”Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli” (Ps. 34:7).
Yksi kurja, tuleva Israelin kuningas, huusi muutama tuhat vuotta sitten avuttomana ihmisrukkana Jumalaansa auttamaan häntä. Jumala kuuli ja pelasti. Ei Daavidin ansiollisuuden, ei hyvyyden, ei uskollisuuden vuoksi, vaan yksin armosta.
Raamattu on täynnä yksiä kurjia. Heidät erottaa muista kurjista ainoastaan se, että he huusivat särkyneen sydämen sirpaleiden taajuudella ylöspäin, kohti Jumalaa. He huusivat avuksi Häntä, jonka kokivat olevan kaukana ja välipitämätön heidän kärsimyksilleen. He huusivat, koska muuta ei enää voinut tehdä.
Kirkkohistoria on täynnä yksiä kurjia. Heidän loputon tuskansa kuuluu vielä vuosisatojen läpi, elämänkertakirjat tulvivat ihmisyyden yksinäistä, pimeyttä tihkuvaa kipua.
Yksi kurja on myös tänään täällä. Huudan kuin koliikkivauva peitto kasvoillani, ettei toisten mosaiikkimaiset peilisydämet menisi rikki.
Eihän minulla ole muuta kuin tuska, joka viimein purkautuu koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimyksen Niiliin. Mutta lähetän tänään sen Sinulle kuin likaisena, siipensä pahasti kolhineena kirjekyyhkynä.
Sinä kuulet yhtä kurjaa. Olet aina kuullut. Sinun korvasi tarkkaavat koko maailmanlaajuisella skannerilla sitä yhtä kurjaa, joka oman tuhkaisen rauniokasan päällä huutaa menettämisen kipua.
Sinä kuulet ja Sinä pelastat. Sinä vapautat, nostat, autat, kannat, puhdistat, työnnät kohti uusia vihreitä versoja.
”… käänny puoleeni suuren laupeutesi tähden” (Ps. 69:17)
Herra, Sinä tiedät minun vaikeuteni ja kaikki ne haasteet, jotka repivät minun sieluani kappaleiksi.
Sinä tiedät kaikki omat heiveröiset yritykseni pitää itseni pinnalla, ettei upottava lieju imaisisi minua kokonaan.
Sinä tiedät mielettömyyteni ja hulluuteni. Tiedät, miten yhä uudelleen jään laumastasi ja itken loukkaantuneena suurten kivien takana.
Jeesus, olen kadotettu ilman Sinua. Olen eksyksissä ja suunnaton ilman Sinua. Vajoan synteihini ja ylitsepääsemättömiin ongelmiini ilman elämää suurempaa laupeuttasi.
Herra Jeesus Kristus, armahda minua. En sitä ansaitse, mutta vetoan sinun omaan Sanaasi.
Sinä et voi olla hiljaa. Sinä asut pyhyydessäsi ja siellä missä on yksi katkennut ihminen. Sinä et syytä etkä ohjeista kaukaa. Sinä tulet luokseni, Sinä nostat minut harteillesi ja annat pelastuksen.
Minä turvaan Sinuun, Herra. Sinä olet ainoa toivoni. Ohjaa minut upottavasta liejusta lujalle kalliolle. Ole mielettömyyttäni suurempi, vapauta minut suuren uskollisuutesi tähden.
Herra, olen katkennut. Mutta minä turvaan sinun järkkymättömään armoosi. Kaikkivaltias, luo minuun elämää, luo Sinun elämääsi, jotta voisin rakastaa niitä, jotka Sinua kaipaavat.
”Niin Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana” (Ps. 9: 10).
Job sai kokea miltä tuntui olla kaikin tavoin sortunut, luhistunut elämän näyttäessä petomaisia kulmahampaita. Sorrettuna hän oli niiden ihmisten toimesta, joita pelotti nähdä entinen hengellinen mahtimies yhtenä luuna ja nahkana; alastomana kaatopaikalla märkivien paiseiden läikyttäessä tuskan maljan yli niin, että käsittämätön tuska valui kuin vedenpaisumus yli kaikkien normaalien lohdutusmallien.
Miten lohduttavaa on ajatella, että sortuneilla ja juuri sortumisen tähden lohdullisen ystävyyden tukemisen sijaan sorretuilla on linna. Eikä vain mikä tahansa kylmä, kolkko, omien ja toisten valintojen kauhujunalla varustettu keskiaikainen linnanrähjä, vaan juuri se yksi linnoitus, jossa enkelit vartioivat yhä syvemmälle arvottomuuteen vajoavaa musertunutta hellien siipien sivellessä itseensä käpertynyttä lohdulla ja toivolla
Sorretulla Jumalan lapsella on se yksi ihmeellinen lepopaikka, jossa Jumala itse toimii sielua lämmittävänä kamiinana ja niinä kiviseininä, joiden lävitse eivät tuhovoimat yllä.
Tämä linna on aina yhden itkevän lähellä; katso miten kiinniolevaan porttiin on taitavasti lävistetty ristin mallinen, lämpöä ja kutsua uhkuva kulkuaukko.
Muut ovet ovat pysyvästi lukittuina ihmisen jyskyttäessä sinne, mistä oma tahto ja päättäväisyys eivät saa ovia edes liikahtamaan.
Tämä linna on auki ja kulkuaukon löytävät ne, jotka ovat saaneet kokea monenlaisia mielen ja sydämen hajoamisia, sellaisia, joille ei aina ole ihmisenkokoisia sanoja.
Näkymätön linna ei ole vain auki, se imee sisäänsä niitä, jotka ovat kadottaneet suuntansa ja suojansa.
Herran linna tarjoaa elämän uuvuttamille uuden suunnan, särkyneille Sylin ilman varausmaksuja. Siellä on lukuisia hoitohuoneita ja sinne saa olla kutsumassa toisia toivonsa menettäneitä.
Voi miten elämä osaa kääntyä päälaelleen kuin tottumalle kiikkerä kajakki. Mutta juuri kun ahdistus painaa lopullisen oloisesti rintaa, Jumala ei levittele rakkauttaan rajaten käsiään, vaan avaa itsensä loppumattomia rikkauksia sisältäväksi aarrelinnaksi.
Jumalaan saa astua sisään synnin haavoja ruumis täynnä ja siellä Rakkaus luo sortumisia aikaisempaa kauniimpaa Valtakunnan elämää.
Älä siis pelkää. Linna on kaiholla odottanut sinua. Tervetuloa toisten turvattomien joukkoon nauttimaan täyteyttä, kauneutta ja uusia värejä, joita et ole vielä koskaan saanut maistella!
”Saatana vastasi Herralle: ”Suottako Job pelkää Jumalaa?”
Jobin kirja on jotenkin ollut minulle kuin suljettu aarrearkku. Kirjassa puhutaan kärsimyksestä, mutta miten vanhuuttaan Kirjoitusten sisään käpertyvällä runoelmalla olisi kerrottavaa minulle, tänään vikamielellä punastuvalle rivitallatulle?
Job alkaa elämän painaessa yhä pienemmäksi puhua teologian korkeuksien sijasta tavallisen ihmisen äänellä. Sitä ääntä kuuntelen, luen ja kuin näen yhä alemmas putoavan miehen hapuilevaa, tuskan rusentamaa sanaharhailua.
Roolin saavat myös päähenkilön elämän menettämistä läheltä mutta niin kipeän etäältä seuraavat Valtakunnan ovenvartijat. Job putosi korkealta ja korkeiden näkymien omistajat olivat hänen vertaisiaan kunniassa – mutta ei, ihme kyllä elämässä.
Laitan kuin silmät kiinni Jobin sanataituruudessa. Sanat ovat taltioitu myöhemmin, mutta jälkeenpäin kirjoitettunakin ne ovat kuin loputtoman kujanjuoksun liian vasemmalla kiertävät askeleet.
Ystävät ovat meidän toivomme selvitä äkkisyvästä, päästä pois pahan sokeuttamilta omilta tuhovimmoilta tai laskeutua vaarallisen Jumalaa tietäviltä yläportailta aina sinne, missä kuuluu kauniisti valmistetun ja kiiltokuvioilla maalatun ihmisparan astianmakuinen vaikerrus.
Job kaipaa kipeästi apua. Hän juoksee seitsemästi ulos kuin palavasta talosta rivissä seisovien vesiletkujen haltijoille, ja huutaa: ”Ei, älkää tutkiko palon syytä, sammuttakaa ensin kipuni!”
Kysymys meille on kipeän ajankohtainen. Niin, miten minä kykenen tänään olemaan virtaava vuono edes yhdelle Jobille? Onko minulla mitään sanottavaa? Mitä, jos en oikein haluaisi kuunnella vaan tutkia ja todeta, jos en jaksaisi kulkea vierellä vaan laittaa minua pelottavan lähelle tuleva kokemus turvallisen mitan päästä kauko-ohjattavaksi?
Seitsemän käsittämätöntä huutoa. Neljä eri näkökulmaa antaa huudolle turvalliset, ihmisen kokemuksia myötäilevät turvarajat. Mutta tuliko Job sanoilla autetuksi? Se kannattaa tutkia omasta oppikirjasta.
”Kukaan heistä ei puhunut… sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli hyvin suuri.” Alussa taisi kaikki mennä hyvin. Job lyyhistyi, oli rajun alastomasti ja mistään tukea saamatta ystäviensä katseiden alla. Mitä Job tunsit rysähtäessä eleganteista herrasmiesklubista kasaksi luuta ja nahkaa?
”Miksi?” Kysymys oli niin kipeä, että se sattui yhtä paljon kuin Mariaan rikkoessaan elämänsä Jeesuksen arvoiseksi tuoksu-uhriksi. Se oli kysymys, joka olisi kuulunut antaa lentää vapaana ja kasvattaa uhmakasta haurauttaan ystävyyden hiljaisessa myötävaikerruksessa.
”Ei kukaan halua olla kanssasi vapaaehtoisesti, Jumala!” oli Saatanan taivasta koetteleva haaste. Jumala oli niin uskalias, että uskalsi pyhyyttä iskevän riitasoinnun päästä kaitselmuksen melodiaan. Job oli kuin koekaniini, käsittämättömän vedonlyönnin uhri, joka joutuisi putoamaan ilman kenenkään turvallista katsetta.
Miten rakas Job jaksoit olla, vain olla, pysyä mieli rikottuna kutsumussasi olla sanoitettuna aina uusilla, toisen varmalla kiihkeydellä Jumalaa puolustavilla opeilla? Miten jaksoit olla valokeilassa kuitenkin ei-nähty, hengellisenä johtajana ainoa, joka istui vertaistesi saunaillassa tunti toisensa jälkeen kyyneleet luokiteltuina?
Job kaipasi Jumalaa. Hänen elämäänsä iskettiin sellaisella voimalla, joka vaati syyllistä – muuten ystävätkin joutuisivat liian lähelle heidän pelkojaan.
”Miksi?” kysymys on kuin sielun vikatilaan saava kaatumatauti. Se pitää lokeroida ja Jumala pitää voida määritellä ihmisten kaulapantaan. Eikö muuten kaikille voisi käydä sellaisia menetyksiä, joita pitää voida välttää juuri Jumalan antamilla, loogisilla ohjeilla?
Ystävät kaatuivat korkealta. He vapisivat oppikirjojen kahistessa, antoivat kaikki ihmisen vastuuta koskevat, sukupolvien kokemuksen muovaavat vastaukset. Mutta Job ei suostunut pukeutumaan tekopyhyyteen.
Ajatella, että ensin hiljaisen viikon aiheuttanutta kauheaa kohtaloa seurasi kiivas tietäminen. Pääsikö Jumalan palasiksi salliva ihminen edes välillä lepäämään auttajien muuttuessa puolustamaan omaa turvarajaansa?
Jobin kirja opettaa laittamaan käden suun eteen, tulemaan lähelle ja uskaltamaan kuunnella. Se taito oli Jobin aikana täysin alkeellista. Alimmaksi runneltu joutui runnelluksi vielä alemmaksi.
Job oli rohkea, hän kääntyi paristi katsomaan aran haastavasti kysymyksen: ”Oletteko varmoja, ettette ole huomenna samassa koko elämän menettämisessä?
Ystävät olivat varmoja. Job oli päättänyt huutaa Jumalaa. Kaipaus tulla kuulluksi jäi kohtaamatta. Viiltävä kipu ei ollutkaan yhteinen vaan se puristettiin hallittaviin muotteihin.
Job, en ole veroisesi. En millään tavalla. Mutta Iskä anna minun muistaa: Sinä olet Pyhä Kaikkivaltias. Kanssasi tarina on alastomana vaatetettu, jos ei tänään, ehkä joku päivä.
Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?
Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?
Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?
Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!
Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!
Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!
Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!
”Jos kulket vetten halki, minä olen sinun kanssasi, jos virtojen poikki, me eivät tempaa sinua mukaansa. Jos kuljet tulen läpi, et kärvenny eikä liekki polta sinua” (Jes. 43: 2).
Jos elämäsi on kuin astumista yhä syvempään ahdistuksen mereen, älä pelkää – Minä olen sinun kanssasi.
Jos joudut kokemaan liian voimakkaiden virtojen tempaisevan sinut takaisin päiviin, jotka tiedät jo ohittaneesi, älä pelkää – en päästä sinua.
Jos joudut kärsimyksen kuumaan ahjoon, älä pelkää – Minä suojaan sinua. Jos perkeleen liekki nuolee haavojasi, älä pelkää – ei se sinua vahingoita.
Älä pelkää luonnonvoimia, älä itseäsi, älä voimia maan päällä tai alla, olenhan Minä kaikkea sitä suurempi.
