Daavid – ahdistusten mies

”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Jumalaani minä huusin. Hän kuuli ääneni temppelissään, minun huutoni kohosi hänen korviinsa” (2. Sam. 22: 7).

Raamattu kertoo Daavidista, että hän oli erityisellä tavalla Jumalan mielen mukainen mies. Mikä oli Daavidin elämän silmiinpistävin asia? Ahdistus.

Daavid joutui kokemaan ahdistuksen toisensa jälkeen. Milloin hän oli pakosalla karuilla erämailla henkensä pitimiksi, milloin vastustajat nousivat omasta perhepiiristä. Tunneihmisenä hän tunsi ilon maljan, samoin epätoivon ja masennuksen syvyydet. Daavid oli tutustunut myös kuoleman varjon pimeään laaksoon.

Olen sitä mieltä, että ahdistuksessa ollessaan Daavidin sydämen hengellinen säihke paljastui. Hän nimittäin totesi olevansa harvinaisen heikkoa tekoa. Hän ymmärsi, ettei osannut tai pärjännyt yksin; miten monissa hänen psalmilauluissaan onkin sisäistä huutoa Jumalan puoleen! Yhä uudestaan, vuodesta toiseen hän tunnusti olevansa liian heikko suurten uhkien ja vastustusten edessä. Vaarat tulivat ulkoa mutta myös omasta sydämestä.

Juuri ahdistukset ja epätoivo ajoivat Daavidia lähemmäs Jumalaa. Jumalan yhteydestä löytyi ilo joka oli jopa vuotuisia juhlia suurempi.

Mitä Daavid kertoisi ahdistuneelle ihmiselle tänään? ”Sinä kuljet samoja teitä kuin minäkin. En osaa sanoa muuta lääketta kuin kipujen kertominen Jumalalle. Hän kuulee jokaisen tuskan täyteisen huokauksen. Joskus odottavan aika on pitkä mutta minun elämäni on esimerkki siitä että Paimen on hyvä!”

Sinun turviisi minä pakenen

”Jumala, kallioni, sinun turviisi minä pakenen! Sinä olet kilpeni ja ja pelastukseni sarvi, vuorilinnani ja pakopaikkani. Sinä olet pelastajani, sinä pelastat minut väkivallasta!” (2. Sam. 22: 3).

Tämä pakopaikka on paikka, jonne ei tarvitse juosta; riittää, kun uskaltaa pysähtyä. Sinne ei tarvitse kiivetä, se on jo tasallasi. Sinun ei tarvitse pakata reppua selkääsi ja etsiä karttaa, tavoittelemasi suoja on aivan lähelläsi.

Jumala on enemmän kuin vuoreen kolottu suoja, korkealle rakennettu kaupunki tai rautainen kilpi. Hän on sielun turvapaikka silloin, kun elämä kaatuu päälle.

Tämä turvaisa paikka odottaa sinua ovet auki silloin, kun sinä et jaksa metriäkään eteenpäin. Sen vartiomiehet kuulevat nääntyneiden matkaajien tukahtuneetkin avunhuudot ja ovat valmiina hakemaan voimattomat kulkijat sisäänsä.

Sinun turviisi minä pakenen pahana päivänä. Sinä et kiellä suojaasi. Sinä olet aina läsnä ja uskollinen. Sinä tarjoat ihmeellisestä juuri sitä, mitä minä eniten kaipaan. Sinun turvastasi käsin jaksan jatkaa elämääni.

Kun Jumala yllyttää syntiin?

”Laskettuaan kansan Daavid sai piston sydämeensä. Hän sanoi Herralle: `Minä olen tehnyt hyvin suuren synnin tässä asiassa. Anna nyt, Herra, anteeksi palvelijasi rikos, sillä minä olen menetellyt hyvin tyhmästi´” (2. Sam. 24:10).

Lainaamani luvun alussa mainitaan, että Jumala yllytti Daavidia tekoon, jota Daavid myöhemmin syvästi katui. Aikakirjojen maininta asiasta tekee tulkinnan vieläkin haastavammmaksi: ”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun (1. Aik. 21:1).

Mikä väenlaskussa oli niin väärää, että jopa jumalaton sotapäällikkö Jooab kauhistui kuninkaan kaskyä (1. Aik. 21:3)? Käskyn taustalla oli sekä kuninkaan että kansan kohonnut itseluottamus. Kun viholliskansat oli kukistettu ja valtakunta oli kohonnut korkealle, kansa alkoi luottaa Jumalan sijaan omaan voimaansa. Silloin sekä kuningas että kansa syyllistyivät itseasiassa epäjumalanpalvelukseen.

Saatana ei ole Jumalan kanssa tasavahva vastustaja. Raamatun kertomusten eroavaisuus alleviivaa sitä todellisuutta, että Jumala määrää kaikkea. Tässä tapauksessa Saatanan toiminta joutui palvelemaan Jumalan päämääriä. Niin on aina.

Jumala salli Daavidin langeta syntiin, jotta hän sekä kansa turvautuisivat jälleen armoon. Eli Häneen.

Miten paljon minullakin on vaarana muodostaa epäjumalia niistä asioista, jotka tuovat elämääni turvaa ja iloa? Jos turvaudun Jumalan siunauksiin enemmän kuin siunausten antajaan, olen upottavalla maaperällä.

Joskus Jumala sallii ikävien asioiden puhaltaa elämäämme, jotta Hän pääsisi takaisin sydämemme valtiaaksi. Kaiken takana on Rakkaus.

Kiviset ja soraset

”Niin Daavid kulki miehineen tietä eteenpäin, ja Simei kulki pitkin vuoren rinnettä samaan suuntaan, kirosi kulkiessaan, viskeli kiviä häntä kohti ja heitteli soraa.” (2. Sam. 16:13).

Muutaman sadan hengen joukko käveli itkien pois kotoaan kohti erämaata. Vuoren rinnettä kavutessaan sotilaiden piti suojata kuningastaan kilvillä, kun eräs mies kulki samaan tahtiin sivussa ja heitteli kiviä ja soraa.

”Sinä olet murhamies, sinä ansaitset tämän!” Kuinka sanat osuivatkaan arasti Daavidin sydämeen. Huutelija luuli Daavidin tappaneen Saulin kuningassuvun rippeet hallituskautensa alussa, mutta hän oli väärässä. Kuitenkin Daavid oli todella murhamies – olihan hän tappanut yhden luotetuimmista sotilaistaan, heettiläisen Uurian.

Sotilaat anoivat lupaa sivaltaa huutelijalta pää poikki. Mutta Daavid antoi miehen heitellä kiviä; ehkä ne olivat itsensä Kaikkivaltiaan suunnitelmaa: ”Antakaa hänen olla, kirotkoon vain, jos Herra on Häntä käskenyt.”

Daavid jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä pimeyttä. Hän olisi voinut kapinoida kohtaloaan, valitella kokemaansa tragediaa tai vaatia Jumalaa tilille. Sen sijaan Daavid osoitti itkunsa Jumalalleen: ”Ehkä Herra näkee kurjuuteni ja korvaa minulle hyvyydellään sen, että tämä mies tänään kiroaa minut.”

Daavid oli ansainnut pakolaisuutensa. Samoin me monesti ansaitsemme vaikeutemme. Niin tai näin, syyllisenäkin saa jättäytyä Jumalan käsiin.

Itku oli seurana sinä päivänä, mutta Jumala määräisi huomisen. Sinä päivänä kiviset ja soraset juhlivat, seuraavana oli Jumalan lohdutuksen vuoro.