Murheet ja villihevosen vapaus

”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet. 5:7).

Ikääntynyt apostoli Pietari tiesi kirjettään kirjoittaessaan loppunsa häämöttävän. Itseasiassa historia kertoo, että kirjeen ja Pietarin marttyyrikuoleman välissä oli vain 3 vuotta.

Pitkä elämä Jeesuksen yhteydessä oli luonut tietyt hengelliset, vankat vakaumukset. Pietari halusi painottaa elämäänsä jatkaville kristityille, että Jeesus oli todellinen ja Häneen kannatti luottaa kaikissa olosuhteissa. Erityisesti ahdingoissa – Jeesus ei väistyisi niissäkään kenenkään viereltä.

”Heittäkää kaikki murheenne” on hurja lause. Mietin hetken omia murheitani ja ongelmiani ja sitä aikaa, mitä käytän niiden työstämiseen joka päivä. Ne tahtovat työntää minut pimeyteen, täyteen epätoivoon ja -uskoon.

Pahinta ovat ne ongelmat ja murheet, joista ei näytä olevan mitään ulospääsyä. Uskallanko vieläkään antaa niitä Jeesukselle, uskallanko ajatella, että Hän todella haluaisi ottaa ne omille hartioilleen ja antaa minulle vapauden?

”Hän pitää teistä huolen” kirjoitettiin aikanaan syvällä rintaäänellä. Pietari oli kulkenut läpi tulen ja veden, kokenut kirkkautta ja alleen rusentavaa ristiä ja silti kaiken sen keskellä hän huomasi, että Isä ei hylännyt eikä kääntänyt päätään sivuun.

Seuraavassa jakeessa Pietari varoittaa meitä joutumasta Saatanan hotkaisemaksi. Hänen mukaansa vihollinen oli joka hetki valmiina syyttämään ja lisäämään reppuumme painoja, joiden alle lyyhistymme ja samalla vajoamme häpeään.

Sinä, joka luet tämän kirjoituksen, ehdotan sinulle seuraavaa haastetta: ollaan hetki yhdessä hiljaa ja annetaan edessämme virrata kaikki pienet ja mahdottoman suuret murheemme ja pelkomme. Samoin myös epäonnistumisemme, lankeamisemme ja toivottomat kiusausten kierteet.

Pakataan ne kaikki siististi kuin mielemme muuttolaatikkoon ja annetaan ne lyhyessä rukouksessa Jumalalle, Isälle, joka pyytää niitä itselleen.

Uskoisitko, jos lupaisin, että Isä ottaa muuttolaatikkosi pöydälleen, nostaa sieltä jokaisen sinut ontuvaksi saavan paketin ja ilmoittaa ilman vastaväitteitä hoitavansa niistä jokaisen?

Murheiden ei vaan antaminen, vaan jopa pois heittäminen Isän käsiin tarkoittaa, että meidän reppumme muuttuvat kevyiksi.

Miltä tuntuisi jälleen – ehkä vuosien jälkeen – kirmata vapaana vihreillä niityillä kuin villihevonen? Kokeile, se on sitä elämää, johon sinua kutsutaan!

”Isä, tässä ovat murheidemme summa kuin suuressa laatikossa. Me annamme ne nyt Sinulle, sillä Sinä olet ainoa, joka jaksat ne kantaa ja joka osaat ratkaista niistä jokaisen. Anna meille luottamusta ja keveyttä, anna meille sitä vapautta, joka pulppuaa vain Sinun valtakunnastasi”

Kylmän mullan kautta

”Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa” (1. Piet. 4:12).

Koetusten tulet ja hehkut voivat tarkoittaa elämässämme niin monenlaisia, ihmeellisiä, hämmentäviä, kysymysmerkkejä jättäviä vaiheita ja tilanteita. Pietari käyttää taitavasti sanoja, ja kätkee kaikki oudot kärsimykset Jumalan lapsilleen sallimaksi kasvatukseksi.

Miten paljon Raamattu puhuukaan elämästä, joka syntyy kuoleman kautta. Ehkä olen erehtynyt ajattelemaan, että elämäni upotetaan kylmään multaan vain kerran ja sen jälkeen vuodet ovat yhtä kasvua ja ihmettä. Mutta ei, Jumalan valittujen elämä kätketään kärsimysten ja kuoleman maaperään yhä uudelleen.

Jotkut joutuvat odottamaan kasvun ihmettä koko elämänsä ja näkevät sen vasta seuraavassa elämässä. Toiset kuolevat, kasvavat ja joutuvat jälleen murtumaan kuin ehtoollisleipä Mestarin käsissä.

Suuri hengellinen voima edellyttää läheistä suhdetta voiman antajaan. Kaikki Raamatun pyhät ovat kulkeneet yhä uudelleen eteen kiertyviä kuoleman teitä, jotta heistä pystyi loistamaan kutsujansa valo ja toivo aikalaisilleen.

Raamattu kutsuu meitä iloon, rauhaan ja yltäkylläiseen elämään. Polku nousevaan kirkkauteen käy kuitenkin kylmän mullan kautta. Tiputettuna pimeän maan alle elämä voi tuntua oudolta ja kipu merkityksettömältä. Juuri silloin Pietari rohkaisee meitä: ”Jumala on läsnä pimeissä laaksoissa ja kuolemankoulut ovat matkallamme vain, jotta puhdistuisimme yhä terveempään elämään.”

Jumalan antama sotilaallinen vartiosto

”ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana.” 1. Piet. 1:5

”Varjella” -sana tarkoittaa alkutekstin mukaan sotilaallista vartiostoa. Sana viittaa esimerkiksi linnoitukseen, jota puolustetaan sotilaallisesti.

Meille vakuutetaan siis, että Jumala itse voimallaan vartioi meitä kaikilta niiltä ulkoisilta voimilta, mitkä haluaisivat tuhota uskomme. Sen lisäksi sanaan liittyy ajatus siitä, että Jumalan voima varjelee meitä myös meiltä itseltämme, meissä olevalta synniltä ja epäuskolta.

Mielenkiintoista on, että samaa sanaa on käytetty Filippiläiskirjeen luvussa neljä, jossa puhutaan huolista ja Jumalan rauhasta. Lupaus on hätkähdyttävä: Kun me kertomme Jumalalle kaikki mieltämme painavat huolet, Jumala antaa meille rauhansa. Jumalan rauha asettuu siis kuin sotilaallinen vartiosto meidän ajatustemme ja sydämemme ympärille ja suojelee niitä.

Tämä rauha tarkoittaa sisäistä lepoa ja oikeanlaista huolettomuutta. Se tulee siitä tietoisuudesta, että olemme luovuttaneet vaikeat asiamme meitä suuremmalle – Jumala on ottanut ne omien hoidettavien asioiden listalleen!

castle-3003963_1920

Ihana perintö odottaa

”…sillä te saavutatte uskonne päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1. Piet. 1:9)

Minusta joskus tuntuu, että kristinuskon painopiste on vuosikymmenten kuluessa siirtynyt enemmän siihen, mitä kaikkea hyvää usko antaa nykyiseen elämään. Asia sinänsä ei ole väärä: usko tarjoaa todella läheisen jumalasuhteen ja jokapäiväisen, turvallisen johdatuksen. Usko Kristukseen tarkoittaa syntiemme anteeksiantamusta, eli saamme elää ilman painavaa syntireppua selässämme.

Mutta kristinusko opettaa samalla painokkaasti, että päämäärä on vielä edessä. Se ei löydä täyttymystään tässä elämässä vaan kiinnittää katseen seuraavaan. Elämä ei Raamatun mukaan pääty kuolemaan vaan se on kristitylle iloisen muuttumisen aikaa: vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.

Taivaassa kaikki on toisin. Siellä ei ole puutteita, ei kärsimystä eikä kipua. Siellä meidän kyyneleet pyyhitään ja saamme kokea loputonta ja rajatonta iloa Jeesuksen seurassa. Siellä ei taistella synnin kanssa eikä vajota epätoivon suohon.

Jotkut tahtovat opettaa kristinuskoa, jossa taivas tuodaan jo tähän aikaan ja kärsimys sivuutetaan. Pietari torjuu tällaisen oikaisun sanomalla, että me vielä joudumme murehtimaan monenlaisissa koettelemuksissa (1:6). Kulta puhdistetaan tulessa – samoin puhdistetaan usko.

Mistä löytää lohdutus polttavien liekkien kuumuudessa? Ehkä tieto siitä, että koettelemukset tekevät – järjenvastaisesti kyllä – hyvää työtään meissä, auttaa? Ne eivät ole kohtalon oikkuja, vaan Jumalan täsmähoitoja.

Kärsimyksillä ja taisteluilla on loppunsa. Sivua saatetaan kääntää jo huomenna. Mutta se on ainakin varmaa, että yhtenä päivänä kaikki muuttuu. Tule Herra Jeesus!