Mestarin vahvat kädet

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan.” (1. Kor. 15:10)

Kun Kristus kutsuu meitä pelastukseen ja taivaaseen, Hän samalla antaa meille kullekin oman tehtävän. Meitä muokataan joka päivä sen vision mukaan, joka Jumalalla on meidän elämästämme.

Ajattelen taas saviastiaa valajan pöydällä ja vertaan sitä omaan elämääni. Miten kipeästi Hänen sormensa ovatkaan tunkeutuneet kovaan ja heikosti muovattavaan elämääni. Miten yhä uudestaan Hän on päättäväisesti pitänyt minua työpöydällään ja antanut käsiensä koko olemustaan myöten muotoilla minua. Ja kuinka nuo kädet ovatkaan osanneet koskea niihin kohtiin, jotka olisin toivonut Hänen jättävän huomaamatta.

Monesti olen taas tuntenut Mestarini hellää ja toivorikasta kosketusta. Juuri kun olen ollut taipua rajuista työstöistä vinoon, Hän onkin huomaavaisesti tukenut ja kantanut.

Ja mikä kuumuus Hänen uunissaan onkaan ollut. Olen luullut tekeväni kuolemaa mutta Mestarini on katsellut lasin takaa hymyillen. Olen ollut mielestäni valmis monta kertaa vain huomatakseni, että astiani ei ole kestänyt käyttötarkoitustaan. Olen mennyt rikki lukemattomia kertoja ja ollut valajani pöydällä yhä uudelleen.

Luulen, että tämä elämäni Jeesuksen seurassa jatkuu tällä samalla kaavalla loppuun saakka. Olen ollut huomaavinani, että jokaisen työstön ja jokaisen uunin kuumuuden jälkeen minuun lasketaan jotakin enemmän. Onko se juuri armoa?

Paavali totesi omasta elämästään, että Jumalan armo oli saanut työstää Hänen elämäänsä ja seurauksen tiedämme. Voi, jospa näkisimme meidän elämämme Jumalan silmin! Ehkä silloin uunin kuumuudessa tai Valajan kovaotteisessa käsittelyssä tietäisimme, miten meitä muovataan suurella rakkaudella.

Onko Jumalalla kiire valmistaa astioita, joista Hänen suunnaton armonsa säteilee kärsivälle maailmalle?

krys-alex-478511-unsplash

Vain saviastioita – mutta!

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalalta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4: 7)

Saviastia oli Paavalin aikaan hyvin vähäarvoinen ja arkinen käyttöesine. Se meni helposti rikki ja silloin mentiin surutta ostamaan uusi. Arkisuuden takia siitä puuttui kaikki loisteliaisuus. Tällaisia me Jumalan ihmisetkin itsessämme olemme, loppuun saakka.

Otsikon ”mutta” tulee siitä, että juuri tällaiset halvat ja arkiset, savesta tehdyt astiat saavat omistaa Jumalan kirkkauden. Paavali puhuu Jumalan valtavasta voimasta, joka on laskettu näihin saviastioihin. Tätä raamatunkohtaa käytetään joskus irti asiayhteydestään ja siksi haluan selittää sitä hieman.

Jumalan kirkkaus ja voima on evankeliumin/ armon eli Kristuksen kirkkautta. Kristus on Armo ja Hän on Evankeliumi. Tämä Jumalan kirkkaus on lahjoitettu meille ja sen valtavasta voimasta me – Jumalan viholliset – olemme vedetyt kuuluviksi Hänen perheväkeensä. Jumalan evankeliumi on suunnattomalla kirkkaudellaan pystynyt julistamaan meidät täysin jumalattomat vanhurskaiksi. Siis Jumalalle kelpaaviksi. Meissä vaikuttava armo kykenee myös muuttamaan meitä hiljalleen kohti Kristuksen kaltaisuutta, niin että saviastia näyttää itsessään aina halvalta ja kunnia tulee Jumalalle.

Jotta tämä Jumalan kirkkaus ja voima ei sekoittuisi mitenkään meidän omaan voimaamme, Paavali liittää heti perään erittäin syvät sanat. Siteeraan siitä vain yhtä kohtaa: ”… maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. (j. 8-10)” Kuva on otettu alkuperäisille lukijoille tutuilta areenoilta. ”Maahan lyöty” tarkoittaa sitä, että toinen gladiaattori on jo lyönyt minut maahan ja odotan voitettuna vain lopullista kuoliniskua. Tällaisia ”kuolemankouluja” saa käydä läpi ne Jumalan omat, joista Hänen armonsa kirkkaus pääsee paistamaan läpi. Näin saviastia pysyy saviastiana ja pystyy pitämään sisällään Jumalan evankeliumin valtavaa voimaa.

Vain_saviastioita