Avainsana: suru

Tuskan ja vääryyden maailma

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Sinä olet sen nähnyt, silä sinä havaitset vaivan ja tuskan…” (Ps. 10: 14).

Tämä luomasi maailma, Jumala, on perustoiltaan vääntynyt vinoon. Täällä onni ei jakaudu tasaisesti ja keväisen nuppuun puhjennutta iloa saattaa seurata kulman takana sanomattomat kivut.

Tässä luomassasi maailmassa toiset saavat lennellä vapaina ja nauttia lempeistä lounaistuulista, toiset ovat halki elämänsä kuin moukarin alla taottavana.

Tämä maailma, jonka piti olla ilon, jakamisen ja yhteyden luja valtakunta, on pistoutunut kuin huone, jonne on heitetty kranaatti.

Liian paljon kauniiden liljojen tilalla on toivotonta tuhkaa ja toisille suunnatun välittämisen sijaan on tullut yhteyttä repivä itsekkyys.

Mutta Jumala, Sinä et ole hylännyt maailmaasi, joka on parantumattomasti sairas ja jossa sen asukkaat itkevät vaivojensa alla.

Ei, Sinä olet astunut alas, ottanut maailmasi uudelleen harteillesi ja vetänyt sydämeesi jokaisen kyyneleen ja jokaisen elämänhalun vievän tuskan.

Sinä rakastat maailmaasi, joka on armotta pilalla. Sinä olet avannut sen armottomuuteen armon ja arvottomuuteen arvon.

Ja Sinä olet luvannut nähdä maailmasi jokaisen elävän yksilön. Nekin, jotka kokevat olevansa jo kivusta kuolinkankeita. Sinä olet luvannut nähdä, astua vierelle, jakaa kaikki suru ja ottaa toivoton sydäntäsi vasten.

Sinulle minä annan sairaan maailmasi ja sairaan sydämeni tuottaman kivun. Sinä olet luvannut. Sinä olet luvannut.

Rauhoitu, sydämeni!

Kumarassa kulkevan itkua

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa” (Ps. 38: 10).

Isä, Kaikkivaltias Jumala, tänään pyörin ympärää olohuoneen lattialla selässäni iso vaellusreppu, joka on niin painava, että siellä täytyy olla sinun ”parhaat kivet ikinä vuosilta 0-2022” -kokoelma.

Jos jaksaisinkin oikaista kivusta käpertyneen ruumiini ja suunnata Sinulla sanoja, joita vain Sinä voit ymmärtää ja joihin vain Sinä voit vastata; nyt sanat valuvat kuin aamuyön kuola suupielistäni alas ja katoaa lattiaraiosta tavoittamattomiin.

Mutta Sinä etsit jokaisen sanani, Sinun korvasi tavoittavat nekin sanat, jotka jäivät voimattomana huulille kuivuneen kyyneleen seuraksi.

Sinä tiedät kaikki tarpeeni, elämäni ylivoimaiset Goljatit, paimenen vaatteisiin pukeutuneen sielunvihollisen myrkyllä terästetyt nuolet, jotka ovat uponneet syvemmälle, kuin mihin yksikään ihmisen tekemä balsami voisi valua.

Kiitos, että kaikki kaipaukseni, katkeamiseni, epätoivon ja raivon välimaastossa tukahtuen huudetut miksi -kysymykseni ja epätoivoiset ”Auta minua, Jeesus” – rukoukseni ovat sinun edessäsi enkeliesi puhtaaksikirjoittamina.

Isä, tänään minulle – kippuraselälle – riittää, että tiedän Sinun tietävän. Kun Sinä tiedät, taivaallinen postitoimisto on Sinun aikataulujesi mukaisesti kiireinen suunnassa taivas – maa.

Vaikka kantaisit maailman kaikkea hätää

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).

Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.

Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.

Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.

Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.

Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.

Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.

Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”

Tänään minä itken

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.

Suru, tässä menee rajasi!

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.