“Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (1. Moos. 15:6)
Välillä me kristityt keskustelemme uskon käsitteestä ikään kuin se olisi jotain meriitin kaltaista meissä itsessämme. Puhumme siitä tavalla, että se on meissä oleva hyve tai joku ominaisuus, jota Jumala ihailee meissä.
Tai sitten mietimme, kuinka suuri usko meillä on. Joillakin se tuntuu olevan suuri, toiset arkailevat oman pienen uskonsa kanssa ja miettivät riittääkö se.
Mitä usko on? Aabraham uskon isänä saa olla meille sitä määrittelemässä. Jumala antoi Aabrahamille lupauksen jälkeläisestä ja vaikka vuodet vieri, lupaus ei ollut toteutunut. Itse asiassa alkoi näyttää siltä, että Jumala ei ollutkaan lupauksensa veroinen; Aabrahamin tuli toimia tuon ajan tavan mukaan perinnönsiirrossa, kun kerran omaa poikalasta ei ollut syntynyt.
Aabrahamin usko oli lujilla ja Jumala vahvisti sitä näyttämällä Aabrahamille taivaan tähtiä. Sen seurauksensa Raamatussa on alussa siteeraamani lause: ” Abram uskoi Herraa…” Toisinsanoen Abram (myöhemmin Aabraham) piti Jumalaa luotettavana. Usko on siis ennen muuta luottamusta Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa.
Uskon määrä ei ole oleellista vaan se, mihin usko kohdistuu – keneen luotetaan? Jumala hyväksyi Aabrahamin yhteyteensä sen vuoksi, että Aabraham päätti pitää Jumalaa olosuhteista huolimatta luotettavana.
Sama pätee meihinkin. Jumala on luvannut, että Hänen Poikansa on kuollut kaikkien meidän syntiemme puolesta. Jumalan meissä synnyttämä usko tarttuu tuohon lupaukseen – siis pitää Jumalaa luotettavana. Ja lopputuloksena on se, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon – luottamuksen – perusteella. Aivan kuten Aabrahaminkin.
