”Kaiken minä voin hänessä, joka minua vahvistaa” (Fil. 4:13).
Oletko huomannut, että nykyään akkukäyttöisiä työkaluja myydään yleensä vain ”runkoina”, akut pitävät tilata siis erikseen? Akut saattavat maksaa itse työkalua enemmän. Työkoneen käyttöikä määräytyy siitä, millaiseen akkukennoon se on kytketty kiinni.
Paavalin mahtipontiset sanat tuovat mieleen akkutyökalut. Hän oli elämänsä aikana huomannut olevansa kuin työkalu, joka tarvitsi olla kiinni tehokkaassa akussa. Oma virta ei riittäisi pitkälle, mutta markkinoiden parhaan Jeesus -virtakotelon teho ei koskaan hyytyisi.
Niin yksinkertainen ja niin vaikea asia. Jumala ei ole kutsunut minua elämään omin voimin ja silti valitan jatkuvasti voimieni puutetta. Ehkä voimattomuuteni keskellä minäkin saisin viimein käsittää, että Jeesus on annettu minulle kaikkea elämääni varten? Hänestä tulvii iloa, toivoa, huolettomuutta ja voimaa yli tarpeitteni.
Loppuunpalamisen ja oikeanlaisen kaikkivoipaisuuden väliseinämä on ohut.
Siirtyminen jälkimmäiseen käy usein edellisen kautta.
”Herra on minun paimeneni, mitään ei minulta puutu.” (Ps. 23:1)
Sanonta ”millainen xxx – sellainen xxx” ei sovellu, ei sitten yhtään kristinuskoon.
Lammas on eläimenä kiinnostunut vain kustakin edessään olevasta ruohotupusta tai tehdessään muuta se kävelee huolettomana otsa kiinni toisen persauksessa.
Ellei sivusilmällä näe kangastusta uudesta, herkullisesta mättäästä.
Lammas on eläimenä itsekeskeinen ja tyhmä. Se sekoilee, jää muusta laumasta ihan fyysisten tarpeiden viettelemänä, eksyy jos suinkin mahdollista. Eikä se kertakaikkiaan löydä itse takaisin lauman luokse tai kotiin.
Lammas on myös pelokas. Jäädessään yksin se saa hermoromahduksen. Loukkaantuessaan se jää ensimmäiseen pienenkin suojan antavan kiven kylkeen.
Kun lampaalla sattumoisin kuvataan Jumalaan uskovan suhdetta Jeesukseen, on Jumala tainnut tietää minkä eläimen valitsi?
Toki me kristityt yritämme näyttää pärjääviltä ja itsevarmoilta. Mutta totuus on se, minkä jokainen meistä joskus joutuu kipeästi myöntämään: me olemme auttamattoman typeriä, lyhytnäköisiä, itsekeskeisiä ja täysin ulapalla ilman Jeesusta.
Paimen onkin paras valioyksilö. Hän tuntee omat tyhmyrinsä ja kuhnurinsa nimeltä ja tekee kaikkensa taatakseen laumansa hyvinvoinnin.
Jeesuksen kaikki on muuten aika paljon.
Ja vielä parempaa: Daavidille Jumala ei ollut vain lauman paimen, vaan ”minun paimeneni”.
Mitä se tahtoo sanoa? Sitä aina uudestaan ahdingossa unohtavaa ihanaa tuutulaulua, että Jeesus on nimenomaan Minun Jeesukseni!
Koska Hän on jokaisen meidän ”Minun”, me saamme luopua tiikereiden ja panttereiden rooliasuista ja uskaltaa olla ihan… tyhmiä lampaita.
Sinä saat olla, ei pelkästään Hänen lampaansa, vaan myös tänään eksynyt ja kipeä lammas. Saat pelätä niin että villa pölisee.
Saat, koska sinulla on aivan ihana ja uskollinen Paimen, joka ei koskaan jätä sinua itsesi varaan.
Ajattele miten ihanaa on levätä Paimenen harteilla aina kotitarhaan saakka. Juuri kun säikähdät, että nyt muut näki eksymisesi, saatkin huomata, että kotona ei koko isossa Paimenen laumassa ole muita kuin eilen tai huomenna eksyviä kanssatolloja. Siis vain lampaita.
”Hän on lähettänyt minut… julistamaan vangituille vapautusta” (Jes. 61:1).
Onko elämäsi kuin yhtä tuskallista kitumista vankilassa, tyrmässä, josta et tiedä muuta kuin homeen tuoksun ja vilisevät rotat?
Miten voisit edes unelmoida vapaudesta, sillä ethän tiedä, missä maanosassa salainen vankilasi sijaitsee? Huudat apua, tänään ja sumentunein silmin, sillä kukaan ei ole tullut. Miten kukaan voisi tulla vapauttamaan sinut paikasta, jota et osaa nimetä?
Jeesuksen Kristuksen ydintehtävänä oli tulla – huomaa tämä! – julistamaan vangituille vapautusta! Jumala ei sano, että Jeesus tulee rikkomaan vankilasi seinät ja poistamaan katon ja ikkunaristikot, vaan Hän ilmoittaa sinulle, että vankilasi on seitinohutta paperia. Hän suunsa miekalla – Sanallaan – tekee sinut vankilaasi suuremmaksi. Voit kävellä ulos vanhasta ja astua Jeesuksen seuraan kohti uutta.
Mutta miten voin kävellä ulos vapauteen, jos en tiedä, missä vankilassa olen ollut? Mistä tiedän, että vankilan haiseva ilma ei ole sitä, mitä minun kuuluisi Jumalan lapsena hengittää, jos en ole koskaan uskaltanut todella katsoa kaltereita ja nähdä vankilaani?
Vankila, josta sinut vapautetaan tänään, sillä on nimi. Kun se nimetään, tiedät, mistä saat astua ulos valoon ja iloon. Siksi Jeesus julistaa vapautta – Hän tuo totuuden ja armon: oman itsensä – ja kertoo sinulle vankeutesi todellisuuden kaikessa kauheudessaan, jotta tietäisit, missä suunnassa sinua odottaa vihreät niityt ja soliseva lähde.
Vankilasi nimi on menneisyys. Tyrmäsi edessä sinua vartioi kaikki ne valtavat Goljatit, joilla on maton alle pyyhittyjen epäonnistumistesi ja vaiennettujen haavojesi nimet.
Ellet tiedä, että menneisyytesi ei ole se elämä, johon sinut on tänään kutsuttu elämään, ellet osaa nimetä kaiken toivon ja elämänilon varastaa ajatuskehää, tunnetta vankilaksi, jossa sinun ei tulisi enää elää, et osaa ottaa askelta paperiseinien läpi.
Sinut julistetaan vapaaksi menneisyydestä. Vankila eli menneisyys pitää kohdata, mutta vapauden kynnykselle ei saa jäädä makaamaan.
Jeesus nimeää jumalallisella totuudellaan vankilasi. Se on kipeää, myöntää olevansa auttamattoman sidottu. Katsoa silmiin kaikkia menneisyyden pelottavia goljatteja. Mutta sinä teet sen enkelien puhaltaessa hopeisiin Vapauden torviin!
Jumala ei ole menneisyyden Jumala. Hän uskaltaa heittää menneen merten syvyyksiin koska Hän on niin kiinnostunut sinusta juuri tässä hetkessä. Hän on kiinnostunut siitä tulevaisuudesta, jossa sinä yhdessä Hänen kanssaan hengität syvään, niin syvään, vapauden ilmaa. Se on verellä ostettu sinulle.
Sinua ei vedetä väkisin ulos menneestä. Sinut julistetaan vapaaksi. Olethan Jumalan rakas kuullut ilosanoman? Kuulethan sen juuri nyt: Sinä olet vapaa kaikesta menneestä huolimatta siitä mitä edelleen tunnet, häpeät, kipuilet ja pelkäät.
Jeesuksen julistuksessa – Sanassa – on valtavin voima. Miten helposti me luisumme vanhoihin vankiloihin ilman voiman omaavaa, meitä muistuttavaa Sanaa!
Älä katso itseesi. Katso mennyttä vain hetken – jotta tietäisit, että sinut on kutsuttu ihanaan, hoitavaan, kaiken elämän mukanaan tuomaan Jeesuksen vapauteen!
Jeesus, sinulla on niin kaunis ääni. Puhut hiljaa mutta sellaisella varmuudella, että kuulen Sinut kaikkien muiden äänten seasta.
Sinun äänesi huokuu kotia, joka on auki minullekin. Se tuoksuu rakkaudelta myös minulle ryövärille.
Äänesi saa minut nostamaan pääni ja odottamaan, että ilmestyt läheisen kukkulan takaa. Huudat nimeäni, juuri minun nimeä sillä äänellä, jonka uskallan kuulla.
Sinun äänesi antaa minulle turvan. Uskallan ottaa askeleita pimeässä, koska äänesi kutsuu minua yhä jatkamaan.
Sinä vuodat rohkeutta ja voimaa minulle uupuneelle. Kutsusi ei vain anna suuntaa, se myös saa kipeät jalkani juoksemaan kevein askelein – silloinkin, kun kannan ylivoimaista painoa.
Kun kaikki muut äänet laittavat tarinalleni päätepisteen, sinä laitat puolipisteen ja annat minun elämälleni toivontäyteisen huomisen.
Äänessäsi on sellaista pyhyyttä, jolla vain sinä osaat saada minut palaamaan oikeaan kurssiin.
Kuulen sinussa myös ankaruutta ja ehdottomuutta, mutta niin erilaista, kuin kenenkään toisen äänessä. Kun huudat nimeäni, rakkautesi luo minut uudeksi.
Sinun hiljainen kuiskaus vuotaa läpi haavojesi. Kuulen itkua, joka resonoi minun itkuni kanssa. Kuulen iloa, jonka sävelen olin jo unohtanut.
Jeesus, Sinulla on maailman kaunein ääni. Rakastan sitä. Kaipaan sitä. Tarvitsen sitä.
Kiitos Jeesus, että et ole vieläkään vaiennut. Et ole lakannut etsimästä minua tummilta vesiltä, et ole luovuttanut, et minkään syyn tähden.
Puhu Jeesus, puhu sanoja, jotka hyväilevät kylmettyneitä korviani. Puhu jälleen tänään kuolleet luuni eloon ja laita ne juoksemaan siitä ilosta, että saan olla Sinun.
”Köyhää ei unohdeta iäksi, eikä kurjien toivo katoa ainiaaksi” (Ps. 9: 19).
Keltainen, osaksi jo oranssi, ripaus pakkasenpunaista vilahtaa keittiön ikkunassa. Vankan vaahteran on aika riisuutua, antaa periksi, suostua luovuttamaan kaunis elämä pois.
Miten haikeanmakuinen on tämän yhden, pienen lehden siipirikkoinen lento. Tietääköhän se irrotessaan turvalliselta alustaltaan, kokiessaan ensimmäistä kertaa vapauden maun, että vain hetken päästä se on jo maassa muiden tallottamana?
Mietin, että lehden lento on kuin kuvaus elämästä. Ainakin minun elämästä.
Minun suuntani on itsepäisesti pyrkiä omille teilleni, lentoon, joka lyhyydestään huolimatta houkuttaa.
Enkö monesti koe olevani kuin maassa avuttomana makaava vaahteranlehti? Yritä lehti nyt tosissaan, kyllä sinun täytyy nousta elämään!
Niin, pikkuinen hento lehti on muiden armoilla. Ei sillä itsellään ole voimaa vastustaa vajoamistaan pehmeään multaan.
Jeesus, minä olen täällä maassa. Ethän jätä minua yksin, ethän komenna komentoja, joihin en kykene?
Onneksi Sinä kuiskaat olevasi innokas vaahteranlehtien keräilijä. Sanot näkeväsi jäähyväisväreissäni jotain kaunista. Nostat lempeästi, ihan jokaisen palan minua.
Kyllähän minä liikahdinkin askeltesi soinnissa. Hypähdin maassa ilmaan ilosta. Sinusta.