Toissapäivänä olin pitämässä Yksin armosta -iltaa Kangasniemellä. Puheeni lopussa kuulin itseni esittävän kuulijoille haasteen, jonka yritin esittää niin toiveikkaasti, että itsekin pystyisin siihen: “Sano itsellesi aamulla herätessäsi, että olet ihana. Se on Jumalan viesti sinulle.”
Aamu tuli, avasin silmät ja muistin haasteeni. Nyt olisi aika kokeilla sitä. Sanoin ensimmäisen “olen” -sanan ja pyrskähdin nauramaan. Heleää ja kipeää naurua. Ihana oli viimeinen sana, jonka itseeni voisin määrittää.
Tänään en herätessäni enää sanonut sanaakaan, kuuntelin vain ääniä sielussani. Ne ovat julmia, haavoittavia ja rusentavia ääniä. Pahinta on, että ne esittäytyvät aitoina ja tosina, niillä on vastaansanomaton todistusaineisto mukanaan: minun elämäni.
Omien äänieni vastapainoksi avaan Raamatun jokaisena aamuna ja istahdan sen ääreen rauhassa kahvi toisessa kädessä. En voi kuin ihmetellä, miten Jumala puhuu toisenlaisia sanoja. Hän todella tahtoo vakuuttaa ja alleviivata: “Olen rakastettu. Ihana. Ristin arvoinen.
Toinen ääni vie minua merkityksettömyyteen ja masennukseen. Piiloon. Toinen ääni kutsuu esille, ihailee ja sivelee hellästi. Taidan sekoittaa ne keskenään, joka päivä. Onko juuri se sielujemme vihollisen paras taktiikka?
Miten Jumala saisi puhuttua rakentavia, luovia, elämää synnyttäviä sanoja minulle, häpeän lapselle, minulle, jonka korvat täyttävät 24/7 syyttävät ja ilkkuvat äänet? Jään miettimään. Selvää on se, että se on haasteellinen tehtävä.
Luulen Hänen hipaisevan poskeani ja sanovan: “Olet ihana.” Miljoonannen kerran ja kuin ensimmäisen kerran.
Että oikein ihana? Minulle riittäisi hiukan vähempikin, vaikkapa ok. Mutta miten kuulisi kaiken omasta sielusta nousevan hälinän – ei vaan jylinän – yli niitä hyviä sanoja? Kas, kun Raamatun sanat, ne hyvät, on niin helppo kohdistaa muihin. Jää aina se mahdollisuus, että niitä ei minulle tarkoitetakaan. Kunpa ne tulisivat joskus selvemmin ihan omaan osoitteeseen.
Kyllähän minä tiedän, siis päässäni, että Raamatun armolliset sanat on tarkoitettu uskottaviksi, ei korvin kuultavaksi eikä ilmestyksissä vahvistettaviksi. Sana sanoo ja siitä pää tietää, että olen, jos en ihana, niin ainakin Jumalalle rakas. Mutta sydän ja pää riitelevät. Sydämen syyttävä ääni, se elämästä nouseva, huutaa aina kovempaa.
Itsessänihän en oikeasti ole ihana. Mutta Jeesus on, ja minäkin saan olla hänessä, olenhan pukeutunut häneen ottaessani hänet vastaan. Mutta aika huonosti onnistun vakuuttamaan sitä itselleni. Sitä vaan pitäisi harjoitella pontevammin. Joka aamu. Onnistuisiko paremmin, jos sanoisikin:”Jeesus on ihana, ja minä saan nyt pukeutua häneen”?