“Niin Daavid kulki miehineen tietä eteenpäin, ja Simei kulki pitkin vuoren rinnettä samaan suuntaan, kirosi kulkiessaan, viskeli kiviä häntä kohti ja heitteli soraa.” (2. Sam. 16:13).
Muutaman sadan hengen joukko käveli itkien pois kotoaan kohti erämaata. Vuoren rinnettä kavutessaan sotilaiden piti suojata kuningastaan kilvillä, kun eräs mies kulki samaan tahtiin sivussa ja heitteli kiviä ja soraa.
“Sinä olet murhamies, sinä ansaitset tämän!” Kuinka sanat osuivatkaan arasti Daavidin sydämeen. Huutelija luuli Daavidin tappaneen Saulin kuningassuvun rippeet hallituskautensa alussa, mutta hän oli väärässä. Kuitenkin Daavid oli todella murhamies – olihan hän tappanut yhden luotetuimmista sotilaistaan, heettiläisen Uurian.
Sotilaat anoivat lupaa sivaltaa huutelijalta pää poikki. Mutta Daavid antoi miehen heitellä kiviä; ehkä ne olivat itsensä Kaikkivaltiaan suunnitelmaa: “Antakaa hänen olla, kirotkoon vain, jos Herra on Häntä käskenyt.”
Daavid jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä pimeyttä. Hän olisi voinut kapinoida kohtaloaan, valitella kokemaansa tragediaa tai vaatia Jumalaa tilille. Sen sijaan Daavid osoitti itkunsa Jumalalleen: “Ehkä Herra näkee kurjuuteni ja korvaa minulle hyvyydellään sen, että tämä mies tänään kiroaa minut.”
Daavid oli ansainnut pakolaisuutensa. Samoin me monesti ansaitsemme vaikeutemme. Niin tai näin, syyllisenäkin saa jättäytyä Jumalan käsiin.
Itku oli seurana sinä päivänä, mutta Jumala määräisi huomisen. Sinä päivänä kiviset ja soraset juhlivat, seuraavana oli Jumalan lohdutuksen vuoro.
