”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)
Jeesus puhui viimeisiä opetuksiaan ahdistuneille opetuslapsilleen. Hän oli lähdössä taivaaseen Isänsä luokse ja opetuslapset olivat murheellisia. Jeesus kuitenkin lupasi, ettei Hän jättäisi heitä yksin, vaan olisi heidän kanssaan kaikkina heidän elämänsä päivinä.
Ajattele, että Hän on kanssamme silloinkin, kun olemme kiusattuja, ahdistuttuja ja toivottomia? Ajattele, että Hän on sitoutunut niihinkin päiviin, kun epäilemme Häntä epäuskossamme tai olemme langenneet ja joutuneet itsesäälin kierteeseen?
Minusta tuntuu, että Hän on osoittanut minun elämääni kohtaan suurinta hellyyttä ja rakkautta keskellä elämäni pahimpia särkymisiä. Hän ei ole osoitellut sormella, syyttänyt ja vaatinut parempaa; Hän on sen sijaan kulkenut varovaisesti ja myötätuntoisesti sirpaleitteni keskellä, tahtoen hoitaa ja parantaa.
Ja kun olen langennut syntiin, Hän on ollut aina nostamassa minua ylös. Monesti olisin jäänyt matkan varrelle lannistuneena omaan elämääni, mutta Hän on rakastanut minua liikaa luovuttaakseen kohdallani.
Niin, Jeesus todella kulkee kanssamme suurella rakkaudella. Hän astuu pelottomasti kohti pimeyksiämme ja ottaa ne omakseen. Hän jakaa meille leponsa ja ottaa itselleen taistelumme. Hän on siellä missä itkemme yksin ja kuulee vaikerruksemme. Hän on sitoutunut kohtaamaan kaiken, mitä me täällä maailmassa koemme sinne saakka kunnes astumme toisen todellisuuden rajalle. Ja siellä Hän meitä odottaa.
