Oletko riittävän syntinen?

”ja jos siis pappi havaitsee, että spitaali on levinnyt yli koko ruumiin, hän julistakoon sairaan puhtaaksi. Koska sairas on tullut kauttaaltaan valkoiseksi, hän on puhdas” (3. Moos. 13:13)

Spitaali kuvaa Mooseksen kirjoissa syntisyyttä. Spitaaliin sairastunut tuli eristää leirin ulkopuolelle, sillä Jumalan läheisyydessä ei saanut olla saastaisuutta.

Lainaamani ote spitaalilaista on häkellyttävä: jos spitaalinen oli aivan kauttaaltaan spitaalin peitossa, eikä hänessä ollut yhtään tervettä kohtaa, hänet tuli julistaa puhtaaksi. Hän ei siis muuttunut puhtaaksi, vaan hänet julistettiin puhtaaksi papin toimesta ja niin hän sai taas elää Jumalan läheisyydessä.

Juuri samalla tavalla Jumala julistaa jumalattoman ihmisen puhtaaksi. Siinä vaiheessa, kun ihminen ymmärtää olevansa Jumalan edessä läpeensä syntinen, hänet julistetaan ihmeen kaltaisesti puhtaaksi ja Jumalalle kelpaavaksi.

Oletko siis tullut riittävän syntiseksi? Ajatteletko vielä pystyväsi parempaan, teetko Jumalalle uusia lupauksia ja yritätkö osoittautua vähemmän spitaaliseksi? Entä jos Jumalalla ei ole ongelmaa meidän syntisyytemme vaan sen puutteen kanssa? Entä jos Hän odottaa sinun taistelevan syntiesi kanssa niin kauan, ettet enää jaksa?

Silloin, kun itse koet olevasi kadotettu, juuri silloin Jumala julistaa sinut pyhäksi. Nimittäin vain syntiset tarvitsevat Vapahtajaa. Itsensä täysin spitaalisina näkevät odottavat pelastusta itsensä ulkopuolelta. Ja sen se saavat!

Juoruilu on tuhoava voima

”Älä liiku panettelijana kansasi keskellä.” (3. Moos. 19:16)

Tänä päivänä on erittäin helppoa heittää synkkiä epäilyksen varjoja toisten ihmisten päälle. Sosiaalinen media takaa sen, että siellä voidaan levittää jopa nimettömänä kaikenlaisia huhuja ihmisistä, joista emme pidä. Huhujen levittäminen ja juoruilu on Jumalan silmissä vakavampaa kuin uskommekaan.

Juoruilu on valitettavasti melkoisen yleistä kristittyjen keskuudessa. Joskus näyttäytyy siltä, ettei sitä rekisteröidä ollenkaan synniksi; se puetaan hurskaaseen kristilliseen ”huoleen” ja ”vastuuseen”.

Juoruilu on houkuttelevaa, koska me saamme siitä merkillistä mielihyvää. Ehkä ainakin osa mielihyvästä tulee siitä, että painamalla toisen otsaan ikäviä leimoja, koemme itse olevamme parempia. Ehkä hetkellisesti voime unohtaa oman syntisyytemme.

Juoruilu on vakava synti ja tuhovoima. Se myrkyttää kaikkia niitä, jotka ovat ikävien huhujen kuulijoita ja tuhoavat ne, jotka ovat kohteena. Koska juoruilu tapahtuu yleensä kohdehenkilön seläntakana, totuus ehtii moneen kertaan muuttua panettelun edetessä. Kuinka monet ovatkaan joutuneet jättämään seurakunnat juoruilun takia!

Jeesus antoi hyvän ohjeen niissä tapauksissa, joissa näemme ystävämme tekevän syntiä tai joutuvan sivuraiteelle: ota suoraan yhteyttä asianosaiseen ystävään ja kerro huolesi hänelle (Matt. 18:15). Tämä ohje on sielunhoidollinen: siinä epäilyksen alla olevan ihmisen on mahdollisuus kohdata asia suoraan sen ihmisen taholta, jolle on noussut jonkinlainen huoli. Suora kohtaaminen laittaa pienelle paikalle sen, jolla on jotain sanottavaa ja estää vääränlaisten motiivien vaikutukset.

Minusta siis hyvänä ohjeena olisi seuraava: jos kuulet keneltä tahansa ikävän ”tosiasian” jonkun toisen elämästä, älä ota sitä kuuleviin korviisi. Ja pidä huoli siitä, ettet jatka jutun kertomista eteenpäin. Ja jos itse olet huolissasi jostain toisesta, ota kyseiseen henkilöön itse yhteyttä. Rakkaus löytää kyllä keinot. Mutta jos kyse on juoruilun vietistä, sillä vaikuttimella ei lähimmäistä voida kohdata suoraan.

Tarpeelliset tarkastuskäynnit

”Jos ihmisen ihoon tulee nystyrä, hilseilevä ihottuma tai vaalea laikku ja se muuttuu hänen ihollaan spitaalitartunnaksi, hänet on vietävä pappi Aaronin tai jonkun hänen sukuunsa kuuluvan papin luo.” (3. Moos. 13:2)

Kolmas Mooseksen kirja kuvaa usean sivun verran erilaisia spitaalitapauksia. Spitaali on Raamatussa synnin vertauskuva ja siksi ohjeet ovat ajankohtaisia myös meille.

Lainaamassani tekstissä on epäselvää, sairastiko henkilö spitaalia vai oliko kyseessä esimerkiksi ihottuma. Huomaa, ettei silloin ohjeena ei ollut mennä lääkärin luokse, vaan papin.

Meidänkin elämässä on asioita ja tilanteita, joissa emme ole varmoja Jumalan tahdosta. Joidenkin asioiden kanssa joudumme miettimään, ovatko ne Jumalan tahdon vastaisia, eli syntiä. Mitä silloin on hyvä tehdä? Turvaudumme 3. Mooseksen kirjan ohjeeseen ja hakeudumme Ylimmäisen pappimme eli Jeesuksen seuraan.

Jeesukselle on hyvä kertoa kaikki ne asiat, joissa emme osaa itse tehdä päätöksiä tai joissa emme tiedä, mikä on oikea suunta. Daavidkin rukoilee Psalmeissa Jumalaa tutkimaan häntä ja johdattamaan hänet oikealle tielle.

Jeesus tietää meitä paremmin, mikä on meille hyväksi ja mikä taas on viemässä meitä umpikujaan. Umpikuja tarkoittaa usein kärsimystä syntiemme tähden. Kun annamme asiamme Hänelle, voimme olla varmoja, että Hän opastaa meitä ja kertoo, miten toimia.

Hänelle saa kertoa senkin, ettei haluaisi toimia oikein. Synti houkuttaa ja monesti olemme voimattomia niiden houkutusten edessä. Mutta turvautuessamme Jeesukseen, Hän itse vaikuttaa meissä oikeaa tahtomista ja hyviä valintoja.

Ei enää vuorikiipeilyä

”Noudattakaa minun lakejani ja säädöksiäni. Ihminen, joka niitä noudattaa, elää niistä. Minä olen Herra.” (3. Moos. 18:5)

Raamattu kuvaa meille oikeastaan 2 erilaista pelastustietä. Vanha liitto tarjoaa pelastustieksi Jumalan lain noudattamista; joka siinä onnistuu täydellisesti, on vanhurskas (syytön) ja pelastuu. Uusi Testamentti antaa toisen pelastustien, uskon. Näiden kahden välistä eroa voisi kuvata esimerkilla vuorikiipeilystä.

Ajattele, että edessäsi on jättimäinen vuori ja sen laella sinua odottaa elämäsi tärkein palkinto. Koko elämäsi ajan joudut kiipeämään vuorta pitkin suurella vaivalla. Sinua saattaa myös pelottaa, että jos astut yhdenkin askeleen harhaan, putoat vuoren juurelle. Tämä on lain tie pelastukseen.

Kuvittele, että vuoren laelle olisikin toinen tie, hissi. Tällöin lepäisit hissikopissa ja pääsisit vaivaa näkemättä omistamaan palkinnon.

Roomalaiskirjeessä Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta. Se tarkoittaa sitä, että Jumala antaa meille lahjaksi sen, mitä lain mukaan olisi pitänyt olla ansaitsemassa koko elämämme ajan: pelastuksen.

Uskosta vanhurskautumista voisi verrata siis vuorikiipeilyyn. Vaikka emme ole todellisuudessa nähneet kiipeämisen vaivaa, Jumala näkee meidät vuoren laella. Miksi? Koska Hänen Poikansa, Jeesus Kristus, kiipesi vuorelle ja hankki palkinnon puolestamme. Nyt Hän tahtoo antaa tuon palkinnon meille ilmaiseksi vain, koska Hän rakastaa meitä.

Evankeliumin ymmärtäminen on erittäin tärkeää. Jos emme ymmärrä, mitä Jumala on jo tehnyt puolestamme ja mitä Hän on meille lahjoittanut, alamme itse ansaita jotain, mitä meillä jo on. Se olisi yhtä mieletöntä kuin palata vuoren huipulta – palkinnon luota- takaisin lähtöpisteeseen ja aloittaa kiipeäminen.

Rajaton anteeksiantamus

”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi. Sitten loppuu lain rikkominen, synnistä tehdään loppu ja pahat teot sovitetaan. Iankaikkinen vanhurskaus saatetaan voimaan…” (Dan. 9: 24).

Eräänä päivänä yli 2500 vuotta sitten Daniel luki profeetta Jeremian kirjaa. Hän ymmärsi, että kansa oli pakkosiirtolaisuudessa tekemiensä syntien tähden ja alkoi rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Sitten Jumalan enkeli ilmestyi hänelle ja ilmoitti huikean sanoman: Kaukana tulevaisuudessa tulisi koittamaan yksi päivä, jolloin synnistä tehtäisiin loppu. Daniel sai erikoisen mutta tarkan laskutavan tuolle päivämäärällä ja tiedätkö mitä? Se hetki, jolloin synnistä tehtiin loppu, oli se hetki kun Jumalan Poika kuoli ristillä!

Ristillä tapahtui jotain paljon suurempaa ja vapauttavampaa kuin me voimme ikinä käsittää. Silloin synnistä tehtiin kokonaisuutena loppu. Siis Jumala laittoi Poikansa päälle kaikkien maailmassa eläneiden kaikki synnit ja ne sovitettiin. Jumalan näkökulmasta koko syntiongelma poistettiin Hänen ja ihmisten väliltä.

Otan toisen esimerkin, Suuren sovituspäivän (3. Moos. 16). Se on mitä syvällisin esikuva Jeesuksen ristinkuolemasta. Suuri sovituspäivä oli yksi päivä vuodessa, jolloin kansan joukosta valittu ylimmäinen pappi uhrasi viattoman uhrieläimen ja vei sen verta kaikkeinpyhimpään, Jumalan läsnäoloon. Perimätiedon mukaan verta tuli vihmoa liitonarkun kannen – armoistuimen – päälle sekä pystyyn  että vaakaan, siis ristin muotoon. Tällöin Jumala antoi anteeksi kaikki kansan synnit.

Meillä saattaa olla vaikeuksia uskoa anteeksiantamuksen riittävyyteen omalla kohdallamme. Ja tässä asiassa Saatana hyökkää kimppuumme kuin karjuva leijona ja haluaa hukuttaa meiltä armon. Jos voimmekin uskoa evankeliumin olevan totta yleisellä tasolla, Saatana yrittää Raamatulla perustella, miksei se riitä meille henkilökohtaisesti. Se vetoaa joko syntiemme laatuun tai niiden määrään sanomalla, että ”sinun syntisi ovat aivan liian kamalat” tai ”olet rikkonut Jumalan tahtoa vastaan jo liian monta kertaa, Jumala ei jaksa enää antaa sinulle anteeksi.” Siksi Jumala vakuuttaa suuren sovituspäivän yhteydessä 2 kertaa (j. 16 ja 21), että olipa synnit millaisia tahansa, ne pyyhitään pois.

Kaikki edellä sanomani tarkoittaa tätä: Jeesus Kristus on sovittanut kaikki meidän syntimme. Anteeksiantamuksen piirissä ovat siis sekä pienet että suuret, valkoiset että mustat, vahingossa tai tahallaan tehdyt, harvoin tapahtuvat tai usein toistuvat synnit. Synti on kokonaisuutena poistettu Jumalan ja ihmisten väliltä ja siksi Jumala kutsuu meitä ottamaan tämän uskomattoman lahjan vastaan. Suurille syntisille Paavali huudahtaa, että missä synti on tullut suureksi, armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20). Hebrealaiskirjeen kirjoittaja puolestaan vakuuttaa, että Kristus on kuolemallaan ”tehnyt pysyvästi täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). ”Pysyvästi” tarkoittaa jokaista päivää elämässämme ja sanaan ”täydellinen” ei voida lisätä enää mitään.

Jos tämän luettuasi mielessäsi alkaa pyöriä kysymykset tyyliin, että jos ”armo on noin suurta, niin onko sitten mitään väliä…”, niin olet tavoittanut hitusen evankeliumin kirkkaudesta. Ja jos sitä tavoitamme, on kuin kätemme osuisi voimavirtajohtoon. Kaiken väärinymmärryksenkin uhalla lopetan kirjoitukseni Paavalin rakkaudelliseen pyyntöön (2. Kor. 6:1): ”Jumalan työtovereina me kehotamme teitä ottamaan vastaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.” Ihmeellistä, että tämä pyyntö lausuttiin uskoville? Hyvää pitkäperjantaita!