Nääntyneet ja hylätyt (Matt. 9:36)

Jeesuksen sisällä kävi pyörremyrsky joka käänsi sisäelimiä kuin vatsataudin alussa. ”Minun kansani, minun rakkaani, nääntyneinä ja hylättyinä”.

Jeesus pysähtyi kyyneleen vieriessä paahteisella poskipäällä. Paimenet, joiden piti hoitaa näitä ihmisiä, tavoittaa heitä – osa heistä seurasi parasta aikaa Jeesusta voidakseen nostaa metelin hänen vääristä toimistaan. Osa keskittyi omaan hurskauteensa ja monet katselivat synagogien ovenpieliin nojaten pyhien kulmakarvojensa alta tuimasti ohi käveleviä mustia lampaita; lain ruoska oli valmiina oikomaan kirottuja elämiä.

Nääntyneet ja hylätyt. Voisiko Jeesuksen sanat olla yhtään ajankohtaisemmat myös meidän aikanamme? Suomi on täynnä seurakuntia, järjestöjä, tiloja, rakennuksia, palkattuja pappeja, pastoreita, blogeja, uusia visioita ja toimintamalleja, ja silti – tuhannet, kymmenet tuhannet ovet ”synagogiemme” ulkopuolella.

Kyllä, heille ovat ovet auki yhteyteen, kunhan vaan tulisivat meille ja – mielellään siistisivät itseään hieman ensin.

Nääntyneet eivät tulleet Jeesuksen aikana valmiiksi järjestettyihin uskonnollisiin menoihin, eivätkä seurakunnat tänäänkään pullistele hylättyjen ihmisten hengellisenä lounasravintolana. Tässä on ongelma.

Jeesus näki ihmistä syvemmälle. Hän näki ahavoituneiden ja parkkiintuneiden kasvojen takaa itkun, jota kukaan ei ollut valmis kuuntelemaan ja jakamaan. Ei ollut ketään, joka olisi jalkautunut kadonneiden pariin ja laittanut olkapäällä heiluvasta kauittimesta soimaan taivaallista rumbaa.

Kuka tavoittaisi tämän päivän kärsivän ihmisen? Kuka olisi valmis kahlaamaan läpi synnin ja syyllisyyden suot, ylittämään häpeän kuilut ja ottamaan epäonnistumisten kierteet käsiinsä antaakseen niille uuden pyörimissuunnan?

Nääntyneet ja hylätyt. Ja itkevä Jumala, joka kurkottaa heitä kohti liian lyhyillä raajoilla. Jeesus, herätä minut. Herätä meidät! Anna meidän nähdä Sinun silmilläsi ja tuntea Sinun kipusi.

Kun raajarikot tanssahtelevat taivaallisen rumban tahdissa toisten raajarikkojen luokse – siitä syntyy aivan uusi tarina, seikkailu ja liikehdintä, jossa vain Taivas on rajana!

Seiso ja muista!

”Seiskää lujina!” (Ef. 6:14).

Vessat ovat lapsiperheen kiireiselle vanhemmalle hyviä paikkoja tehdä elämän pikainventaarioita. Ovi lukkoon, taustamelu mielen vastamelukuulokkeilla hiiden luokse ja minuutin paratiisi aloittaa näytöksensä. 

Tänä aamuna otin oman vessahetkeni ja mietin juuri ohi kiitänyttä joulua. Minulle se oli yksi suuri taistelukenttä, aika, jolloin mieleni kaatui vähän väliä ylikuormituksesta. Pahinta oli tunne omasta avuttomuudesta hallita itseä sekä ympärillä olevia ihmisiä ja olosuhteita. Avuttomuus kuiski korvaan lohduttomia tulevaisuudennäkymiä ja epätoivo astui kylään kuin kotiin.

Vessassa tajusin olevani totaalisen yksin. Kukaan toinen ei voisi käsittää sitä kivun, epätoivon ja lohduttomuuden määrää. Ja samassa oikein naurahdin ääneen: enhän minä ollut yksin! Minullahan oli Jeesus, joka oli kaiken ymmärryksen mukaan sitoutunut elämääni hautaan saakka ja sen ylikin. Vessa täyttyi hetkessä ilolla.

Kun Paavali opetti Saatanan juonista ja erityisistä pahoista päivistä, hän kehotti kristittyjä seisomaan aloillaan. Myrskyt kyllä tulisivat aika ajoin, mutta puhureiden ei tarvitsisi kiskoa uskon kilven takana vapisevia sotilaita mukanaan. Seisominen on muistamista.

Aamuisen vessapohdinnan aikana ymmärsin, että epätoivo valtaa mieleni aina kun unohdan. Aurinkoisina päivinä on helppoa uskoa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen, johdatukseen ja hellään huolenpitoon, mutta myrskyn keskellä muistosta jää vain hattaran kokoinen kangastus. Aina kun unohdan, että Jeesus rakastaa minua ja on kaikessa arjessani mukana ulospääsytiet jo valmiiksi navigoituna, hukun. 

Kristinusko on muistamista. Seurakunta on olemassa, jotta meillä olisi yhteisö, jossa muistamme yhdessä. Erilaiset kokoontumiset, raamattuopetukset ja hartaudet ovat merkityksellisiä juuri siksi, että niissä muistetaan ja muistutetaan. 

Jos sinulla on siis tänään paha päivä, seiso ja muista! Vaikka pimeys peittäisi käsivarren päästä kaiken näkymän, saat olla varma, että laillasi seisovia on tanner täynnä. Enkeliarmeija on puettu täysiin tamineisiin ja sotajoukon Herra istuu valkoisella ratsullaan, ja – katsoo sinua kuin ainoaa aarrettaan.

Vanhempien veljien juhlat

Mistä johtuu, että eri lippujen alla olevista seurakunnista puuttuu tänään tuhansia jäseniä? Samaan aikaan on iso määrä kristittyjä, jotka kipuilevat sitä, ettei heillä on hengellistä kotia. 

Olisiko syynä se, että vanhemmat veljet saavat päättää juhliin osallistujat – tällä kertaa nuoremmilla veljillä ei ole asiaa saman katon alle?

”Tuo kelvoton, tuo rikkoi avioliittonsa ja on nyt naimisissa ties-kenen-kanssa / Tuo lankesi niin näkyvästi ja toi pahaa julkisuutta Herra sinulle / Tuo välinpitämätön rellesteli ja tuhlasi kaiken”

Jeesuksen vertauksessa vanhempi veli jäi ulkopuolelle. Hän ei voinut käsittää, että nuorempi veli sai anteeksi kaiken ja hänet vedettiin rakkaudella takaisin samaan yhteyteen, kuin minkä hän oli tietoisesti aiemmin rikkonut. Mitä hyötyä oli olla uskollinen ja täyttää Isän tahtoa?

Niin, mitä hyötyä on pysyä ensimmäisessä aviossa, elää kurinalaista kristillistä elämää, olla horjumaton moraalikompassi, jos tuhlarit saavat kaiken tuosta vaan anteeksi? 

Tämän päivän vanhemmat veljet sanovat taistelevansa Herran pyhyyden ja kunnian puolesta. Minä puolestani sanoisin, että monet taistelevat oman rikkinäisen sielunsa puolesta – he pelkäävät miten heille itselleen kävisi, jos armo todella kuuluisi myös väärintekijöille. He kilvoittelevat horjuvin askelin eivätkä kestä kuulla, että sisään pääsevät kaatuvatkin – se ajatus saattaisi kaataa heidät itsensäkin.

Tuhlaalapoikavertauksessa Isän rakkaus tulvi nuoremmalle veljelle yli reunaehtojen ja juuri silloin, kun tämä oli mokannut kaiken. Samaa rakkautta ei vanhempi veli saanut koskaan kokea. Hän yritti ansaita sitä, mikä olisi ollut hänen omaansa alusta saakka.

Nuoremmat veljet kärsivät tänään ulkopuolella. Vanhemmat ovat sisäpuolella, mutta hekin kärsivät – he tarvitsisivat sitä armon tuulahdusta, jota nuoremmat toisivat tullessaan. Ja samalla nuoremmat veljet saisivat sisäpuolella vanhemmilta sitä rakkaudellista ohjausta, jota niin kipeästi tarvitsevat.

Rakkauden tekoja

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10).

Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Mika Tuovinen kirjoitti henkilökohtaisessa blogissaan ”Julistajien sanomaa” -otsikoidun kirjoituksen, missä hän käsitteli kahden hengellisen työntekijän, Niilo Yli-Vainion sekä allekirjoittaneen elämää.

Tuovisen blogitekstistä nousi mieleeni siteeraamani Roomalaiskirjeen jae. Aikana, jona järjestöt ovat taloudellisessa ahdingossa ja julkisuus on tarpeen toiminnan ylläpitämiseksi, Kansanlähetyksen lähetysjohtaja nosti pyyteettömästi esille toisen järjestön työntekijän.

Mika Tuovisen kirjoitus kosketti syvältä. Sanojen takana oli siunaava ja rakkaudellinen motiivi. Hän ei kirjoittanut ”järjestö ensin” -ajatuksella, vaan koko Kristuksen ruumista ajatellen. Silläkin uhalla, että joku lukija alkaisi tukea toista järjestöä.

Kaikkien järjestöjen ja seurakuntien toiminnan ydin on sama: tuoda esiin Herraa Jeesusta Kristusta ja näin vahvistaa kristittyjä ja saada uusia ihmisiä kohtaamaan elävä Vapahtaja. Jos järjestöstä tulee sen sanomaa suurempi, uhkaa kuppikuntaisuus ja kyräilymieli.

Mika Tuovisen blogitekstistä huokui sellainen Jeesuksen sydämen asenne, jota tänä aikana kaipaamme kipeästi. On aika rakastaa ja kunnioittaa toisia – järjestö- ja seurakuntarajoista välittämättä.

Julkaistu tänään myös Sana-lehden blogissa

Miksi Jeesus on ulkopuolella?

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen sisälle hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan ja hän minun kanssani” (Ilm. 3: 20).

Näitä Jeesuksen sanoja Laodikean seurakunnalle käytetään joskus hieman virheellisesti kuvaamaan ihmistä, joka ottaa Jeesuksen ensimmäistä kertaa elämäänsä. Virhe on siinä, että Jeesus kohdistaa sanansa seurakunnalle, siis niille ihmisille, jotka ovat jo – ainakin nimellisesti – sisäpuolella.

Jeesuksen sanat seitsemälle seurakunnalle on kautta aikain tulkittu profetaallisesti kuvaavan Kristuksen ruumiin tilaa eri aikoina. Yhden tulkintamallin mukaan Laodikea olisi kuvausta lopunajan seurakunnasta.

Eikö ole äärettömän surullista, että seurakunnan olemassaolon ydin ja pää oli joutunut oven ulkopuolelle? Murheen sijaan seurakunnassa vallitsi itsetyytyväinen olo: ”Olen rikas, enkä tarvitse mitään.”

Laodikea on varoittava esimerkki siitä, että Jeesus voi poistua keskeltämme ja silti seurakunta jatkaa elämäänsä. Usko vaihtuu uskonnollisuudeksi. Dynaaminen elämänyhteys Vapahtajaan vaihtuu säännöiksi, rutiineiksi ja muotomenoiksi.

Mitä se kertookaan Jeesuksesta, että Hän edelleen odottaa ovella? Hän koputtaa ja pyytää päästä takaisin rakkaidensa pariin.

Jos joku kuulee Vapahtajan kutsun, on turvallista avata ovi. Kristitty on ihminen, joka elää yhdessä Kristuksen kanssa.