Kun Jumala yllyttää syntiin?

”Laskettuaan kansan Daavid sai piston sydämeensä. Hän sanoi Herralle: `Minä olen tehnyt hyvin suuren synnin tässä asiassa. Anna nyt, Herra, anteeksi palvelijasi rikos, sillä minä olen menetellyt hyvin tyhmästi´” (2. Sam. 24:10).

Lainaamani luvun alussa mainitaan, että Jumala yllytti Daavidia tekoon, jota Daavid myöhemmin syvästi katui. Aikakirjojen maininta asiasta tekee tulkinnan vieläkin haastavammmaksi: ”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun (1. Aik. 21:1).

Mikä väenlaskussa oli niin väärää, että jopa jumalaton sotapäällikkö Jooab kauhistui kuninkaan kaskyä (1. Aik. 21:3)? Käskyn taustalla oli sekä kuninkaan että kansan kohonnut itseluottamus. Kun viholliskansat oli kukistettu ja valtakunta oli kohonnut korkealle, kansa alkoi luottaa Jumalan sijaan omaan voimaansa. Silloin sekä kuningas että kansa syyllistyivät itseasiassa epäjumalanpalvelukseen.

Saatana ei ole Jumalan kanssa tasavahva vastustaja. Raamatun kertomusten eroavaisuus alleviivaa sitä todellisuutta, että Jumala määrää kaikkea. Tässä tapauksessa Saatanan toiminta joutui palvelemaan Jumalan päämääriä. Niin on aina.

Jumala salli Daavidin langeta syntiin, jotta hän sekä kansa turvautuisivat jälleen armoon. Eli Häneen.

Miten paljon minullakin on vaarana muodostaa epäjumalia niistä asioista, jotka tuovat elämääni turvaa ja iloa? Jos turvaudun Jumalan siunauksiin enemmän kuin siunausten antajaan, olen upottavalla maaperällä.

Joskus Jumala sallii ikävien asioiden puhaltaa elämäämme, jotta Hän pääsisi takaisin sydämemme valtiaaksi. Kaiken takana on Rakkaus.

Kiviset ja soraset

”Niin Daavid kulki miehineen tietä eteenpäin, ja Simei kulki pitkin vuoren rinnettä samaan suuntaan, kirosi kulkiessaan, viskeli kiviä häntä kohti ja heitteli soraa.” (2. Sam. 16:13).

Muutaman sadan hengen joukko käveli itkien pois kotoaan kohti erämaata. Vuoren rinnettä kavutessaan sotilaiden piti suojata kuningastaan kilvillä, kun eräs mies kulki samaan tahtiin sivussa ja heitteli kiviä ja soraa.

”Sinä olet murhamies, sinä ansaitset tämän!” Kuinka sanat osuivatkaan arasti Daavidin sydämeen. Huutelija luuli Daavidin tappaneen Saulin kuningassuvun rippeet hallituskautensa alussa, mutta hän oli väärässä. Kuitenkin Daavid oli todella murhamies – olihan hän tappanut yhden luotetuimmista sotilaistaan, heettiläisen Uurian.

Sotilaat anoivat lupaa sivaltaa huutelijalta pää poikki. Mutta Daavid antoi miehen heitellä kiviä; ehkä ne olivat itsensä Kaikkivaltiaan suunnitelmaa: ”Antakaa hänen olla, kirotkoon vain, jos Herra on Häntä käskenyt.”

Daavid jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä pimeyttä. Hän olisi voinut kapinoida kohtaloaan, valitella kokemaansa tragediaa tai vaatia Jumalaa tilille. Sen sijaan Daavid osoitti itkunsa Jumalalleen: ”Ehkä Herra näkee kurjuuteni ja korvaa minulle hyvyydellään sen, että tämä mies tänään kiroaa minut.”

Daavid oli ansainnut pakolaisuutensa. Samoin me monesti ansaitsemme vaikeutemme. Niin tai näin, syyllisenäkin saa jättäytyä Jumalan käsiin.

Itku oli seurana sinä päivänä, mutta Jumala määräisi huomisen. Sinä päivänä kiviset ja soraset juhlivat, seuraavana oli Jumalan lohdutuksen vuoro.