Daavid – ahdistusten mies

”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Jumalaani minä huusin. Hän kuuli ääneni temppelissään, minun huutoni kohosi hänen korviinsa” (2. Sam. 22: 7).

Raamattu kertoo Daavidista, että hän oli erityisellä tavalla Jumalan mielen mukainen mies. Mikä oli Daavidin elämän silmiinpistävin asia? Ahdistus.

Daavid joutui kokemaan ahdistuksen toisensa jälkeen. Milloin hän oli pakosalla karuilla erämailla henkensä pitimiksi, milloin vastustajat nousivat omasta perhepiiristä. Tunneihmisenä hän tunsi ilon maljan, samoin epätoivon ja masennuksen syvyydet. Daavid oli tutustunut myös kuoleman varjon pimeään laaksoon.

Olen sitä mieltä, että ahdistuksessa ollessaan Daavidin sydämen hengellinen säihke paljastui. Hän nimittäin totesi olevansa harvinaisen heikkoa tekoa. Hän ymmärsi, ettei osannut tai pärjännyt yksin; miten monissa hänen psalmilauluissaan onkin sisäistä huutoa Jumalan puoleen! Yhä uudestaan, vuodesta toiseen hän tunnusti olevansa liian heikko suurten uhkien ja vastustusten edessä. Vaarat tulivat ulkoa mutta myös omasta sydämestä.

Juuri ahdistukset ja epätoivo ajoivat Daavidia lähemmäs Jumalaa. Jumalan yhteydestä löytyi ilo joka oli jopa vuotuisia juhlia suurempi.

Mitä Daavid kertoisi ahdistuneelle ihmiselle tänään? ”Sinä kuljet samoja teitä kuin minäkin. En osaa sanoa muuta lääketta kuin kipujen kertominen Jumalalle. Hän kuulee jokaisen tuskan täyteisen huokauksen. Joskus odottavan aika on pitkä mutta minun elämäni on esimerkki siitä että Paimen on hyvä!”

Jakamalla kipu puolittuu

”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).

Joskus elämän huolet ovat päällämme niin raskaina, että polvet ontuvat ja lonkat narisevat. Sellaisina aikoina maa vetää vastustamattomasti puoleensa ja elämä on yhtä selviytymistaistelua.

Jeesus on antanut seurakunnalleen ihanan lahjan: jakamisen. Jakamisella tarkoitan tässä juuri raskaiden asioiden uskomista useammille hartioille. Se on mitä suurimmassa määrin kristillistä elämää.

Yksin ei kukaan jaksa. Eikä tarvitsekaan. Me saamme olla vastavuoroisesti sekä auttajia että autettavia. Eri aikaan ja samaan aikaan.

Ei ole helppoa uskaltaa olla autettava. Syyllisyys ja häpeä sekä myös ylpeys tahtoisivat eristää meidät: ”Kyllä sinun pitää pärjätä yksin!”

Ei ole myöskään itsestäänselvää, että me osaisimme auttaa. Joskus tahdomme nähdä vain oman raskaan elämämme ja kadotamme toisten avunhuudot. Ihmeellistä onkin se, että auttaessa saattaa ei vain toisen, vaan samalla oma kipu puolittua; Auttaessa saatan saada enemmän kuin annan.

”Kantakaa toistenne kuormia” ei ole vain kristillinen ihanne. Se on Herramme suora käsky. Se tulee Vapahtajamme sydämeltä ajatellen ihmisiä, jotka tänään tukahtuvat ahdistuksiinsa. Olemme toteuttaneet käskyä erityisen huonosti – joka hetki joku jossakin kaatuu painojensa alle. Ja ehkä myös me itse olemme tänään avuntarpeessa ja vailla kohtaavaa lähimmäistä?

Herra, tee meistä lähimmäisiä. Auta meitä uskaltamaan ottaa apua vastaan ja auta meitä samoin yhä lisääntyvästi näkemään myös toisten taistelut.

Syvyys huutaa syvyydelle

”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).

Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.

Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.

Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.

Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.

Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.

Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.

Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.

Ylistyksenjohtajan tunnustus

”Aivan turhaan olen puhdistanut sydämeni ja pessyt käteni viattomuudessa, sillä minua vaivataan kaiken päivää ja saan kuristusta joka aamu” (Ps. 73: 13-14).

Aasaf oli kuningas Daavidin ylistyksenjohtaja. Monet Psalmit ovat lähtöisin hänen sulkakynästään.

Aasafin toiveena oli elää lähellä Jumalaa. Hän tahtoi elää Jumalan tahdon mukaan ja uskoi, että se oli parasta, mitä ihminen saattoi tehdä.

Aasaf tunnusti elämän merkillisen luonteen: ne jotka eivät piittaa Jumalasta, näyttävät menestyvän ja ne, jotka tahtovat omistautua Herralle joutuvat särkymään. Aasafille tämän huomaaminen oli suistaa hänen koko uskonsa (Ps. 73:2,3).

Aasafin elämässä oli kipeitä kokemuksia, joista monet Jumalan omat saavat osansa. Hän uskalsi todeta, että hän saa kokea kipua ja vaivaa joka päivä. Jopa niin, että ruumis ja sielu alkoivat riutua (Ps. 73:26).

Miksi jumalaton siis menestyi ja Jumalaa etsivä joutui kokemaan ahdistuksia? Aasaf käsitti, että Jumala oli varannut omilleen jotain, mistä ulkopuoliset eivät ymmärtäisi mitään. Jumala antoi omilleen itsensä. Sen lahjan täysimääräisen omistamisen ensimmäisinä askeleina oli tyhjentyminen muista siunauksista.

”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa” oli Aafafin uskontunnustus. Se oli myös sielun aito kokemus. Jumalan läheisyys oli enemmän kuin kaikki menetykset yhteensä.

Erikoinen uskon paradoksi: ruumis ja sielu oli annettu polttavaan kipuun mutta samalla sydänten yhteys vahvistui. Aasaf löysi aarteen, jota eivät varkaat voisi varastaa eikä ajan ruoste pilata.

Kyyneleenmuotoisia rukouksia

”Kyynelsilmin minä katson Jumalaan” (Job. 16:20).

Raamatussani on kyseisen kohdan perässä päivämäärämerkintä. Kun tänään luin Jobin kirjaa, pysähdyin merkintään. Se kuvaa yhtä elämäni epätoivoisinta hetkeä.

Joskus ihminen voi olla niin ahdistunut, ettei osaa sanoittaa sitä rukouksen muotoon. Ei sanallisesti eikä mielessä. Sitä Job taisi kokea. Hän nosti päänsä, katsoi ylös samalla kun kyyneleet virtaisivat hänen poskiltaan.

Jobin elämän lopun me tiedämme. Jumala näki hänen kyyneleensä.

Jumala näkee myös sinun kyyneleesi. Vaikka tiesi olisi tänään tukossa, pyyntösi paremmasta huomisesta ovat menneet kyyneleenmuotoisina paketteina Taivaan rukouskäsittelijälle.