Rakennustöiden aika

”Te odotatte paljon mutta saatte vähän. Te viette sadon kotiinne, mutta minä puhallan sen pois. Miksi? kysyy Herra Sebaot. Siksi, että kukin teistä ajattelee vain omaa taloaan, vaikka minun temppelini on raunioina.” (Hag. 1:9)

Jumalan seurakunta on tänään se Temppeli, jossa Herra Jeesus asuu ja vaikuttaa. Tämä temppeli rakentuu jokaisesta Jeesukseen uskovasta ihmisestä; me olemme kukin temppeliin kuuluvia ”eläviä kiviä (1. Piet. 2:5)”.

Haggai kuulutti Jumalan äänitorvena noin vuonna 500 eKr., että oli aika rakentaa Herran temppeliä. Rakennustyöt oli kyllä aloitettu mutta työn raskauden ja jatkuvien vastustusten takia ne olivat keskeytyneet. Kansa oli kääntänyt huomionsa omiin taloihinsa ja kukin huolehti temppelihanketta enemmän omista eduistaan. Haggai muistutti, että Jumalan valtakunnan tulee aina olla ensisijalla, silloin kaikki muukin annetaan. Muistatko muuten, kuka Raamatun henkilö opetti samalla tavalla?

Jumalan temppelistä puuttuu tänään paljon kiviä. Seinämissä on kiviä, jotka ovat irtoamassa ja paljon kiviä lojuu maassa. Jotkut kivet on viety etäälle. On rakennustöiden aika. Rukoillaan sitä armoa, että me alkaisimme nähdä itsemme sijasta lähimmäisemme tarpeita. Pyydetään Jumalaa vaikuttamaan meissä sitä tahtoa, että alamme huolehtia toisistamme?

Sinua tarvitaan. Kukaan toinen ei voi täyttää sitä rakennusmiehen- ja naisen paikkaa, joka on juuri sinulle suunniteltu. Rakentajille kuuluu seuraava Valtakunnan lainalaisuus: Kun huolehtii toisista, tulee itse huolehdituksi.

rakennustoidenaika_SAM7615

Jaakon pienet eväät

”Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle.” (Joh. 6: 9)

Tänä keväänä olen saanut oppia suuren läksyn Jumalan valtakunnan lainalaisuuksista. Tässä, niin kuin yleensäkin, oppiminen on tapahtunut kantapään kautta. Olen oppinut, että Jeesuksen käsissä meidän elämämme voi tuottaa siunausta ja olla ”hedelmällistä”. Muutoin ei.

Taustana on hyvä tietää, että olen tehnyt vajaan kymmenen vuotta hengellistä työtä raamattuopettajana. Olen kierrellyt ympäri Suomea, ajanut kuukausittain tuhansia kilometrejä ja pitänyt viikoittain lukuisia raamattutunteja. Olen antanut itsestäni ylikin sen, mitä olisin jaksanut ja samalla antanut lapsilleni poissaolevan isän. Nyt jälkeenpäin tajuan, että parhaimmillaankin vain murto-osa kaikesta tekemisestäni oli Herran kutsumaa. Minä halusin reissata, olla esillä, opettaa ja saada kiitosta. Kyse ei tainnutkaan olla Jeesuksesta vaan minusta.

Viime syksynä jouduin pysäyttämään vauhtini. Syynä oli henkilökohtainen konkurssi, kipeä ihmissuhdehaaksirikko. Samaan aikaan aikaisemmin rikkoutunut selkärankani alkoi tuottaa suunnatonta kipua. Nämä yhdessä vaikuttivat siihen, että päätin lopettaa hengellisen työni muodossa, jossa sitä siihen saakka tein. Se oli syvä luovutus ja monien itkujen kuolemankoulu.

Äkkipysäys teki hyvää. Rukoilin, että Jumala voisi näyttää suuntaa jatkolle. Ajattelin, että hengellinen kutsumukseni oli ohitse mutta samalla rukoilin, että Jumala voisi osoittaa suuntaa jatkon suhteen. Tuntuu hullulta sanoa: ensimmäistä kertaa luovutin Jumalan käsiin opetustyöni ja sen mahdollisen jatkumisen. Raamattu alkoi sen jälkeen puhutella ruokkimisihmeen tapauksella (Joh. 6:1-13). Esille nousivat pienen pojan eväät. Ne eivät olleet ihmisille mitään, mutta Jeesuksen käsissä ne samat eväät riittivät noin 15000 ihmiselle.

Koin kehotusta olla katsomatta ihmisten odotuksiin tai tarpeisiin – ne olisivat aina enemmän kuin pystyisin vastaamaan. En ikinä omilla pienillä eväilläni pystyisi ruokkimaan ketään. En osaisi. Mutta sitten Jeesus tuntui puhuttelevan Sanansa kautta: ”Anna pienet evääsi Minulle. Älä katso ihmisten puutteisiin, katso vain Minuun ja luota Minuun.” Tyrmistyin ajatellessani, että näinkö helppoa se lopulta olisi? Olisiko minun vain luotettava Jeesukseen ja annettava joka päivä pienet evääni Hänelle? Ihme näytti aikoinaan tapahtuvan Hänen käsissään ja niin se taitaa olla nytkin.

Jumala kutsuu meitä jokaista palvelemaan Häntä ja Hänen seurakuntaansa. Tehtävät voivat olla erilaisia, mutta olennaista on se, että Herra on saanut määrätä paikkamme. Jeesus ei oleta, että kykenisimme täyttämään tehtävämme omilla kyvyillämme. Monet ovat kyllä huikean osaavia, ymmärtäviä, aikaansaavia ja saavat inhimillisesti aikaan paljonkin. Mutta todellista hengellistä ja Jumalan tahdon mukaista kutsumusta toteutetaan Hänen voimassaan. Meidän ei tule keskittyä osaamiseemme, saati sen puutteeseen tai ihmisten odotuksiin. Tärkeää on ainoastaan se, mitä Jeesus haluaa. Olennaista on vielä pienet eväät Hänelle, koska Hän voi käyttää myös oppimattoman eväät siunaukseksi tuhansille. Tai oppineen eväät yhdelle ihmiselle. Hän haluaa ottaa lahjamme käyttöönsä. Me tarvitsemme toisiamme.

jaakonpienetevaat

Syntiä enemmän kuin hiuksia päässä

”Onnettomuudet ovat saartaneet minut, niitä on lukematon määrä! Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut.” (Ps. 40: 13)

Jumalan mielen mukainen mies, Pyhällä Hengellä täytetty kuningas ja profeetta Daavid katsoo omaan elämäänsä ja nöyrästi tunnustaa, että hän joutuu taistelemaan synnin kanssa jatkuvasti. Hän on Herran läheisyyden takia herkällä omallatunnolla ja näkee synnin olemuksen paremmin kuin monet meistä; se ei ole vain karkeita lankeamisia tai tekoja, joita välttämällä ollaan lähes synnittömiä. Daavid tietää, että synti asuu hänessä (Room. 7). Hän kuvaa jopa, että hänessä on syntiä enemmän kuin hiuksia päässä! Olisipa meilläkin tätä ymmärrystä.

Monella meistä huomio näyttää kiinnittyvän muutamiin räikeisiin synteihin, jotka välttämällä koemme tehneemme oman osamme. Tähänkin blogiin tulee suhteellisen paljon vilpittömiä ja hyviä viestejä, joiden perusajatus on tämä: kun me vaan halutaan välttää suuria syntejä, niin Jumala antaa voimansa vastustaa niitä. Joillekin se tuntuu olevan yhtä kuin raamatullinen pyhä elämä. Tällainen ajattelu tuo vääjäämättä mukanaan eri tasot uskovien välille: On ne, jotka pystyvät välttämään tietyt synnit ja ovat sen vuoksi parempia. Mutta Daavid kirjoittaa, että synti on enemmän.

Kun ihminen alkaa Pyhän Hengen valossa nähdä omaa loputonta syntisyyttään, hänestä tulee hiljaisempi laukomaan varmoja mielipiteitä. Hän ei ole niin tietävä toisten elämän suhteen, vaan näkee ongelmaksi oman syntisyytensä. Hän ymmärtää hukkuvansa, ellei Jeesus pelasta häntä. Hän käsittää hukkuvansa omaan itsekkyyteensä, rakkaudettomuuteensa, ahneuteensa ja oikeassa olemisen tarpeeseensa. Jos hän ennen näkikin nämä pieninä asioina, Jumalan Henki osoittaa ne täysin kadottaviksi synneiksi.

Kun kristitty ylpeilee mielessään sillä, ettei kuulu seksuaalivähemmistöihin, alkoholiongelmaisiin tai ei ole kokenut ihmissuhde-eroja, Jumala tuskailee tällaisen ihmisen ylemmyyttä ja väärää vahvuutta. Tällaiset ihmiset eivät näytä koskaan ymmärtävän sitä syvää eroa, joka on heidän ja Pyhän Jumalan välissä. Daavid ymmärsi sen. Samoin muut Raamatun pyhät. He näkivät hukkuvansa omiin ongelmiinsa ja synteihinsä ja tarvitsevansa jatkuvaa apua ylhäältä.

Daavidin Psalmin viimeinen toteamus onkin: ”Minä olen köyhä ja avuton, mutta sinä, Herra, pidät minusta huolen. Sinä olet apuni ja pelastajani. Jumalani, älä viivy!” (40:18). Siinä on oikea asenne ja tila suhteessa Jumalaan. Jos näkisimme tilamme Daavidin tavoin, emme löisi toisiamme niin paljon. Emme nostaisi itseämme toisten yläpuolelle ja huutelisi varmoja mielipiteitämme. Huutaisimme sen sijaan Jumalaa pelastamaan meidät. Ja siinä sivussa rukoilisimme myös toisten syntien ja ongelmien puolesta. Olisimme seurakunta, joka menee käsi kädessä kohti Taivasta.

kasikadessa

Seurakunnat, järjestöt, julistajat, huomio!

Tätä seuraava blogitekstiä en haluaisi kirjoittaa. Kaiken mitä seuraavaksi sanon, sanon ennen kaikkea itselleni. Ja pyydän jo valmiiksi anteeksi, en halua loukata ketään.

Jumala tulee punnitsemaan meidät julistajat, seurakunnat ja kristilliset järjestöt. Hän kysyy meiltä, olemmeko täyttäneet sen tehtävän, jonka Hän on meille antanut? Olemmeko pitäneet Jumalan Sanaa esillä niin, että julistuksemme piiriin ovat voineet tulla aivan pienimmätkin ja eksyneet lampaat? Olemmeko osanneet julistaa oikein lakia itsevarmoille ja liian vahvoille ja suloista evankeliumia särkyneille? Olemmeko käyttäneet lahjamme, varamme ja aikamme oikein? Onko meidän sydämen näkymme ja toimintaamme ajava sisäinen polte ollut sama kuin Kristuksella?

Ennen kuin jatkan, haluan selventää. Tunnen paljon ihania pastoreita vapaista suunnista. Samoin tunnen eri järjestöissä olevia suunnattoman hienoja työntekijöitä ja johtajia. Kunnioitan heitä ja heidän työtään. He antavat itsestään enemmän kuin oikeasti jaksaisivat ja taistelevat laumansa puolesta kovien taakkojen alla.

Mutta oman sieluni lävistävä kysymys kuuluu: miksi seurakuntiemme ja järjestöjemme ulkopuolella on tuhansia ellei kymmeniä tuhansia kärsiviä Jumalan omia? Miksi ulkopuolella on lukematon määrä nälkäisiä lampaita, jotka odottavat vuodesta toiseen, että joku ruokkisi heitä ja johdattaisi heidät lauman luokse? Tiedän, että se on Hyvän Paimenen itsensä tehtävä. Mutta mitä varten sinut ja minut on kutsuttu hengelliseen työhön? Eikö meidän kuuluisi olla Kristuksen asialla? Vastaan äskeiseen kysymykseeni: Olemme epäonnistuneet. Ei meiltä puutu varoja, ei rakennuksia eikä teologista tietämistä. Emme kaipaa lisää viihdyttäjiä ulkomailta emmekä maailmasta otettuja sisäänheittoleikkejä.

Me tarvitsemme riisuutua oman edun tavoittelustamme, kilpailusta toistemme kustannuksella ja luopua hengellisestä pätevyydestämme. Me tarvitsemme nähdä miten sokeita ja köyhiä olemme itsessämme (Ilm. 3:17). Emme tarvitse mitään niin paljoa kuin Kristukselta saatua silmävoidetta ja tulessa puhdistettua kultaa.

Jatkuvasti nousee uusia järjestöjä ja uusia oppeja sekä opettajia. Kristillinen kenttä ei ole ollut ehkä koskaan niin sekava kuin tänään. Vilpitön ja etsivä kristitty ei enää aina tiedä ketä uskoa ja mihin mennä. Kenen on syy? Valheopettajien ja eksyttäjien? Se on helppo vastaus. Kipeämpää on kysyä: olenko minä pitänyt esillä Jumalan Sanaa Hengen voimassa? Onko julistukseni ollut sellaista, että se on osoittanut kuulijoille Jumalan Karitsaa, Elämän Leipää? Olenko ruokkinut Jumalan kansaa niin, ettei sen olisi tarvinnut nääntyneenä lähteä väärien paimenten mukaan? Minä olen osoittautunut tässä köykäiseksi, miten on sinun laitasi?

varo2

 

Uskovien jako eri tasoille?

Joskus näyttää siltä, että me kristityt jaamme toisemme erilaisiin kategorioihin. Keskeisimpänä jaotteluna taitaa monesti olla jako onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Onnistuneisiin kuuluvat ne, jotka eivät ole näkyvästi langenneet, eivät kokeneet avioeroa ja muutenkin käyttäytyvät vallitsevan yhteisön arvojen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Epäonnistuneet ovat taas niitä, joiden elämässä on tapahtunut ei-sallittuja särkymisiä. Heillä ovat saattaneet ihmissuhteet rikkoutua näkyvästi, heillä saattaa olla tuomittavia riippuvuuksia ja tapoja, joista eivät ole päässeet eroon.

Onnistuneiden ja epäonnistuneiden välillä taitaa yleensä olla ylitsepääsemätön kuilu. Epäonnistunut pääsee korkeampaan kategoriaan vain, jos hänen onnistuu muuttamaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat kokeneet sellaisia lankeamisia, joiden tähden he kantavat läpi elämänsä epäonnistumisen leimaa.

Onko meillä kristityillä todella oikeutta tai varaa jakaa toisiamme tällaisiin luokkiin? Kuinka vaikeaa meidän olisi tunnustaa, että todellisuudessa me olemme kaikki ihan yhtä syntisiä? Täysin syntisiä, vailla mitään selittelyjä?

Tähän aiheeseen liittyy 3. Mooseksen kirjan opetus spitaalilaista. Spitaalihan on kuvaus synnistä. Spitaaliset tuli sulkea Jumalan seurakunnan ulkopuolelle, he joutuivat alempaan kastiin. Mielenkiintoista ja puhuttelevaa on kuitenkin se, että luvun 13 mukaan papin tuli julistaa puhtaaksi sellainen spitaalinen, joka oli täysin spitaalin vallassa. Jos siis spitaalisessa ei enää löytynyt yhtään tervettä paikkaa, papin tuli julistaa hänet puhtaaksi ja hän sai jälleen kuulua ”onnistuneiden” yhteisöön.

Jeesus voi julistaa puhtaaksi vain sellaisen ihmisen, joka on tullut näkemään totaalisen vararikkonsa. Ihminen, joka näkee selittelemättä ja puolustelematta oman syntisyytensä, saa kuulla Jumalalta yksipuolisen julistuksen: sinä olet täysin puhdas.

Todellisuudessa Jumalan seurakuntaan voi kuulua vain kokonaan spitaalin saastuttamia ihmisiä. Syntisyytemme tulee esille eri tavoin, toisen syntisyys näkyy kaikille, toinen onnistuu piilottamaan sen isolta yleisöltä. Me kristitytkin olemme itsessämme täysin syntisiä ja siksi saamme omistaa Jumalan lahjoittaman vanhurskauden. Hän julistaa jumalattoman vanhurskaaksi.

On surullista, että seurakunta ei ole aina se Augustinuksen kuvaama syntisten sairaala, jossa Ylilääkäri hoitaa meitä syntisairaita ja jossa saamme olle osatyössä Hänen kanssaan. Tässä sairaalassa osat vaihtuvat, tänään minä tarvitsen leikkausta ja hoitoa, huomenna sinä. Tänään minä saan olla kutsumassa toisia sairaanhoidon piiriin, huomenna sinä saat toimia toisen haavojen sitojana. Tällaisessa seurakunnassa ei voi olla jakoa onnistumisten perusteella. Ja tällaiseen seurakuntaan uskaltaa tulla haavoitettu syntisairas ihminen, koska hän tapaa toisia samanlaisia ihmisiä. He kaikki ovat samalla tasolla, he tarvitsevat yhtä paljon Lääkäriään, joka on Vapahtaja Jeesus Kristus.

IMG_3945