Kuin syksyinen lehti

“Köyhää ei unohdeta iäksi, eikä kurjien toivo katoa ainiaaksi” (Ps. 9: 19).

Keltainen, osaksi jo oranssi, ripaus pakkasenpunaista vilahtaa keittiön ikkunassa. Vankan vaahteran on aika riisuutua, antaa periksi, suostua luovuttamaan kaunis elämä pois.

Miten haikeanmakuinen on tämän yhden, pienen lehden siipirikkoinen lento. Tietääköhän se irrotessaan turvalliselta alustaltaan, kokiessaan ensimmäistä kertaa vapauden maun, että vain hetken päästä se on jo maassa muiden tallottamana?

Mietin, että lehden lento on kuin kuvaus elämästä. Ainakin minun elämästä.

Minun suuntani on itsepäisesti pyrkiä omille teilleni, lentoon, joka lyhyydestään huolimatta houkuttaa.

Enkö monesti koe olevani kuin maassa avuttomana makaava vaahteranlehti? Yritä lehti nyt tosissaan, kyllä sinun täytyy nousta elämään!

Niin, pikkuinen hento lehti on muiden armoilla. Ei sillä itsellään ole voimaa vastustaa vajoamistaan pehmeään multaan.

Jeesus, minä olen täällä maassa. Ethän jätä minua yksin, ethän komenna komentoja, joihin en kykene?

Onneksi Sinä kuiskaat olevasi innokas vaahteranlehtien keräilijä. Sanot näkeväsi jäähyväisväreissäni jotain kaunista. Nostat lempeästi, ihan jokaisen palan minua.

Kyllähän minä liikahdinkin askeltesi soinnissa. Hypähdin maassa ilmaan ilosta. Sinusta.