“Minun sieluni itkee surusta. Vahvista minua sanasi mukaan” (Ps. 119: 28).
Kun piinaavat vaikeudet, väijyvä väsymys tai padottu suru hyökkäävät päällä kuin nälkäinen pantteri, jäljelle jää oma avuttomuuden tunne. Ja kyyneleet, jotka kertovat kantokykyä kipeämmästä todellisuudesta.
Ulkoinen olemus saattaa esittää tyyntä ja hyvinvoivaa roolia ja samaan aikaan sielu on käpertynyt kasaan kuin tuohi kuumuudessa.
Itkevä sielu on taivaan lehmänkello. Jumala tahtoo kohdata yhden, yksinäisen kyynellähteen.
Minä pyydän Häntä muuttamaan olosuhteet. Olosuhteita muuttamalla tämä päivä olisi helpompi mutta huomenna juoksisin vauhtisokeudessani ehkä uuteen romahdukseen?
Jumala tahtoo lohduttaa minua ja sinua Sanansa voimalla. Hän vetää armostaan meitä lähelleen, Hänen siipiensä suojassa kestämme paremmin elämän tyrskyt.
Miksi Jumala ei siis muuta olosuhteita? Koska Hän haluaa antaa meille jotain enemmän. Salattua ruokaa, joka vastaanotetaan sielun säröistä.
