“Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalalta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4: 7)
Saviastia oli Paavalin aikaan hyvin vähäarvoinen ja arkinen käyttöesine. Se meni helposti rikki ja silloin mentiin surutta ostamaan uusi. Arkisuuden takia siitä puuttui kaikki loisteliaisuus. Tällaisia me Jumalan ihmisetkin itsessämme olemme, loppuun saakka.
Otsikon “mutta” tulee siitä, että juuri tällaiset halvat ja arkiset, savesta tehdyt astiat saavat omistaa Jumalan kirkkauden. Paavali puhuu Jumalan valtavasta voimasta, joka on laskettu näihin saviastioihin. Tätä raamatunkohtaa käytetään joskus irti asiayhteydestään ja siksi haluan selittää sitä hieman.
Jumalan kirkkaus ja voima on evankeliumin/ armon eli Kristuksen kirkkautta. Kristus on Armo ja Hän on Evankeliumi. Tämä Jumalan kirkkaus on lahjoitettu meille ja sen valtavasta voimasta me – Jumalan viholliset – olemme vedetyt kuuluviksi Hänen perheväkeensä. Jumalan evankeliumi on suunnattomalla kirkkaudellaan pystynyt julistamaan meidät täysin jumalattomat vanhurskaiksi. Siis Jumalalle kelpaaviksi. Meissä vaikuttava armo kykenee myös muuttamaan meitä hiljalleen kohti Kristuksen kaltaisuutta, niin että saviastia näyttää itsessään aina halvalta ja kunnia tulee Jumalalle.
Jotta tämä Jumalan kirkkaus ja voima ei sekoittuisi mitenkään meidän omaan voimaamme, Paavali liittää heti perään erittäin syvät sanat. Siteeraan siitä vain yhtä kohtaa: “… maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. (j. 8-10)” Kuva on otettu alkuperäisille lukijoille tutuilta areenoilta. “Maahan lyöty” tarkoittaa sitä, että toinen gladiaattori on jo lyönyt minut maahan ja odotan voitettuna vain lopullista kuoliniskua. Tällaisia “kuolemankouluja” saa käydä läpi ne Jumalan omat, joista Hänen armonsa kirkkaus pääsee paistamaan läpi. Näin saviastia pysyy saviastiana ja pystyy pitämään sisällään Jumalan evankeliumin valtavaa voimaa.
