Ei vielä valmista

”Mutta me odotamme Hengessä uskon kautta sitä vanhurskautta, jota toivomme” (Gal. 5:5).

Kristittynä elämiseen kuuluu aina tietty jokapäiväiseen elämään kuuluva jännite. Olemme Isän lapsia ja silti koemme monesti kärsivämme yksin. Meidät on erotettu Hänen pyhäksi kansakseen ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä elämän muuttumista mutta samaan aikaan koemme itsemme ei-valmiiksi.

Jännite on myös siinä, että vaikka meidät on Jumalan puolelta julistettu vanhurskaiksi – siis puhtaiksi ja syyttömiksi – kuitenkin arjessamme kamppailemme synnin voiman kanssa eri tavoin ja eri asioissa.

Paavali lohduttaa meitä kolmella sanalla: usko, toivo ja Henki. Nämä sanat ovat kristityn kantovoimana täältä perille taivaaseen.

Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja pitää niistä kiinni. Usko ei suostu katsomaan vain olosuhteitaan eikä tutkimaan omaa sydäntään, se katsoo aina itsestä ulos, kohti Kristusta.

Toivo kiinnittää meidät johonkin tulevaan, siihen mitä Raamattu lupaa. Meille luvataan, että tulee aika, jolloin emme enää vain usko, vaan myös näemme. Silloin syntisyytemme ja keskeneräisyytemme lakkaa ja saamme täysin omistaa koko sen kirkkauden, joka nyt säteilee meille kuin hunnun läpi.

Ja vielä Henki. Hän auttaa meitä meidän heikkoudessamme. Hän tietää, ettei meillä ole uskoa eikä toivoa ilman apua. Niinpä Hän toistuvasti nostaa Sanansa kautta Kristuksen silmiemme eteen, kuin kuolemattomuuden lääkkeeksi.

Pyhä Henki lohduttaa meitä vakuuttamalla, että juuri tänään usko ja toivo riittävät. Elämä on monilta osin niin kovin keskeneräistä, mutta se saa ollakin.

Juuri keskeneräisyydessä ja taisteluissa usko ja toivo ovat kuin ongen kohoina elämämme painon päällä ja ne pitävät meidät pinnalla.

Pappi ja ”julkisyntinen”

”Muutamille, jotka olivat vakuuttuneita omasta vanhurskaudestaan ja halveksivat muita, Jeesus kertoi tämän vertauksen.” (Luuk. 18:9)

Jeesuksen järisyttävät vertaukset eivät enää tehoa meihin koska Hänen käyttämänsä roolihenkilöt ovat meille liian kaukaisia. Siksi yritän kääntää vertauksen nykykielelle.

Pappi/pastori katseli seurakuntansa ikkunasta ulos ja onnitteli itseään hyvästä kuluneesta vuodesta. Seurakunta oli kasvanut, hän itse oli onnistunut tehtävässään mielestään hyvin – pitänyt hyviä puheita ja toiminut johtajana esimerkillisesti. Olipa hän jopa tehnyt kirjankin, joka oli saanut hyvää tuulta alleen.

Pappi katseli ikkunasta ja huomasi tien vartta kulkevan nuoren, sekavan miehen. Papin mielessä kävi filmanauhan tavoin kaikkia niitä asioita, joissa hän oli onnistunut verrattuna tuohon miespoloiseen. Hän ei sentään ollut käynyt baareissa eikä vieraissa naisissa. Hän oli omistautunut Jumalan työhön ja häntä ihailtiin hänen raamatun tuntemuksensa ja voimakkaiden puheidensa ansioista. Hän onnitteli itseään siitä, ettei ollut ajanut elämäänsä samanlaiseen umpikujaan kuin mies ikkunan toisella puolella.

Pappi ei tiennyt, että jälleen yhdestä yhden yön suhteesta palaava nuorukainen koki syvää tyhjyyttä sielussaan. Hän ei ollut onnistunut löytämään kaipaamaansa onnea ja tasapainoa etsimistään asioista. Hän käveli kirkon ohitse, näki ristin kirkon seinässä ja kuiskasi sanat: ”Jeesus, jos olet olemassa, etsi minut. Armahda minua surkimusta”.

Jeesuksen kertomus fariseuksesta ja publikaanista ei jatku eteenpäin. Emme saa tietää heidän elämänsä tulevista käänteistä. Niin tämäkin kertomus päättyy tähän.

Kumpi olikaan Taivaan silmissä vanhurskaampi (Jumalan hyväksymä)?

Lain alaisuudesta lapsen asemaan

”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisena elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan.” (Gal. 4: 4,5)

Lain alaisena eläminen tarkoittaa sitä, että ihminen – kristittykin – pyrkii Jumalan lain avulla pelastumaan, säilyttämään pelastuksensa tai saamaan parempaa hengellistä elämää.

Lain alla elävät kristityt kyllä uskovat Jeesuksen pelastustekoon, syntien anteeksiantoon ja evankeliumiin, se ei vain heille yksistään riitä pelastuksen varmuudeksi. He sen vuoksi suorittavat lain tekoja ja mittaavat uskoaan ja elämäänsä jatkuvasti lain mitalla. Mikä pahinta, he uskovat Jumalankin mittaavan heitä. Vahvat luonteet jaksavat tällaista uskoa pidempään mutta ennen pitkää itse kukin väsähtää jatkuvaan yrittämiseen ja mittailuun. Tämä tuo myös epävarmuutta pelastuskysymyksessä, koska kokemuksellisesti yhtenä päivänä suoriutuu paremmin, toisena huonommin.

Sitten on olemassa lapsen asema, joka kuuluu automaationa jokaiselle Jeesukseen uskovalle. Siinä tunnusomaista on tietoisuus siitä, että Jumala on lähellä oleva Isä, joka pitää huolta lapsestaan jokaisena päivänä. Lapsen asemaa kuvaavat hyvin sanat turvallisuus, huolettomuus ja levollisuus. Lapsen ei tarvitse ponnistella kuuluakseen perheeseen, hän kuuluu siihen syntymänsä perusteella. Asemansa perusteella hänelle kuuluvat Isän rakkaus ja huolenpito. Lasta ei hylätä silloin, kun tämä rikkoo perheen sääntöjä, vaan hän voi saada rakkaudesta kumpuavaa kuritusta ja opetusta.

Kuinka surullista onkaan se, että monet kristityt elävät edelleen lain alaisessa asemassa, vaikka heille kuuluisi suurenmoinen lapsen asema? Luulen suurimpana syynä tähän olevan se, että evankeliumiin on sotkettu lakia eli vaatimuksia ja siksi uskovat eivät uskalla kokea sitä vapautta, mikä heille on hankittu. Tästä syystä niin moni väsyy ja luopuu uskostaan. He eivät ikinä ole kuulleet evankeliumin vapauttavaa totuutta tai uskaltaneet uskoa siihen.

Kristuksemme tuli siis muuttamaan meidän asemamme. Kuinka voisimme enää elää epävarmuudessa pelastuksemme suhteen tai antaa lain mitata kelvollisuuttamme, kun Jumala on lahjoittanut meille Poikansa täydellisen vanhurskauden. Jumala näkee jokaisen Jeesuksen uskovan jo täyttäneen koko lain. Tätä tarkoittaa uskonvanhurskaus. Kristus täytti puolestamme kaikki lain vaatimukset ja synnittömänä otti päällemme meille kuuluvan, lain rikkojien osaksi tulevan kirouksen. Hän kantoi sen, jotta me saisimme siunauksen, siis pääsisimme läheiseen lapsen asemaan.

Kun tämän ymmärrämme, voimme käsittää myös kaikki Uuden testamentin kehotukset kilvoitteluun ja pyhitykseen. Kehotukset koskeva Jumalan perheväkeä. Niinhän me vanhemmatkin kehotamme ja opetamme omia lapsiamme. Mutta ajattele, jos lapsesi joutuisi jatkuvasti epäilemään kuuluuko hän perheeseen, koska ei käyttäydy riittävän hyvin? Etkö olisi vanhempana murheellinen asiasta? Niin Jumalakin on meidän suhteemme.

Usko on järjetön asia

”Mitä sanovan kirjoitukset? `Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi Hänet vanhurskaaksi.´” (Room. 4:3)

Usko taitaa olla aina hyvin järjenvastainen teko. Aabraham sai Jumalalta lupauksen, että hän tulisi saamaan oman pojan. Vuodet vierivät ja hän lähestyi sadan vuoden ikää. Samoin Saara oli alkujaankin hedelmätön ja hänen piti odottaa lupausta aina 90-vuotiaaksi. Aabrahamin on täytynyt miettiä, että Jumalan lupaus on täysin järjetön ja vastoin kaikkia luonnonlakeja. Hän päätti kuitenkin pitää Jumalan luotettavana, näytti olosuhteet miltä tahansa. Jumala luki Aabrahamin tämän uskon takia vanhurskaaksi eli hyväksyi hänet yhteyteensä. Usko on meidänkin kohdallamme järjetön asia. Me uskomme Jumalaan, jota emme näe, uskomme Hänen lähettäneen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan luoksemme ja uskomme Jeesuksen kuolleen häpeällisen kuoleman meidän syntiemme tähden. Tämä kaikki sotii järkeämme vastaan, eikö totta?

Sitten meidän tulisi uskoa Raamatun pääväite, että Jumala vanhurskauttaa meidät – kuten Aabrahamin – pelkän uskon perusteella? Järki ymmärtäisi asian paremmin, jos yhtälöön liitettäisiin meidän kilvoittelu, hyvät teot, pahan välttäminen ja niin edelleen. Mutta ei, tässä asiassa ne suljetaan tiukasti pois. Jumala lupaa, että vain usko vanhurskauttaa. Usko vanhurskauttaa sen, jolla ei ole mitään hyvää näytettävänä Jumalalle.

Katsomme itseämme ja huomaamme monenlaisia himoja ja haluja ja sydämen kylmyyttä sekä haluttomuutta rakastaa Jumalaa. Huomaamme olevamme kaukana Jumalan pyhyydestä ja meidän pitäisi luottaa Jumalan lupaukseen? Siis että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Sanon: tehtävä on meille yhtä vaikea kuin Aabrahamille. Mekin olemme itsemme puolelta kuolleita suhteessa Jumalaan, emme pysty luomaan yhteyttä Häneen. Ja meidän pitäisi luottaa, että Jumala tekee kaiken puolestamme, kun vain pidämme Jumalan luotettavana. Ihan hullua, eikö? Pitäisikö vain uskon riittää?

Usko antaa Jumalalle kaiken kunnian, koska se pitää Jumalaa sanansa mittaisena. Usko on parasta, mitä voimme Jumalalle antaa, koska silloin Jumala saa olla Jumala. Usko sanoo: ”Jumala, minä luotan sinuun ja uskon sen, mitä olet minulle sanonut. Minä tiedän, että vaikka olosuhteet näyttävät mahdottomilta, sinä luot elämää kuolleista.” Tämä usko vastaanottaa Jumalalta kaiken. Se suostuu passiivisena katselemaan kuin sivusta kun Jumala toimii. Se antaa Jumalan olla aktiivinen antaja, joka rakastaa lahjoittaa ihmiselle kaiken.

Kuka voi syyttää kristittyä?

”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala – mutta hän julistaa vanhurskaaksi!” (Room. 8:33)

Kuka voi syyttää Jumalan lapsia? Saatana ainakin ja se tekee sitä meille jatkuvasti. Saatana syyttää meitä omassatunnossamme, ottaa esiin raamatunkohtia ja haluaa painaa meidät maahan ja tuhota uskomme. Sen syytökset ovat erittäin voimakkaita ja päätarkoitus niillä on erottaa meidät armollisesta Vapahtajasta.

Myös me ihmiset syytämme toisiamme. Osoittelemme toisiamme sormella ja näytämme löytämiämme puutteita. Ihminen myös monesti syyttää itse itseään. Itsesyytösten alta on joskus vaikeaa päästä pois.

Mutta on yksi taho, jonka suhtautumisella meihin on erityisen paljon merkitystä. Se on kolmiyhteinen Jumala. Hän on ainoa taho, joka todella pystyy syyttämään meitä synneistämme, koska Hän on Pyhä ja syntimme loukkaavat Häntä. Hän on myös se taho, jonka syytöksellä on merkitystä. Jos Jumala syyttää meitä, olemme kadotettuja.

Mutta voi mitä ihmettä! Jumala, joka voisi meitä syyttää, onkin julistanut meidät vanhurskaiksi! Hän on siis asettunut meidän puolellemme ja ja sanoo: ”En näe rakkaassa lapsessani mitään moitetta tai puutetta. Hyväksyn hänet yhteyteeni ja asetun suojelemaan häntä.”

Paavali jatkaa kysymällä, kuka voi tuomita meidät synneistämme kadotukseen. Vastaus on Kristus. Mutta Hän on kuollut syntiemme takia ja tänään rukoilee puolestamme. Hän on siis puolellamme! Jos Jumala on näin puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan (8:31)? Kolmiyhteinen Jumala rakastaa ja armahtaa meitä. Muiden tahojen syytökset menettävät tämän armon suuruuden takia kaiken merkityksen. Voi mikä evankeliumin suunnaton kirkkaus!