”…sillä te saavutatte uskonne päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1. Piet. 1:9)

Minusta joskus tuntuu, että kristinuskon painopiste on vuosikymmenten kuluessa siirtynyt enemmän siihen, mitä kaikkea hyvää usko antaa nykyiseen elämään. Asia sinänsä ei ole väärä: usko tarjoaa todella läheisen jumalasuhteen ja jokapäiväisen, turvallisen johdatuksen. Usko Kristukseen tarkoittaa syntiemme anteeksiantamusta, eli saamme elää ilman painavaa syntireppua selässämme.

Mutta kristinusko opettaa samalla painokkaasti, että päämäärä on vielä edessä. Se ei löydä täyttymystään tässä elämässä vaan kiinnittää katseen seuraavaan. Elämä ei Raamatun mukaan pääty kuolemaan vaan se on kristitylle iloisen muuttumisen aikaa: vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.

Taivaassa kaikki on toisin. Siellä ei ole puutteita, ei kärsimystä eikä kipua. Siellä meidän kyyneleet pyyhitään ja saamme kokea loputonta ja rajatonta iloa Jeesuksen seurassa. Siellä ei taistella synnin kanssa eikä vajota epätoivon suohon.

Jotkut tahtovat opettaa kristinuskoa, jossa taivas tuodaan jo tähän aikaan ja kärsimys sivuutetaan. Pietari torjuu tällaisen oikaisun sanomalla, että me vielä joudumme murehtimaan monenlaisissa koettelemuksissa (1:6). Kulta puhdistetaan tulessa – samoin puhdistetaan usko.

Mistä löytää lohdutus polttavien liekkien kuumuudessa? Ehkä tieto siitä, että koettelemukset tekevät – järjenvastaisesti kyllä – hyvää työtään meissä, auttaa? Ne eivät ole kohtalon oikkuja, vaan Jumalan täsmähoitoja.

Kärsimyksillä ja taisteluilla on loppunsa. Sivua saatetaan kääntää jo huomenna. Mutta se on ainakin varmaa, että yhtenä päivänä kaikki muuttuu. Tule Herra Jeesus!