Voiko armoa käyttää väärin?

”Laki kuitenkin tuli väliin, jotta rikkomus tulisi suureksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5: 20).

Joskus näyttää siltä, että me kristityt pelkäämme armon esilläpitämistä. Monesti kuuleekin ajatuksen siitä, että ”liiallinen” armo johtaa välinpitämättömyyteen ja syntien puolustelemiseen.

Voiko Jumalan armoa käyttää väärin? Mielestäni kysymys on nurinkurinen. Vastaus on kyllä, jos armo käsitetään vain ajatuksen tasolla, kuin teoriana tai käyttötavarana. Sen sijaan, jos Jumalan armo otetaan vastaan sydämen tasolla, silloin armosta tulee kristityn suurin aarre ja koko elämän käyttövoima.

Tällaisen armon korostamista ei tarvitse pelätä eikä suitsia. Se on ja pysyy Jumalan ansiottomana lahjana syntiselle. Se johtaa meidät henkilökohtaiseen suhteeseen personoidun Armon, Jeesuksen kanssa. Koko ajatus armon ”käytttämisestä” on siis yhtä outoa kuin ajatus Jumalan ”käyttämisestä”.

Mitä sitten kun armossa elävä kristitty tekee syntiä? Onko se armon väärinkäyttämistä? Ei, sillä jokainen kristitty tekee syntiä. Eikä kyse ole vain yksittäisistä teoista, vaan synti edelleen asuu kristityssä (Room. 7). Juuri jatkuvan syntisyytensä takia Jumalan omat tarvitsevat Hänen armoaan.

Älä pelkää siis käyttäväsi armoa liikaa tai väärin, vaan laita toivosi sen varaan. Siis Jumalan varaan. On hyvä muistaa, että armoa tarvitsevat vain ne, jotka näkevät oman puutteellisuutensa.

Suloinen synninhimo

”Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen, sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen” (Room. 7:15).

Me emme tee syntiä vain vahingossa, epähuomiossa tai olosuhteiden pakottamana. Teemme syntiä, koska koemme siihen vetoa ja halua.

Moni joutuu epätoivoon sen kokemuksen kanssa, että he taistelevat sellaisten syntien kanssa, joita he toisaalta haluavat tehdä. Eikö se ole tekopyhää? Eikö se ole armon väärinkäyttämistä?

On hyvä muistaa, että Jumala tuntee meidät läpikotaisin. Hän tietää heikkoutemme ja halumme. Hän tietää, miten synti houkuttaa meitä ja miten monesti valitsemme kuunnella sen ”suloista” ääntä.

Jeesuksen luokse saa ja pitää tulla juuri silloin, kun kokee itsensä tekopyhäksi ja synnin viettelemäksi. Jumala kutsuu meitä armahdettavaksi silloin kun olemme huonoimmillamme.

Jumala ei tarvitse kuulla epäonnistumisiamme siksi, ettei Hän muuten tietäisi niistä. Hän haluaa meidän olevan rehellisiä itselleen silloinkin, kun mieluummin piiloutuisimme.

Suloinen synninhimo saa muuttua Jeesukselle annettuna uudeksi elämäksi.

Usko ei pelasta

”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen kaikille, jotka uskovat” (Room. 3:22).

Usko Jeesukseen Kristukseen syntieni sovittajana riittää pelastukseen. Mutta joskus tämän lauseen painotus siirtyy sanaan usko. Silloin aletaan puhua vahvasta uskosta, voittavasta uskosta, siunaukset omistavasta uskosta, pelastuksen voittavasta uskosta.

Uskosta voi täten tulla uskoa omaan uskoon. Eli uskoa ihmisen kykyyn uskoa. Voimme puhua kristillisestä uskosta, josta puuttuu Kristus.

Raamatullista uskoa voisi kuvata käyttäen seuraavaa esimerkkiä: Viet autosi huoltoon automekaanikolle ja luovutat hänelle avaimet, koska luotat hänen osaamiseensa korjata auto. Mekaanikko ei tarvitse työnsä toteutukseen sinun uskon vahvuutta, uskoit vähän tai paljon, kyse on mekaanikon ammattitaidosta.

Tätä samaa tarkoittaa usko Kristukseen. Se on pelastuksen suhteen elämän avaimien luovuttamista Hänelle siinä tietoisuudessa, että Hän on kykenevä meidän pelastamaan. Meitä ei pelasta meidän uskomme, vaan yksin Kristus. Usko katsoo Häneen ja vastaanottaa Jeesukselta kaiken tarvittavan.

Usko Kristukseen on myös avain hengelliseen kasvamiseen, pyhitykseen ja Jumalan palveluun. Kaikissa asioissa usko on luottamusta Jeesukseen, joka tahtoo ja kykenee lahjoittamaan meille Elämän. Usko on itsessään tyhjä ja merkityksetön mutta ojentuessaan kohteeseensa, se omistaa kaiken hengellisen rikkauden.

Usko ei siis pelasta. Mutta Kristus kyllä.

Synnistä vapautettuja

”Mutta nyt, kun te olette synnistä vapautettuja, ja teistä on tullut Jumalan palvelijoita, teidän hedelmänne on pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä.” (Room. 6:22)

Mitä ihmettä Paavali tarkoittaa ilmaisulla ”te olette synnistä vapautettuja”? Tarkoittaako se – niin kuin kirkon historiassa jotkut ovat aina opettaneet – että kristityistä tulee synnittömiä? Ei, Paavali käyttää Roomalaiskirjeen 6 luvussa kielikuvaa synnistä isäntänä, jonka alaisuudessa ihmisen on pakko totella. Nyt orja on vapautettu ja me kuulumme toiselle isännälle, Herralle Jeesukselle Kristukselle.

Tämän toisen isännän alaisuudessa alkaakin ihan toisenlainen elämä. Se ei ole synnitöntä elämää mutta Paavali mainitsee, että sen hedelmänä on pyhitys. Jeesuksen seurassa ja Hänen ohjauksessaan vanhat tavat alkavat hiljalleen jäädä sivuun ja Hengen hedelmät kehittyvät. Jo itse hedelmä viittaa prosessiin, joka vaatii aikaa.

Kristus ei ole isäntämme, jotta voisimme elää itsellemme mieliksi. Hän haluaa opettaa meille kuuliaisuuden ja antautumisen salaisuutta. Ei pakottaen vaan rakkaudella opastaen. Meidät on tehty vapaiksi, jotta voisimme vapaina palvella Jumalaamme ja toisiamme. Ja vapaus löytyykin yllättäen Kristuksen isännyyden kautta. Palvellessamme löydämme samalla oman tarkoituksemme ja paikkamme.

Herran Jeesuksen isännyydessä on hyvä olla. Vanha isäntä tulee tosin monesti ilkkumaan meille ja vaatii meitä jälleen alaisuuteemme. Hän saattaa osoittaa meille vanhoja tapojamme ja syyttää, että emme kelpaa Jeesukselle. Silloin näytämme Hänelle uuden isäntämme ostokuittia – veristä ristiä – ja toteamme, että se hinta riittää.

Pölyhuiskat ja mattopiiskat

”Ei tietenkään, Kuinka me, jotka olemme kuolleet synnille, vielä eläisimme siinä?” (Room. 6:2)

Paavalia syytettiin toistuvasti liian leveästä armosta. Hän ei suostunut laittamaan Jumalan armolle ihmisehtoja ja siitä syystä hän sai vastustajia, jotka väittivät Paavalin julistaman armon tuovan mukanaan synnin puolustelemista ja suosimista.

Paavali vastasi syytöksiin opettamalla, että vain todellinen ja rajoittamaton Jumalan armo toimii kristityn elämässä pyhittävänä voimana. Hän kirjoitti, että kristitty ei voi elää sopusoinnussa ja hyvillä mielin synnin kanssa, siis harjoittaa tietoisesti synnin tekemistä. Mitä hän tarkoitti?

Kristitty taistelee syntejään vastaan ja haluaa päästä niistä eroon siksi, että Kristus on muuttanut asumaan hänen sydämeensä. Jeesuksella on kädessään imuri ja pölyhuiska ja hän tunnollisen perheenäidin/ -isän tavoin siivoaa asuntoaan kaikesta liasta.

Joskus Jeesus myös vie matot pihalle ja ottaa mattopiiskan käyttöönsä. Hän päättäväisesti tamppaa mattojamme, jotta niistä irtoaisi meitä ahdistavaa ja satuttavaa likaa irti. Tästä Raamattu opettaa, että rakastava Jumala kurittaa meitä meidän pyhityksen vuoksi (esim Hebr. 12:10).

Vaikka Jeesuksella riittää joka päivä siivoamista meidän kanssa, Hän ei koskaan lannistu eikä luovuta. Hän ei heitä siivousvälineitään nurkkaan ja jätä meitä painimaan itse pölyjemme kanssa.

Paitsi eräänä päivänä. Silloin Jeesus tulee hakemaan meitä taivaaseen – silloin saavat pölyhuiskat ja mattopiiskat jäädä toimettomiksi.