”Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli” (Ps. 34:7).
Yksi kurja, tuleva Israelin kuningas, huusi muutama tuhat vuotta sitten avuttomana ihmisrukkana Jumalaansa auttamaan häntä. Jumala kuuli ja pelasti. Ei Daavidin ansiollisuuden, ei hyvyyden, ei uskollisuuden vuoksi, vaan yksin armosta.
Raamattu on täynnä yksiä kurjia. Heidät erottaa muista kurjista ainoastaan se, että he huusivat särkyneen sydämen sirpaleiden taajuudella ylöspäin, kohti Jumalaa. He huusivat avuksi Häntä, jonka kokivat olevan kaukana ja välipitämätön heidän kärsimyksilleen. He huusivat, koska muuta ei enää voinut tehdä.
Kirkkohistoria on täynnä yksiä kurjia. Heidän loputon tuskansa kuuluu vielä vuosisatojen läpi, elämänkertakirjat tulvivat ihmisyyden yksinäistä, pimeyttä tihkuvaa kipua.
Yksi kurja on myös tänään täällä. Huudan kuin koliikkivauva peitto kasvoillani, ettei toisten mosaiikkimaiset peilisydämet menisi rikki.
Eihän minulla ole muuta kuin tuska, joka viimein purkautuu koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimyksen Niiliin. Mutta lähetän tänään sen Sinulle kuin likaisena, siipensä pahasti kolhineena kirjekyyhkynä.
Sinä kuulet yhtä kurjaa. Olet aina kuullut. Sinun korvasi tarkkaavat koko maailmanlaajuisella skannerilla sitä yhtä kurjaa, joka oman tuhkaisen rauniokasan päällä huutaa menettämisen kipua.
Sinä kuulet ja Sinä pelastat. Sinä vapautat, nostat, autat, kannat, puhdistat, työnnät kohti uusia vihreitä versoja.
