Vaikka kantaisit maailman kaikkea hätää

”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).

Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.

Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.

Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.

Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.

Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.

Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.

Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.

Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.

Sinä ravitset minut

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut” (Ps. 17: 15).

Tänään on selvästi huono päivä. Johtuuko se aivovammasta, työkuormasta tai puutteellisesta aivokemiasta, masennus ottaa otteeseensa ja kuiskaa kaiken olevan menetetyn.

Tänään makaan itkuisena sohvalla ja mietin menetettyjä taloja, menehtyneitä läheisiä, työtä, terveyttä, elämänhalua ja rohkeaa suhtautumista huomiseen. Elämä tuntuu olevan eletty ja vain apaattinen loppusointi on edessä.

Jos onkin niin, että en voi rakentaa onneani omistamisten tai terveyden varaan, olenko tuomittu epätoivoon ja itkuun? Voiko elämä tarjota enää mitään elämisen arvoista?

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut”. Näissä Daavidin sanoissa on jotain mystistä ja vavahduttavaa. Onko uskoni niin teoreettista ja oppikeskeistä, etten osaa päästää Herraani Jeesusta Kristusta täyttämään sieluani ja sävyttämään tätä sekä huomista päivää iloisella odotuksella?

Seison aulassa ja katson kaikkia kiinni menneitä ovia haikein mielin. Yksi ovi on raollaan, en ole käynyt sisään, se ei ole aikaisemmin ollut kyllin houkutteleva. Vasta nyt alan aavistella, että Jeesus tahtoo tarjota elämääni paljon enemmän kuin ”tavataan sitten perillä” -ideologian. Hän tahtoo olla elämäni Herra, alusta, rakenne, päämäärä ja täyteys.

Ehkä vanhat rakennukset ovat työnnetty puskutraktorien kumoon vain jotta jotain uutta saa alkaa rakentua? En jaksa alkaa enää luomaan kaikkea sitä mitä menetin, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan? Ehkä nyt on aika olla paikallaan ja antaa ohjakset itseäni vahvemmalle? 

Toivo alkaa pisaroida sieluuni. Sinä ravitset minut.

Onko elämäsi yhtä itkua?

”Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa” (Luuk. 6: 21).

Kun Jeesus katsoi ympärillään olevaa suunnatonta ihmisjoukkoa, Hän pystyi aistimaan heitä yhdistävän epätoivon ja surun. Monet olivat fyysisien sairauksien murtamia, toiset olivat väsyneet elämän vaatimuksiin. Osa ihmisistä oli sisältä amputoitu.

Jeesus näki itkua, jolle ei ollut löytynyt lohduttajaa. Silloin Hän sanoi sanat, joiden on täytynyt hoitaa rikkinäisiä kuulijoitaan enemmän kuin mitkään maailman parannusvoiteet: ”Te olette autuaita. Minä lupaan teille: Te saatte vielä iloita.”

Itkevät olivat autuaita, koska heidän kipunsa olivat saaneet heidät jättämään arkiset askareensa ja lähtemään etsimään semikuuluisaa matkasaarnaajaa. Ilman lohdutonta itkua heilllä ei olisi ollut tarvetta jättää kuokkaa maahan ja lähteä raamattutunneille. Monet vaikeuksissa olevat poistuivat Jeesuksen ”raamattuopetuksista” samojen kipujen kanssa, mutta tunnejäljellä siitä, että Jeesuksen seurassa kivut unohtuivat ja oli yksinkertaisesti hyvä olla. Samat ihmiset hakeutuivat Jeesuksen luokse yhä uudelleen – Jeesus ei ollut heille vain yksin hyvä tapa viettää lauantai-iltaa, Hän oli jotain, joka antoi hauraimmallekin syyn elää seuraavaan päivään.

Tuntuuko sinun elämäsi olevan täynnä kyyneleitä? Minä uskon – olkoon se kuinka älytöntä tahansa – että Jeesus tahtoo sanoa sinulle: Olet autuas.

Onnellisuuden rattailta tippuminen ei ole autuasta. Kiduttavan vetinen elämä ei ole autuasta. Mutta kauhun muuttaa iloksi se taivaallinen todellisuus, että Jeesus on kanssasi itkun keskellä. Hän on Jumala, joka pitää sanojensa voimalla maailmankaikkeutta pystyssä ja joka tahtoo ja kykenee sytyttämään valot yhden pimeässä konttaavan ihmisen sisälle.

Jos lohduttomat kyyneleet ovat seuranasi tänään, on sinulla myös universumin ylivertaisesti paras lohduttaja. Hän voi kääntää itkun nauruksi nanosekunnissa ja jos Hän ei sitä tee, ota se Jeesuksen antamana VIP-korttina Hänen seuraansa.