“Jumala, kallioni, sinun turviisi minä pakenen! Sinä olet kilpeni ja ja pelastukseni sarvi, vuorilinnani ja pakopaikkani. Sinä olet pelastajani, sinä pelastat minut väkivallasta!” (2. Sam. 22: 3).
Tämä pakopaikka on paikka, jonne ei tarvitse juosta; riittää, kun uskaltaa pysähtyä. Sinne ei tarvitse kiivetä, se on jo tasallasi. Sinun ei tarvitse pakata reppua selkääsi ja etsiä karttaa, tavoittelemasi suoja on aivan lähelläsi.
Jumala on enemmän kuin vuoreen kolottu suoja, korkealle rakennettu kaupunki tai rautainen kilpi. Hän on sielun turvapaikka silloin, kun elämä kaatuu päälle.
Tämä turvaisa paikka odottaa sinua ovet auki silloin, kun sinä et jaksa metriäkään eteenpäin. Sen vartiomiehet kuulevat nääntyneiden matkaajien tukahtuneetkin avunhuudot ja ovat valmiina hakemaan voimattomat kulkijat sisäänsä.
Sinun turviisi minä pakenen pahana päivänä. Sinä et kiellä suojaasi. Sinä olet aina läsnä ja uskollinen. Sinä tarjoat ihmeellisestä juuri sitä, mitä minä eniten kaipaan. Sinun turvastasi käsin jaksan jatkaa elämääni.
