Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Sortumisia ja uusia rajan ylityksiä

Se oli lopultakin vain yksi askel muiden joukossa. Vuosikymmenien odotus, hiekanmakuinen elämä sinne saakka, missä kotimaa siirtyi tunnemuistista lupauksen varaan, päättyi luvatun maan rajalla. Kuinka monta sortumista ja uutta nousua edelsikään sitä yhtä hetkeä.

Ehkä odotin enemmän? Ehkä seurasin Joosuaa sillä riemulla, että viimein saisin asettua aloilleni, levähtää oliivipuiden alla ja punoa omia lankapunoksiani.

Mutta yhtä askelta, kaikkia sitä edeltäneitä taisteluja seurasi uudet taistelut, uudet nouset ja sortumiset. Yhtä ihmettä oli seurata järkkymättömän Jerikon järkkymistä ja yhtä ihmettä oli hävitä heti seuraava taistelu, jonka piti olla vain kevyt venyttely.

Eilen olin Joosua, sitä ennen Akan ja tänään yksi lapsista, jotka saavat todistaa isiensä voitot ja haavat.

Alan ymmärtää, että elämä on yhtä sortumista ja uudelleen nousua. Taisteluja seuraa levähdykset ja sitten taas seuraavat kamppailut. Kuinka monta kertaa olen heittänyt pyyhkeen kehään ja silti heti seuraavana päivänä Sinun voimastasi jatkanut.

Sinä olet lopullinen kotimaani. En aina ymmärrä matkareittejä, en turhia katkeamisia, en hyvyytesi määrää tai epäuskoni syvyyttä mutta haluaisin ymmärtää Sinua. Vain Sinä kestät syntieni painon ja huutoni ääret. Vain Sinä keräät kyyneleeni ja jäät vierelle, kun olen epätoivossani tarttunut kiinni ja työntänyt muut kauaksi.

Sinä olet sortumisieni ja uusien nousujen siltana. Sinä, Herra Jeesus Kristus, sinä olet jokainen askeleeni ja jokainen pysähdykseni. Kiitos siitä.

Auta, Iskä!

”… hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa hengen, joka huutaa: `Abba! Isä!” (Gal. 4: 6)

Ajatella, että Paavali on säästänyt kreikankieliseen tekstiinsä Jeesuksen arameankielellä lausutun rukouksen alun ”Abba!”. Se tarkoittaa, että meillä on lupa omilla sanoillamme, tunteillamme ja tavoillamme lähestyä Kaikkivaltiasta, joka on, ei vain suunnattoman suuri ja määrittelemättömän vahva, vaan samalla hellä ja lähellä oleva isä.

Lähestyn Iskä sinua tänään siis aivan omin sanoin. Sinä tiedät tyhjyyteni ja kaipaukseni, tiedät, että olen kuin kuuman kesän paahtama ruskea nurmikko.

Sinä, Isä, tiedät heikkouteni ja lankeamiseni. Tiedät sydämeni jakautumisen – osa tahtoo noudattaa sinun tahtoasi ja osa tehdä omia, tietoisia vääriä valintoja.

Sinä, Iskä, tiedät haalean ja heikon uskoni. Tiedät, että etsin niin helposti sieluni täyttäjää ihmisistä ja asioista Sinun sijaasi.

Iskä, tiedät missä olen tänään. Jos olenkin kapinassani juossut ovet paukkuen intohimojeni perässä, olethan Sinä minua odottamassa?

Vedäthän, Isä minua puoleesi hellyydellä, joka tulvii pahuuteni lävitse ja tavoittaa yksinäisen huutoni? Onhan rakkautesi syli suurempi kuin kaikki elämäni epäonnistumiset?

Ehkä minulla, Iskä, on tänään vain tämä yksi rukous: Auta! Kiitos että se riittää.

Kavalimmasta synnistä suurimpaan siunauksen

”Daavidille syntyi Salomo, jonka äiti oli Urian vaimo” (Matt. 1: 6).

Oletko koskaan langennut niin pahasti syntiin tai tehnyt jotain niin väärää, ettet voi edelleenkään antaa asiaa itsellesi anteeksi saati uskoa Jumalan anteeksiantamukseen?

Daavid teki julman väärin. Hän harrasti seksiä luottosotilaansa vaimon kanssa ja tapatti miehen, joka ihaili kuningasta ja uskoi koko elämänsä tämän käsiin.

Kaiken järjen mukaan Daavidin tarinan olisi pitänyt päättyä siihen. On kai armollakin rajansa?

Matteus luettelee Jeesuksen sukupuuta ja tulee Salomon kohdalle. Hän alkaa muistella Salomonin äitiä ja Uurian tapattamista välttäen Batseban nimeä. Matteus taitaa tehdä sen kahdestakin syystä.

Ensinnäkin Batseba ei tainnut itsekään olla luonteeltaan aivan puhtoinen. Hän peseytyi ajan tavan vastaisesti avoimen ikkunan edessä tietäen, että kuninkaan palatsi oli vieressä. Ehkä Batseballa oli salainen haave Daavidista?

Toisekseen Matteus muistuttaa lukijoita, että Jeesuksen kaukainen isoisä tuli todella juuri Batsebasta, siis aviorikoksen ja murhan taustaväreistä.

Daavidilla oli lukuisia vaimoja, joista Jeesuksen sukupuun olisi meidän käsityksemme mukaan pitänyt kulkea. Mutta niin vain Batsebasta tuli ei vain Joosefin sukulinja vaan myös Marian. Nimittäin Batseba synnytti Salomon lisäksi Naatanin, josta tuli Jeesuksen esi-isä äidin puolelta.

Jos siis ajattelet tehneesi jotain täysin peruuttamatonta tai langenneesi jo niin monta kertaa, että armo enää ole sinua varten, muistele Jeesuksen sukulinjaa. Se välittää sellaista armoa, että oksat pois!

Kun me uskaltaudumme tiliväleihin Kaikkivaltiaan kanssa, me emme saa ainoastaan anteeksi vaan Jumala voi jopa kääntää syvimmät epäonnistumiset suurimmiksi siunauksiksi!

Rakkaus hohtaa pimeässä

”Herra puhui Moosekselle: `Kun te tulette siihen maahan, jonka minä annan teille asuttavaksenne…´” (4. Moos. 15: 1).

Israelilaiset olivat juuri mokanneet ratkaisevalla tavalla: he torjuivat Jumalan lupauksen päästä luvattuun maahan ja siitä seurauksena heitä odotti neljänkymmenen vuoden ankara erämaajakso.

Tappiotunnelma oli käsinkoskelteltava. Itsepäisyyttä ja jatkuvaa kapinamieltä kuvasi Jumalan ankarien sanojen jälkeen maan valloitusyritys omin voimin. Lopputulos oli murskatappio.

Ajattele, että juuri tähän tilanteeseen Herra puhui Moosekselle sanan ”kun”. Hän ei sanonut, että ”jos te pääsette luvattuun maahan epäonnistumisenne jälkeen vaan ”kun te pääsette perille.” Armo vuoti Jumalan sanojen välityksellä kaulusten kohdalta rikkirevittyjen viittojen sisään.

Meillä on myös elämässä aivan ratkaisevan tuntuisia epäonnistumisia. Saatamme langeta synteihin niin syvälle, ettemme kykene näkemään pinnalla välkehtivää toivoa.

Kristuksen armo on kuitenkin aina odottamassa pohjalla. Rakkaus muuttaa ehdolliset konditionaalit Jumalan varmoihin lupauksiin.

Perille pääsy ei ole koskaan ollut meidän onnistumisten varassa. Saat lopettaa toivottoman vastavirtaan räpiköimisen ja antautua rakkaudelle, joka on tuhat kertaa syntejäsi suurempi.