”Kuuntele minua ja vastaa minulle, ahdistus painaa mieltäni. Olen suunniltani pelostaAhdistus painaa mieltäni” (Ps. 55:3)
Kuuntelen, kuinka kuningas Daavid huusi Herra Sinun puoleesi kohisevassa myrskyssään. Hänellä ei ollut mahdollisuutta laannuttaa elämäänsä järisyttävää kipua. Hän oli jo laskenut kilpensä maahan. Ilkeät nuolet saivat painua suoraan väsyneen sotilaan rintakilven läpi, yksi toisensa jälkeen.
Herra, niinpä minäkin uskallan nostaa minut pelosta suunnilleen saavat uhkakuvat ja jo toteutuneet kauhut Sinun luoksesi ja maassa maaten odottaa Sinun tuomaa pelastustasi.
Sinä näet jokaisen tulevan tuhon nuolen ja tiedät, että en jaksa enää nostaa suojaa itse ylös.
Näet, miten rintakehäni on täynnä myrkkynuolia, olen taistelussa, jonka olen hävinnyt. Taas kerran.
Mutta silti minulla on Sinut. Vaikka sisimpäni vapisee pelosta kuten Daavidilla aikoinaan, saan hänen paljaaseen elämään kurkistamalla löytää jälleen sen Jumalan, joka ei ole vain voitokkaisen sotilaiden Jumala.
Ei. Sinä olen ennen kaikkea kaatuvien Jumala.
Vaikka tunteeni kirkuvat kivusta kuin iltapäivälehtien mehevimmät lööpit ja vaikka voimani on pirstaloitunut kuin lasimaljakko maahan pudotessaan, Sinä olet minun kokemuskenttääni suurempi Jumala.
Daavid löysi lopulta helpotuksen, avun, jonka varassa hän jaksoi seistä, vaikka olosuhteet eivät heti muuttuneet: ”Jätä taakkasi Herran käteen, Hän pitää sinusta huolen.”
Tähän verisen ristin juureen, jonka luokse saan taas ryömiä varkaana, murhamiehenä, avionrikkojana, auttamattoman syntisenä, saan jättää kaikki taakkani. Kaikki, ihan kaikki taakkani.
Painakoot ahdistukset, puhaltakoon kylmät myrskytuulet, olkoon veneeni pisaraa vailla täynnä ja jo vajoamassa syvyyksiin, Sinä pidät minusta huolen.
Sinä
Pidät
Minusta
Huolen!
