”Sinun läsnäolosi ravitsee minut” (Ps. 17: 15).
Tänään on selvästi huono päivä. Johtuuko se aivovammasta, työkuormasta tai puutteellisesta aivokemiasta, masennus ottaa otteeseensa ja kuiskaa kaiken olevan menetetyn.
Tänään makaan itkuisena sohvalla ja mietin menetettyjä taloja, menehtyneitä läheisiä, työtä, terveyttä, elämänhalua ja rohkeaa suhtautumista huomiseen. Elämä tuntuu olevan eletty ja vain apaattinen loppusointi on edessä.
Jos onkin niin, että en voi rakentaa onneani omistamisten tai terveyden varaan, olenko tuomittu epätoivoon ja itkuun? Voiko elämä tarjota enää mitään elämisen arvoista?
”Sinun läsnäolosi ravitsee minut”. Näissä Daavidin sanoissa on jotain mystistä ja vavahduttavaa. Onko uskoni niin teoreettista ja oppikeskeistä, etten osaa päästää Herraani Jeesusta Kristusta täyttämään sieluani ja sävyttämään tätä sekä huomista päivää iloisella odotuksella?
Seison aulassa ja katson kaikkia kiinni menneitä ovia haikein mielin. Yksi ovi on raollaan, en ole käynyt sisään, se ei ole aikaisemmin ollut kyllin houkutteleva. Vasta nyt alan aavistella, että Jeesus tahtoo tarjota elämääni paljon enemmän kuin ”tavataan sitten perillä” -ideologian. Hän tahtoo olla elämäni Herra, alusta, rakenne, päämäärä ja täyteys.
Ehkä vanhat rakennukset ovat työnnetty puskutraktorien kumoon vain jotta jotain uutta saa alkaa rakentua? En jaksa alkaa enää luomaan kaikkea sitä mitä menetin, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan? Ehkä nyt on aika olla paikallaan ja antaa ohjakset itseäni vahvemmalle?
Toivo alkaa pisaroida sieluuni. Sinä ravitset minut.
