Valoa askeleen verran

”Sinä Herra, olet lamppuni. Sinä tuot pimeyteeni valon.” (2. Sam. 22:29)

Me voimme kokea pimeyttä sekä itsessämme, toisissa ihmisissä että olosuhteissa. Pimeydessä ei näe yhtään eteenpäin ja siellä ollessa on yleensä avuton ja pelokas olo.

Voimme Daavidin tavoin luottaa siihen, että Herra Jeesus tuo valon pimeyteemme. Tämä Daavidin ajan lampun valo valaisi aina vain seuraavan askeleen verran. Samoin mekin omissa pimeyksissämme näemme yleensä vain sen askeleen verran. Haluaisimme nähdä paljon pidemmälle tulevaisuuteen mutta monesti se ei onnistu.

Jumala haluaa meidän elävän uskossa Häneen. Hän luo meihin sitä uskoa, joka luottaa Häneen pimeydessäkin. Ja saamme luottavaisina elää tämän päivän ja hetken. Jumala valaisee myös huomisen.

Daavid – ahdistusten mies

”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Jumalaani minä huusin. Hän kuuli ääneni temppelissään, minun huutoni kohosi hänen korviinsa” (2. Sam. 22: 7).

Raamattu kertoo Daavidista, että hän oli erityisellä tavalla Jumalan mielen mukainen mies. Mikä oli Daavidin elämän silmiinpistävin asia? Ahdistus.

Daavid joutui kokemaan ahdistuksen toisensa jälkeen. Milloin hän oli pakosalla karuilla erämailla henkensä pitimiksi, milloin vastustajat nousivat omasta perhepiiristä. Tunneihmisenä hän tunsi ilon maljan, samoin epätoivon ja masennuksen syvyydet. Daavid oli tutustunut myös kuoleman varjon pimeään laaksoon.

Olen sitä mieltä, että ahdistuksessa ollessaan Daavidin sydämen hengellinen säihke paljastui. Hän nimittäin totesi olevansa harvinaisen heikkoa tekoa. Hän ymmärsi, ettei osannut tai pärjännyt yksin; miten monissa hänen psalmilauluissaan onkin sisäistä huutoa Jumalan puoleen! Yhä uudestaan, vuodesta toiseen hän tunnusti olevansa liian heikko suurten uhkien ja vastustusten edessä. Vaarat tulivat ulkoa mutta myös omasta sydämestä.

Juuri ahdistukset ja epätoivo ajoivat Daavidia lähemmäs Jumalaa. Jumalan yhteydestä löytyi ilo joka oli jopa vuotuisia juhlia suurempi.

Mitä Daavid kertoisi ahdistuneelle ihmiselle tänään? ”Sinä kuljet samoja teitä kuin minäkin. En osaa sanoa muuta lääketta kuin kipujen kertominen Jumalalle. Hän kuulee jokaisen tuskan täyteisen huokauksen. Joskus odottavan aika on pitkä mutta minun elämäni on esimerkki siitä että Paimen on hyvä!”

Sinun turviisi minä pakenen

”Jumala, kallioni, sinun turviisi minä pakenen! Sinä olet kilpeni ja ja pelastukseni sarvi, vuorilinnani ja pakopaikkani. Sinä olet pelastajani, sinä pelastat minut väkivallasta!” (2. Sam. 22: 3).

Tämä pakopaikka on paikka, jonne ei tarvitse juosta; riittää, kun uskaltaa pysähtyä. Sinne ei tarvitse kiivetä, se on jo tasallasi. Sinun ei tarvitse pakata reppua selkääsi ja etsiä karttaa, tavoittelemasi suoja on aivan lähelläsi.

Jumala on enemmän kuin vuoreen kolottu suoja, korkealle rakennettu kaupunki tai rautainen kilpi. Hän on sielun turvapaikka silloin, kun elämä kaatuu päälle.

Tämä turvaisa paikka odottaa sinua ovet auki silloin, kun sinä et jaksa metriäkään eteenpäin. Sen vartiomiehet kuulevat nääntyneiden matkaajien tukahtuneetkin avunhuudot ja ovat valmiina hakemaan voimattomat kulkijat sisäänsä.

Sinun turviisi minä pakenen pahana päivänä. Sinä et kiellä suojaasi. Sinä olet aina läsnä ja uskollinen. Sinä tarjoat ihmeellisestä juuri sitä, mitä minä eniten kaipaan. Sinun turvastasi käsin jaksan jatkaa elämääni.