viettää juutalaisia tapoja tuttaviensa kanssa. Tällä toiminnallaan hän viestitti: ”Te pakanakristityt olette edelleen syntisiä, ettekä ole samalla tasolla kuin me lakia noudattavat juutalaiset. Siksi en voi enää aterioida kanssanne.”

Paavali näki, että evankeliumin totuus oli sekä tuossa seurakunnassa, että jatkossa kaikkialla uhattuna. Hän nousi vastustamaan Pietaria julkisesti ja moitti tätä teeskentelystä. Aihe oli vakava ja nuhde paikallaan. Pietari oli hämärtämässä Jeesuksen sovitustyön merkityksen oman pelkonsa takia. Hän oli johtomiehenä näyttämässä esimerkkiä, joka olisi johtanut pelastukseen evankeliumin ja lain yhteisvaikutuksena.

Tästä nousee meille esiin kaksi asiaa. Ajattele, että Pietari saattoi langeta näin raskaasti? Se osoittaa meille, kuinka syntisiä me olemme itsessämme. Olemme syntisiä ja puutteellisia asemastamme ja Jumalan valtakunnan hyväksi tekemästämme työstä huolimatta. Ja toisaalta, me tarvitsemme Jumalan antamaa ymmärrystä ja viisautta, jotta todella voisimme elää evankeliumin vapauden mukaan. Jos Pietari oli kaikkien vuosien jälkeen menettämässä totuuden, miten paljon helpommin se käy meiltä?

Tarvitsemme jatkuvasti kuulla sanomaa Kristuksesta, joka on annettu meille elämäksi. Tarvitsemme kuulla sanomaa syntien anteeksiantamuksesta ja Jumalan loputtomasta armosta. Me tarvitsemme kuulla evankeliumia, johon ei ole sekoitettu yhtään lakia. Eli meidän osuuttamme. Yksin evankeliumi julistaa meidät vanhurskaiksi ja tekee meidät Jumalan lapsiksi. Jos ja kun tämä sanoma hämärtyy omastatunnostamme, me alamme voida uskossamme huonosti. Kun siis Jumala tahtoo aina ja jatkuvasti hoitaa ja vaalia uskoamme sekä vahvistaa sitä, Hän opettaa meille sanomaa Pojastaan!

heina_DSC07131.png

Älä iloitse toisen lankeamisesta

”Mutta kun minun kävi huonosti, he kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan, minun ympärilleni, nuo kelvottomat. He pilkkasivat minua lakkaamatta, enkä tiedä miksi. Kun horjuin, he ivasivat minua, irvistelivät minulle päin kasvoja.” (Ps. 35: 15,16)

Kirjoitan samasta asiasta uudelleen, mutta se polttaa sydäntäni. Kristus kutsui meitä rakastamaan toisiamme, se oli Hänen käskynsä omilleen (Joh. 15:12). Rakkautta ei ole se, että me koemme mielihyvää, kun toinen lankeaa tai kärsii. Rakkautta ei ole se, että ilkumme keskustelupalstoilla näkyvästi langenneille Jumalan miehille ja -naisille.

En tästäkään asiasta pysty kirjoittamaan yläpuolelta. Muistan erään kerran, kun luin iltalehden lööpin, jossa nostettiin esiin tunnetun kristityn lankeaminen. Samassa sisimmässäni nousi merkillinen ”ilo” ja aloin halveksia tuota ihmistä. Ehkä se ilo nousi siitä, että itse koin juuri sillä hetkellä olevani häntä parempi. Mikä harha.

Sielunvihollisemme haluaa painaa alas ne, joita Jumala käyttää työssään. Mitä näkyvämmin joku on hengellisessä työssä, sitä voimakkaampaa on uskoakseni hengellinen vastustus. Meitä on kutsuttu tukemaan tällaisia ihmisiä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Jos he kaatuvat, sen tulisi sattua meihin ihan samoin kuin me itse kaatuisimme. Ovathan he meidän hengellisiä veljiä ja sisariamme. Meidän tulisi osoittaa heille armollisuutta ja rakkautta. Ja sitoa heidän haavojaan. Entä totuus? Kyllä tällaiset ihmiset yleensä tietävät langenneensa ja tehneensä syntiä. Heidät nostetaan kepin nokkaan, heitä kivitetään ja syytetään, heitä ivataan ja heille nauretaan. Heidän häpeänsä on suunnaton. He eivät tarvitse enempää kuulla ”totuutta”. He tarvitsevat meidän laupeuttamme.

Halveksivien ja ivaavien synti on yhtä raskas kuin sen, joka lankeaa näkyvästi. Toistan vielä tämän. Ne kristityt, jotka lyövät keskustelupalstoilla tai muuten juoruilevat langenneista ihmisistä, heidän syntinsä on Pyhän Jumalan edessä hyvin raskaat. He ovat epäonnistuneet rakastamisessa ja toimivat lihallisuutensa mukaan. Ehkä meidän on hyvä jokainen miettiä hetki tätä asiaa? Miten minä kohtaan epäonnistunutta kristittyä? Ja kun lihallisesti tuomitsemme toisiamme, kaatuminen häämöttää jo itsemmekin edessä.

alailoitsetoisten_SAM_1609.JPG