“Hän otti ylös ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja siunasi ne. Sitten hän mursi leivät ja antoi ne opetuslapsilleen, jotta jakaisivat ne kansalle.” (Mark. 6:41)
Opetuslapset taisivat olla huolissaan eväistään. He olivat keskellä ei-mitään ja heillä oli juuri ja juuri itselleen varattuna riittävä määrä ruokaa. Sitten Jeesus otti ruuat itselleen, alkoi murtaa leipiä ja kaloja ja opetuslasten piti viedä niitä toisille.
Ajattele: opetuslasten käsissä oli se määrä ruokaa, jonka he itse olisivat tarvinneet. Voimme vain arvailla, mitä mutinaa he mielessään kävivät läpi, ennen kuin tajusivat antamisen salaisuuden. Jos opetuslapset eivät olisi antaneet omista vähintä eväistään muille, he eivät ehkä olisi saaneet olla mukana tässä huikeassa kokemuksessa.
Sama jakamisen ihme on edelleen voimassa. Jumala kutsuu meitä laittamaan eteenpäin – antamaan toisille – sitä, mitä Hän on meille antanut. Emme haluaisi niin tehdä, kun järkemme sanoo, että antaessamme meillä on aikaisempaa vähemmän. Mutta Jumalan kanssa asia on toisin: mitä enemmän annamme itsestämme Hänelle ja toisille ihmisille, sitä enemmän saamme itsekin.
Opetuslapset valittivat, että heillä oli liian vähän annettavaa. Niin mekin teemme. Mutta eihän Jumala ole koskaan tarvinnut meidän varojamme, palveluksiamme tai tekemisiämme. Me sen sijaan saamme antaessamme vähästämme olla mukana Jumalan suuressa ihmeessä.
